Ryhmä iloisesti juttelevia naisia saapuu pienen talon kuistille. Vuoret levittäytyvät ympärillemme jylhinä ja kuninkaallisina, pieni kyläpolku pölyää. Naiset levittävät maahan olkimaton ja asettuvat istumaan. Kokous voi alkaa. Naistenryhmä pitää taas kokouksia monen kuukauden tauon jälkeen. Kokouksissa jaetaan tietoa, opitaan uusia asioita, koordinoidaan koulutuksia ja yhdessä säästetyn rahan käyttöä.
Ryhmään kuuluminen tuo monen elämään toivoa. Ryhmän kautta on saatu paitsi apua moniin ongelmiin, opittu myös arvostamaan itseä ja toisia. Naiset kertovat, miten he eivät olleet tottuneet puhumaan toisten edessä. Ryhmään kuulumisen jälkeen he ovat oivaltaneet, että jokaisen näkemyksillä on merkitystä. Jokaista rohkaistaan puhumaan. Erilaiset ryhmät ovat yksi Suomen Lähetysseuran kumppanien tehokkaimmista työtavoista kylien kehittämisessä.
Naiset ovat kokeneet kovia. On kulunut vuosi Nepalin suuresta maanjäristyksestä, eikä elämä ole vieläkään palannut totuttuihin uomiin. Arviolta 2,5 miljoonaa ihmistä elää teltoissa tai peltimajoissa, kiireessä väliaikaisiksi kyhätyissä hökkeleissä. He ovat asuneet niissä jo yli yhden sadekauden sekä hyytävän kylmän talven. Myrskyt ja raekuurot ovat repineet monet pressut ja telttakankaat. Nyt on edessä toinen sadekausi.
Jälleenrakentaminen on ollut toivottoman hidasta ja esteitä täynnä. Moni kokee toivottomuutta ja pelkoa uusien maanjäristysten edessä. Kannattaako uutta kotia edes rakentaa, kun uusi maanjäristys voi viedä sen taas? Jälkijäristykset ovat jatkuneet vuoden ajan. Ihmisiä pelottaa. Entä mistä aloittaa rakentaminen, kun kaikki on menetetty ja maan tasalla?
Toivoa kuitenkin on.
Naistenryhmäläiset kertovat toivovansa paluuta aikaan ennen vuoden takaista järistystä. Ryhmien jatkuminen tuo elämään vanhaa tuttuutta ja kaivattua rutiinia. Koulurakennuksia on kunnostettu Lähetysseuran tuella, ja lapset ovat päässeet kouluun – vaikka suuri osa käykin yhä koulua järistyksen jälkeen kyhätyissä hatarissa peltimajoissa. Kouluun kuitenkin tullaan ja kokeitakin pidetään.
Nepalin hallituksen ohjeet talojen rakennukseen ovat loppusuoralla, ja hallitus on alkanut jakaa maanjäristyksessä kotinsa menettäneille pientä avustusta, jolla työ saataisiin alkuun. Syrjäkylien ihmiset ovat odottaneet tätä päivää vuoden ajan. Nyt näyttää siltä, että rakentaminen voi alkaa! Myös Lähetysseura tukee kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisten kotien jälleenrakentamista.
Toivo elää ja leviää. Tärkeintä on saada ihmiset taas uskomaan ja luottamaan tulevaisuuteen. Naistenryhmäläiset puhuvat paljon pelosta. Kaikkia pelottaa ja väsyttää. Paluu normaaliin tuntuu olevan liian kaukana, eikä sen saavuttamiseksi tunnu olevan energiaa. Toivoa tuo kuitenkin se, että ihmiset tulevat kuulluiksi. Maanjäristyksestä puhutaan, ja jokainen saa kertoa omia kokemuksiaan ja tuntemuksiaan. Kenenkään silmät eivät pysy kuivina, mutta taakka kevenee. Psykososiaalista tukea ja ammattiapua kanavoidaan kyliin niin paljon kuin pystytään. Lähetysseura on mukana tässäkin työssä.
Ei ole liioiteltua sanoa, että Nepalin pahiten tuhoutuneista kylistä – joita on surullisen paljon – on toivoa ensisilmäyksellä vaikea löytää. Toivo kuitenkin syntyy pienistä puroista, jotka ovat alkaneet taas virrata, päivä päivältä voimakkaammin. Yksi puro on epäilemättä naisten nauru, kun he päättelevät kokoustaan. Jos tällä kertaa ei saatu niin paljoa aikaan, ei se mitään. Suunnitelmia luotiin. Suunnitelmatkin ovat hyviä, sillä niiden avulla on helpompaa katsoa tulevaisuuteen. Hyvään, toivontäyttämään tulevaisuuteen.
Anni Takko
Nepalin kummityön koordinaattori ja tiedottaja
Kylien kehittäminen on arvokasta ja perustuu lähimmäisenrakkauteen. Onko se myös lähetystyötä? Rakkaus ja toivo ovat mukana, mutta miten on uskon laita?
Esitän kysymyksen, joka nousee aina sillöin tällöin esiin. Tiedän, että asiaa on Lähetysseurassakin pohdittu. Toivon, että tuon pohdinnan myötä löytyneitä ajatuksia liitettäisiin tällaisiinkin kuvauksiin, jotta lähetystyön omaleimaisuus tulisi esiin. Muuten tämä kuulostaisi minkä tahansa kehitys- tai ihmisoikeusjärjestön työltä.