Tuleva vuosi 2017 on paitsi itsenäisyytemme juhlavuosi myös reformaation merkkivuosi. Näin kirkkohallitus on vuoden nimennyt, koska juhlavuosi on tietyssä mielessä huonosti soveltuva. Juhlavuosi nimitystä ei haluttu käyttää, koska reformaatio 500 vuotta sitten merkitsi myös kirkon jakautumista. Merkkivuoden vuosi saatiin siitä, kun 1517 Luther tiettävästi naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen. Tai teesit joka tapauksessa julkaistiin.
Luther halusi uudistaa eli reformoida oman kirkkonsa, katolisen kirkon. Kehitys johti kuitenkin siihen, minkä tiedämme ja jonka perillisiä olemme. Reformaatio sai myös sellaisia muotoja, joita Luther ei toivonut eikä halunnut.
Lutherin alkusysäyksestä kristikunta muotoutui uudelleen. Olemme myös oppineet lauseen Ecclesia semper reformanda, kirkkoa on aika uudistettava tai kirkko on aina uudistettava! Mikä olisi meillä kirkon uudistaminen? Mitä uudistamista kirkko kipeimmin kaipaa?
Kun katsomme oman kirkkomme (ev.lut.) viime vaiheita, voimme huomata, kuinka kirkkoa on yritetty uudistaa. On ollut oikein uudistusten boomi: raamatunkäännös, virsikirja, virsikirjan lisävihko, jumalanpalveluskirjat, toimitusten kirjat, rippikoulu ja niin edelleen. On ollut myös tukitoimintojen uudistamisia. On ollut suuria uudistushankkeita, jotka ovat kaatuneet viime metreillä kirkolliskokouksessa kuten monien kaipaama uusi seurakuntien rakennemalli.
Tuhatlukujen taitteessa tehdyt uudistukset ovat tuoneet paljon hyvää, mutta ovatko ne lopulta uudistaneet kirkkomme? Millä sitä voi arvioida? Hengen työn tietää yksin Jumala, vaikka tilastot näyttävät uudistusten onnistuneen huonosti. Uudistukset tai ainakin osa niistä on ollut tarpeen, mutta onko niissä ja niillä yritetty liikaa tai vääriä asioita? Olisiko pitänyt tehdä jotakin muuta tai toisin? Ovatko uudistukset olleet paljon resursseja omaavan kirkon ”oman väen” uudistuksia?
Kyselen ehkä väärin ja jälkiviisaus ei aina ole reilua. Ei minulla ole varmoja vastauksia edellä oleviin kysymyksiin. Yksi kysymys voisi olla kuitenkin reformaation lahja eli kysymys kansan kielestä. Onko kansa ja sen kieli jäänyt sittenkin liian vähälle huomiolle?
Toinen perustavaa laatua oleva kysely liittyy otsikossa mainittuun asiaan. Onko kirkon uudistaminen ylipäätänsä mahdollista siten kuin tahdomme? Onko uudelleen muovaamisessa pikemmin kysymys uudelleen muotoutumisesta, jolle pitää antaa alkusysäys ja myös tila! Onko tätä tilaa kirkkomme tarkoin hallinnoidussa järjestelmässä? Emme voi toivoa Lutherin aikaista ”hurmahenkien” toimintaa, mutta täysin ohjattu re-formaatiokaan ei ole mikään reformaatio.
Olisiko nykypäivän reformaatiossa kyse syvemmästä yhteydestä kansaan? Ja olisiko siinä kyse alhaalta kasvavasta uudistuksesta, jota kirkon järjestelmä ei onnistu lannistamaan?
Toivo Loikkanen
Kiitos kirjoituksesta. Herätti paljon ajatuksia ja pohdintaa tällaisessa tavallisessa seurakuntalaisessa. Olisi mukava lukea kirkon työntekijöiden ajatuksia.
Tässä muutama oma kommentti.
”On ollut suuria uudistushankkeita, jotka ovat kaatuneet viime metreillä kirkolliskokouksessa kuten monien kaipaama uusi seurakuntien rakennemalli.”
Kyllähän tuo kirkolliskokouksen osallistujien määrä jo tekee mistään muutoksesta päättämisen vaikeaksi. Erityisesti itseäni surettaa, että seurakuntien rakennemalliin ei mitenkään muka voida puuttua.
”Ovatko uudistukset olleet paljon resursseja omaavan kirkon ”oman väen” uudistuksia?”
