Matti Revon mukaan uskontunnustus ei voi olla hengellistä väkivaltaa maassa, jossa sen lausuminen on uskonnonvapauden myötä vapaaehtoista.
Hän kommentoi Kotimaa24:n pyynnöstä sähköpostitse Ruotsin kirkon emerituspiispan Lennart Koskisen näkemystä, jonka mukaan minä-muotoinen liittyminen uskontunnustukseen on sen sanatarkassa muodossa mahdottomuus ja sellaisen ehdottamisen tottumattomalle kirkossakävijälle voi nähdä hengellisenä väkivaltana.
”Uskontunnustus lausutaan aina osana jumalanpalveluksen kokonaisuutta, oli kyseessä sitten messu tai jokin kirkollinen toimitus. Jos jumalanpalvelus voi olla hengellistä väkivaltaa, niin sitten sellaista voi olla mikä tahansa yksittäinen jumalanpalveluksen osa. Mutta tällainen spekulointi ei osu kohteeseensa, kun lähtökohdaksi otetaan vapaa uskonnonharjoitus. Sellainen on myös yhteisöillä, ei vain yksilöillä”, piispa Repo toteaa pitkässä esseemuotoisessa vastauksessaan, jonka Kotimaa24 julkaisee alla kokonaan.
Lue Lennart Koskisen ajatuksia uskontunnustuksesta täältä
Matti Revon vastaus Kotimaa24:n kysymyksiin:
Maassa, jossa on uskonnonvapaus, ei ketään tietenkään voi eikä pidä velvoittaa vasten tahtoaan lausumaan uskontunnustusta. Kaikki tilanteet, joissa uskontunnustuksen lausuminen voi tulla eteen, ovat osa vapaata uskonnonharjoittamista. Niihin osallistuminen perustuu ihmisen omaan harkintaan. Kirkossa käydessäkin saa vapaasti olla laulamatta, lausumatta tai rukoilematta. Ei tule unilukkari kolistamaan eikä kilistämään.
Uskontunnustus lausutaan aina osana jumalanpalveluksen kokonaisuutta, oli kyseessä sitten messu tai jokin kirkollinen toimitus. Jos jumalanpalvelus voi olla hengellistä väkivaltaa, niin sitten sellaista voi olla mikä tahansa yksittäinen jumalanpalveluksen osa. Mutta tällainen spekulointi ei osu kohteeseensa, kun lähtökohdaksi otetaan vapaa uskonnonharjoitus. Sellainen on myös yhteisöillä, ei vain yksilöillä.
Hengellisellä väkivallalla spekulointi ei osu kohteeseensa myöskään siksi, koska siinä tarkastellaan uskontunnustusta irrallaan jumalanpalveluksen palvonnasta sekä hajottaen se väitelauseiksi, jotka tulisi yksi toisensa jälkeen omaksua jollain henkilökohtaisen päättelyn tasolla. Uskontunnustuksen lauseet eivät kuitenkaan ole erillisiä, toisiinsa liittymättömiä opinkohtia vaan heijastavat samaa uskon kokonaisuutta, josta jumalanpalveluksen kaikki osat puhuvat. Messussa on alusta loppuun kysymys Kolmiyhteisen Jumalan suurista pelastusteoista, joita luetut Raamatun tekstit ja saarna kuuluttavat ja joista virret ja rukoukset Jumalaa ylistävät ja joka konkretisoituu yhteisessä ehtoollisen leivän ja viinin nauttimisessa.
Kirkon uskontunnustus koostuu sellaisesta, mitä on Raamatusta Jumalasta ja hänen teoistaan luettavissa. Uskontunnustus ei ole yritys tyhjentävästi määritellä Jumalaa; sellainen olisikin mahdotonta, ja jo yrityksenä vihjaisi ihmisen ja Jumalan voivan vaihtaa paikkaa. Uskontunnustus on kiinnittymistä siihen, mitä Jumala itsestään ilmoittaa. Ilmoituksen keskipisteessä on Kristus, niin itse ilmoittavana Sanana kuin tuon ilmoituksen sisältönä. Uskoa leimaa yhtä aikaa tietämättömyys siitä, millainen Jumala salatussa tutkimattomuudessaan on, sekä luottamus siihen, että Hän ilmoittaa itsensä Pojassaan.
Tutkimaton Jumala ilmoittaa tahtonsa ihmiselle – jopa Jeesus Nasaretilaiselle – käsittämättömällä tavalla, ristinkuolemaan hylkäämisen kautta. Kärsimyksen edessä ihmisellä voi olla vain agnostinen asenne; emme voi tietää, miksi Jumala sallii pahaa. Mutta kärsimyksen edessä ihmisellä voi olla pimeässäkin luottava uskon asenne: tämän kaiken läpi minun kanssani kulkee itse Jumalan Poika, jota huutaa avuksi.
