Aina kun kuulen tämänkaltaista puhetta hartauksissa, alkaa niskassa kihelmöidä. Miten näin löysää puhetta aina vaan pidetään yllä ajattelematta ollenkaan sen vaikutusta ihmisiin? Jumalalle saatamme kelvata, ja ken ei kelpaa, sitä me ihmiset emme voi tietää. Jumalan yksin on tuomiovalta. Mutta me täällä maailmassa elämme ihmisten kesken ja heidän kanssaan pitäisi tulla toimeen. Eikö olisi parempi rohkaista ihmisiä muuttamaan edes vähän suhtautumistaan kanssaihmisiin? Siitä koituisi heille hyötyä monissa ihmissuhteissa, ennen muuta yksinäisyysongelmassa. Sanotaan, että ihminen ei pysty muuttamaan mitään muuta maailmassa kuin omaa itseään, ja itsessämmekin etupäässä vain sitä, miten kohtelemme toisia ihmisiä.
Itselläni on 20 vuoden kokemus yhteisössä elämisestä. Ensin on jonkin aikaa aivan ihanaa ja toisista on juttuseuraa ja iloa. Mutta sitten alkaa arki ja jotkut piirteet toisissa alkavat sanomattomasti ärsyttää eikä tee enää mieli olla hänen kanssaan tekemisissä. Pitäisikö silloin sanoa molemmille: Kelpaat toki sellaisena kuin olet?! Eikö pikemminkin pitäisi etsiä syitä siihen, miksi ei mene hyvin, ja sitten pyrkiä poistamaan itsestä tuo todellinen tai kuviteltu vastanmielisyys. Useimmiten siinä onnistutaan keskustelun avulla, mutta joskus ei sitten millään. Silloin ei yhteisö ole paras paikka tällaisen henkilön kohdalla. Mutta minun kokemusteni mukaan 95 % ihmisistä on aivan kelvollista yhteisöasumiseen ja he saavat iloa ja hyötyä tästä asumismuodosta.
Minun yhteisöni on Heinolan Juliana-yhteisö (naisyhteisosaatio.wixsite.com/juliana). Pari tyhjää asuntoa siellä nyt on halukkaille kokeilla yhteisöasumista. Monet sanovat, että jos yhteisömme olisi Helsingissä, sinne olisi jonoa, mutta kun Heinolan idyllinen pikkukaupunki on kaukana kaikesta, se ei vedä puoleensa. No, 20 vuotta olemme kuitenkin olleet olemassa, ja aiomme olla vielä ainakin toiset 20 vuotta. Sillä yksinäisyys ei poistu lähiaikoina Suomesta…
siis isä lyö äitiä ja lapsi rukoilee piilossa muutosta tähän