Kyllä se valitettavasti siltä vaikuttaa. Tuntuu, että siellä betonoitujen rakenteiden keskellä kirkon ”oma väki” ikään kuin kuvittelee, mikä kansalaiset saisi jälleen kiinnostumaan kirkosta. Sitten todella uudistetaan raamatunkäännös, virsikirja, virsikirjan lisävihko, jumalanpalveluskirjat, toimitusten kirjat, rippikoulu ja niin edelleen.
Kun katsoo näiden uudistusten tuloksia niin enpä ole huomannut, että kirkon jäsenyys olisi mitenkään kääntynyt kasvuun. Hissukseen ihmiset vain eroavat kirkosta, kun tällaiset muutokset eivät heitä edes tavoita. Samat ”mummot” vain veisaavat uusia virsiä.
Kuinkahan moni Raamatun edelliseenkään versioon oli tutustunut? Tällaisia oli mielessäni ennen kuin edes tämä virsikirjan lisävihko ilmestyi. Olen oikeastaan vähän ärsyyntynyt siitä. Mielessä kävi, että eikös kirkon palkolliset todella ymmärrä turhan tekemistä. Ja mikä aika siihenkin on käytetty! Ei se kirkkoon kansaa vedä, kun suurin osa kansalaisista ei todennäköisesti edes tiedä, että sellainen on, mikä lienee tosiasia.
”Olisiko nykypäivän reformaatiossa kyse syvemmästä yhteydestä kansaan? Ja olisiko siinä kyse alhaalta kasvavasta uudistuksesta, jota kirkon järjestelmä ei onnistu lannistamaan?”
No kyllä mielestäni olisi syytä tulla kirkon virastomaisista rakenteista ulos kansalaisten joukoon. Ei siinä mitään kummempia uudistuksia tarvita. Läsnäoloa vain ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Miten se hyvin toteutettaisiin olisi syytä ottaa todella käsittelyyn ja siirtyä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, kuten nykysin sanotaan, siis jos kirkkoa uudistaa halutaan, jäsenkato halutaan lopettaa ja parhaassa tapauksessa jopa kääntää kasvuun.
Kiitos, Tarja, palautteesta ja hyvistä ajatuksista. Vastaan huomenna lisää.
Tarja, jotakin keskeistä on sanottu tässä kommenttisi osassa:
”No kyllä mielestäni olisi syytä tulla kirkon virastomaisista rakenteista ulos kansalaisten joukoon. Ei siinä mitään kummempia uudistuksia tarvita. Läsnäoloa vain ihmisten jokapäiväisessä elämässä. ”
Lisäksi pitää pohtia, että miten pitää sanoma vahvana ja samalla olla lähellä kansaa ja sen keskellä. On kohtuullisen helppoa luoda melko elävä jumalanpalveluselämä ja saada siihen kohtuullinen osallistujajoukko. Sen ulkopuolelle jää kuitenkin iso osa seurakuntalaisista. Toki on niin, että toimiviin juttuihin syntyy myös imua. Nyt panostukset ovat liikaa ”tulkaa näihin meidän mahtaviin juttuihin” puolessa eikä ulospäin suuntautumisen puolessa. Molempia tarvitaan!
Toivo Loikkanen :”Lisäksi pitää pohtia, että miten pitää sanoma vahvana ja samalla olla lähellä kansaa ja sen keskellä. ”
Tuo tehtävä on nykyisessä materialistisessa kasinotalouteen perustuvassa yhteiskunnassa mielestäni valitettavasti ”mission imbossible”, ellei kirkko sitten esim. järjestä ensi treffejä alttarilla, ripusta alttarilleen futiksen MM-kisoja, osallistu pornomessuihin tai tangomarkkinoihin ja siten tee Jeesuksen isän huoneesta ”markkinahuonetta” vastoin sitä mitä Jeesus sanoi: ” Älkää tehkö minun Isäni huonetta markkinahuoneeksi.”
Tuula Hölttä: Ei tässä tarkoitus ole tehdä ”Isäni huonetta markkinahuoneeksi”. Kyse on jostakin muusta.
Toivo Loikkanen :”Ei tässä tarkoitus ole tehdä “Isäni huonetta markkinahuoneeksi”. Kyse on jostakin muusta.”
Kiitois vastauksesta. Toivottavasti kuitenkin jostakin samanlaisesta, mutta ehkä hieman modernimmasta, kuin tämä nuoruuteni ihanne nro 1 oli. 🙂
https://www.youtube.com/watch?v=mwA3u941trA
Isä Camillo oli ja on edelleen minunkin suosikki! Jotakin tuollaista kirkon pitäisi olla nykyaikaan sovellettuna!