Uskontunnustus nousee sisäisestä kaipauksesta, ei sisäisestä varmuudesta. Se on ilmaus halusta turvautua Jumalaan, joka tekee suuria pelastustekoja, ei väite siitä, että ymmärtäisi tai osaisi selittää nämä teot. Se on pikemminkin arka rukous kuin rohkea julistus. Tunnustaa voi vain jotain sellaista, joka voidaan myös kiistää: en voi ”tunnustaa”, että Augustus oli keisarina ja Quirinius maaherrana, mutta voin tunnustaa, että heidän aikanaan syntynyt Marian poika on Jumalan Poika; en voi ”tunnustaa”, että Pilatus istui maaherrana oikeutta Jerusalemissa, mutta voin tunnustaa, että hänen aikanaan kärsinyt ja ristiinnaulittu Jeesus on noussut kuolleista ja astunut ylös taivaisiin. Edellisiä voidaan tarkastella historiallisin ja arkeologisin menetelmin ja tulla johonkin tiedolliseen tulokseen; niitä ei tarvitse käsitellä uskonlauseina. Jälkimmäiset ovat tällaisen tarkastelun ulkopuolella, ne voidaan lopulta vain uskoa tai kiistää. Sellaisten jättäminen agnostiseen tapaan ”mahdollisiksi” merkitsee minun mielestäni avoimuutta uskolle.
Jokainen seurakuntapappi kohtaa ristiäisissä, hautajaisissa ja vihkiäisissä ihmisiä, jotka kunnioittavat kaikin tavoin käsillä olevaa tilaisuutta, mutta eivät laula eivätkä lausu mitään ääneen. Heillä voi olla siihen erilaisia syitä, eikä siitä pidä tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Saa osallistua katselemalla, kuuntelemalla ja myös hiljaa mielessään rukoilemalla. Toimin aikoinaan pitkään seurakunnassa, mutta en muista kenenkään valitelleen tai selitelleen vaikeuttaan yhtyä johonkin tai kaikkeen uskontunnustuksessa. Jos kenellä vaikeuksia oli, hän kyseli niitä hiljaa mielessään – mutta siitähän juuri uskossa onkin kysymys, varovaisesta pohdiskelusta ”mitä tämä merkitsee”, vähän niin kuin Maria paimenten viestin kuullessaan.
Joitain vuosia sitten eräs tamperelainen emeritus-professori moitti minua muutamissa julkaisuissaan siitä, että olin puhunut yhteiseen uskontunnustukseen liittymisestä jumalanpalveluksessa ja ylipäätään painottanut kirkon uskon opillista selkeyttä. Mutta Lopen Suviseuroilla pitämäni puheen jälkeen hänkin kiitteli, että olin puhunut nimenomaan dogmatiikkaa luterilaisten tunnustuskirjojen valossa. Ilmeisesti kirkon yhtenäisyys edellyttää yhteistä uskon sisältöä, ei vain yhteistä uskomisen aktia. Painopisteen asettaminen uskomiseen uskon sisällön sijasta tekee jokaisen yksilön tai jokaisen yhteisön omasta uskosta yhtä pätevää, mutta lopulta kokonaisuutta hajaannuttavaa.
Tässä mielessä joidenkin yksittäisten teologien itselleen laatimat uskontunnustukset voivat toki olla mielenkiintoisia yrityksiä sanoittaa sitä, mitä itse pitää tärkeänä, mutta nekin voivat saada voimansa vain kirkon yhteisestä uskosta. Ilman sellaisen olettamista taustaksi niitä voi olla vaikea erottaa aikakauslehtien kolumneista; niin paljon ne sisältävät fraseologista hyvää, jollaista kukin aika tuottaa median monistettavaksi. Tällaisissa tunnustuksissa ei ole kysymys uskon kohteista samassa mielessä kuin kirkon uskontunnustuksissa; pikemminkin ne heijastavat erilaisia inhimillisesti tavoiteltavia asioita. Kirkon usko kohdistuu Jumalaan, joka kolmessa persoonassaan tekee suuria pelastustekoja maailmansa hyväksi. Siihen yhtyminen on liturgiaa, siis palvontaa ja anomista, että saisi tulla osalliseksi noista pelastusteoista. Kokonaan toista on, kun luetellaan ihmisen velvollisuuksia ja sitoumuksia hyviin päämääriin. Luterilaisittain lausuen kirkon uskontunnustus on evankeliumia, teologien ”tunnustukset” lakia.
Olen pari kertaa ottanut Tampereella osaa Poliisiammattikorkeakoulun juhlaan, jossa uudet poliisit lausuvat eettisen valan. Se sisältää paljon hyvää ja varteenotettavaa, ei ainoastaan poliisille vaan kenelle tahansa virkamiehelle. Olen verrannut sitä pappislupaukseen, jollainen taas loppiaisen ordinaatiossa Tampereellakin annetaan. Mutta pappislupauksessa on keskeinen helpotus poliisin valaan verrattuna: se päättyy rukoukseen ”tähän Jumala minua auttakoon”. Sama koskee myös uskontunnustuksen lausumista niin kasteen, konfirmaation kuin minkä tahansa messun yhteydessä. Siihenkin sitoutuminen on samalla rukousta ja itsensä antamista Jumalan varaan.
Lopuksi pieni anekdootti: opettajani, professori Seppo A. Teinonen kertoi aikoinaan Lenita Airiston tehneen hänestä lehtijuttua. Airiston kysymykseen, millainen on professorin oma Jumala, Teinonen oli vastannut kysymällä, haluaako tämä kuulla hänen lausuvan apostolisen vai nikealaisen uskontunnustuksen.