Toivo, otit blogissasi esille asian joka itselleni on suuri murheen aihe ollut jo vuosia. Kysyit ”Onko uudelleen muovaamisessa pikemmin kysymys uudelleen muotoutumisesta, jolle pitää antaa alkusysäys ja myös tila? Onko tätä tilaa kirkkomme tarkoin hallinnoidussa järjestelmässä?” Näin seurakunta-aktiivin näkökulmasta tuota tilaa ei nykyisin ole tai se on todella pieni ja täysin seurakunnan kirkkoherran rajaama. Toisissa seurakunnissa siis väljempi ja toisaalla tilaa ei ole lainkaan. Halukkaita toimijoita ja uusia visioita piileksii jokaisesssa seurakunnassa, sen jäsenten hiljaisissa ajatuksissa. Niiden toteutumiselle ei väylää eikä paikkaa useinkaan löydy. Puhumattakaan, että joku niitä etsisi tai kyselisi. Ihmeellistä olisi, jos joku kirkon hallinnon puolelta aidosti kiinnostuneena kyselisi maallikon ajatuksia kirkon uudistusmalleista ja seurakunnan toimintatavoista. Ainoaksi toteutumistieksi taitaa jäädä se minkä totesit: ”alhaalta kasvava uudistus, jota kirkon järjestelmä ei onnistu lannistamaan”.
Olen keskustellut monen papin ja parin piispankin kanssa asiasta ja tullut siihen tulokseen, että näkökulmat suhteessa kansaan ovat hyvin erilaiset ja toisen on vaikea ymmärtää toisen näkökulmaa. Tähän viittasit myös blogissasi: ” Olisiko nykypäivän reformaatiossa kyse syvemmästä yhteydestä kansaan”. Papin aseman muotoutuminen on pitkän kehityksen tulos ja syy erilaiseen näkökulmaan ei aina olekaan henkilöiden vaan tradition muodostaman valta-asetelman. Kuitenkin näiden kahden, maallikon ja papin, välisestä dialogista ja ymmärryksestä mielestäni löytyisi toimivia ratkaisuja kirkkomme ongelmiin. Ongelma vain on siinä, että maallikon aloite ei johda mihinkään tavoitteelliseen pohdintaan.
Jouko Kukkonen, Kiitos hyvästä kommentistasi. On tietysti harmillista kuulla ja lukea tuollainen kokemus, joka lienee kuitenkin totta kohdallasi ja myös ainakin joidenkin muiden kohdalla. Ongelma ei mielestäni ole yksin papin roolissa ja maallikoiden huonoissa mahdollisuuksissa vaikuttaa vaan se on myös rakenteissamme. Meillä on vauraan ja runsaasti resurssoidun kirkon rakenteet, jotka ovat tietysti vahvuutta mutta myös kankeutta. Tietysti julkisyhteisönä toimiminen tuo sen, että pitää toimia maamme monien säädösten puitteissa ja kirkon omien säädösten puitteissa. Toiminnan tasolla olisi kuitenkin mahdollista suurempaan joustavuuteen ja vapauteen vaikka hallinnon ja talouden osalta järjestelmä tuokin ohjeensa ja jäykkyytensä. On nähty mm. se, miten vaikea on saada jotakin asiaa läpi kirkolliskokouksessa määräenemmistösäädöksen vuoksi.
Hyvä Toivo Loikkanen, mietin todella, mitä oikein ajattelit, esittäessäsi nuo blogin viimeiset kysymykset? Mitä kirkon ”uudelleen muotoutuminen” voisi olla, mikä tai kuka voisi antaa ”alkusysäyksen” ja missä tuon tapahtumapaikan ”tilan” tulisi olla tai missä se voisi olla? Mitä ”syvempi yhteys kansaan” tarkoittaa? Kenen tai minkä yhteys, seurakunnan, kirkon vai pappien? En esitä näitä kysymyksiä kiusatakseni vaan arvostan haluasi etsiä vilpittömästi suuntaa ja itsekin haluan oppia hahmottamaan kokonaiskuvaa kirkostamme. Toivon muutosta ja ajattelen Jumalan kypsyttävän kirkkokansaamme siihen. Hän tuon alkusysäyksen ajallaan ja tavallaan myös antaa.
Jouko, Oma roolini tuossa blogissa on myös olla kysyjän paikalla kuten siinä kirjoitin ja kirjoitin myös hieman jälkiviisaudesta eli siitä, että kritiikkiä on helppoa esittää jo tehtyihin ratkaisuihin. Minulla on toki ajatuksia ja mielikuvia mm. siitä, mitä syvempi yhteys kansaan voisi olla ja siitä, mitä voisi olla kirkon uudelleen muotutuminen. Nämä ajatukset ja mielikuvat eivät ole varmoja vastauksia ja itsekin haen vastauksia noihin esittämiini kysymyksiin. Jotta muutokseen voida päästä, pitää esittää kysymyksiä ja väitteitä ja etsiä niihin yhdessä vastauksia.
Niin, Toivo ja muut tämän lukijat, voiko tämä blogin kommentointifoorumi olla yhdessä vastausten etsimisen paikka? Vai ollaanko täällä vain omien näkemysten esittäjiä ja niistä tiukasti kiinni pitäviä. Esitän pari väitettä, jotka olen seurakunta-aktiivin urallani omasta mielestäni todeksi havainnut. Väite 1: Papit eivät koskaan itse tai keskenään pohtien tule löytämään keinoja ja työkaluja seurakuntaelämän pysyvään hengelliseen uudistamiseen ja vilkastumiseen. Toki monikin pappi oman persoonansa kautta saa ihmisiä mukaan. Se on kuitenkin eri asia kuin seurakuntien rakenteellinen muutos parempaan. Väite 2: Pelkkä tilan luominen maallikoiden vapaalle hengelliselle toiminnalle jokaisessa seurakunnassa saisi aikaan valtavan hengellisen murroksen kirkossamme ja uusien ihmisten mukaantulon seurakuntien aktiiviseen toimintaan.
Väitteet voi aina todistella vääriksi, mutta ehkä voisi myös pohtia niiden perusteita ja myös ottaa ne pohjaksi uudelle näkökulmalle. Viittasin jo aiemmin pappien ja maallikoiden väliseen dialogiin, mikä ei mielestäni toteudu kirkkomme hengellisellä kentällä varsinkaan suhteessa paikalliseurakuntien toimintaan. Se mitä tapahtuu seurakunnissa tapahtuu lähellä kansaa, siis tavallisia ihmisiä, ja se on tärkein tapahtuma- ja kohtaamiskenttä kirkossamme.
Jouko, Olen itse asiassa molemmista väitteistä samaa mieltä. Tosin toiseen väitteeseen pitää ehkä miettiä joitakin reunaehtoja. Joka tapauksessa rohkeampi tilan antaminen sekä seurakuntalaisille että erilaisille toiminnoille on tarpeen. Kaksi tähän liittyvää keskeistä sanaa ja asiaa ovat yhteisöllisyys ja osallisuus. Niiden luominen ja vahvostaminen vie kirkkoa ja sen uudistumista eteenpäin. Itse en usko, että toiminnan järjestäminen on avain vaan että ihmisten tuleminen yhteen ja elämän jakaminen ovat tärkeämpiä. Niille pitäisi luoda tilaa ja niistä voisi nousta sitten toimintaa, jos on noustaakseen. Se, että ihmiset pääsevät itse miettimään ja tekemään sitouttaa ja voi luoda myös uutta. Se reunaehto liittyy siihen, että kaikki toiminta pitää kuitenkin mahtua seurakunnan tavoitteiden ja yhdessä sovittujen linjausten sisälle. Reunaehtoja ei saisi olla liikaa eikä liian tiukkoja.
Olen kanssasi samaa mieltä. Mutta ilmeisesti papin roolistasi johtuu, että katsot asiaa heti myös vallankäytön näkökulmasta. Itselleni tärkeämpää on kuitenkin erottaa Jumalan tahto ja ihmisen tahto ja myös se millä motiivilla toimitaan. Yhteisesti sovitut tavoitteet, siis kirkkomme tavoitteet, voivat ohjata myös väärään suuntaan. Se miissä olen kanssasi samaa mieltä on tämä: toiminta ja erilaiset tilaisuudet eivät luo välttämättä ollenkaan yhteisöllisyyttä tai osallisuutta. Näin on käynyt suurelta osin myös jumalanpalveluksellemme. On mielestäni kysyttävä: mitä osallisuutta ja mihin osallisuutta me kristityt kaipaamme ja tarvitsemme. Mikä osallisuus saa ihmisiä kutsumaan myös toisia mukaan? Tähän kysymykseen olen kokemukseni mukaan löytänyt hyvin yksinkertaisen vastauksen: Sanan ja uskon osallisuus. Näiden jakaminen tasavertaisesti, tarkoitan samalta tasolta, ja näiden äärellä ihmetteleminen ja opetteleminen tuovat mukanaan myös yhteisöllisyyden. Näiden kautta Jumala toimii, ja se toiminta on ratkaisevaa sekä ihmisen että seurakunnan kannalta.