Vuoden suurin draama ja juhla, ehdottomasti! Ensin hiljennytään nauttimaan ehtoollinen yhdessä Jeesuksen ja opetuslastensa kanssa. Sitten asetutaan kadun vierille voimatonta surua täynnä katsomaan, kun syytön tuomitaan. Jeesuksen kuolinhetki järisyttää joka vuosi jotain itsessäkin.
Lauantaina ollaan hämmentyneinä, suunta hukassa, menneet hurjuudet ja hullut puheet mielessä.
Vihdoin pääsiäisyönä repeää riemu: Hän on ylösnoussut! Se oli sittenkin totta!
Eräänä pitkäperjantaina istuin 1200-luvun kiviseinien sisällä Tenholan kirkossa. Ruotsinkielinen pitkäperjantain jumalanpalvelus, vain kuoro esilaulamassa, musta alttari. Ympärillä ikivanhaa kirkkotaidetta ja aatelisvaakunoita. Miten monta pitkäperjantaita tässä kirkossa on koettu!
Kun päivän henkeen sopiva tilaisuus oli ohi, pappi meni ovelle toivottamaan valtavan iloisena kaikille hyvää pääsiäistä, ihan kädestä pitäen. Ja mikä hymy!
Satakuntalainen suomensuomalainen luterilainen minussa oli tuohtunut sydänjuuriin saakka: Ei nyt. Ei vielä. Ei tänään. Ja seurakuntalaisetkin tuntuivat jäävän samassa ilon hengessä siinä vaihtamaan vielä kuulumisiaan. Ei käy!
Suomenruotsalaisilla kaikki on jälleen kerran paremmin. Heidän kerran ylösnoussut Kristuksensa on sitä myös pitkäperjantaina.
Olen palannut kokemukseen monta kertaa jälkeenpäin. Tänä pääsiäisenä se tuli taas mieleen, kun monen kuukauden kestäneeseen pimeään on murtautumassa valo, ilo ja riemu. Joudun tunnustamaan: Kiirastorstain ehtoollinen olikin – käsittämätöntä kyllä – riemullinen muistoateria. Pitkäperjantai ei pimene, vaikka miten kuuntelisin perinteisiini kuuluvaa Mozartin Requiemia.
Ymmärrän nyt pappia paremmin: Ilo ylösnousseesta Kristuksesta voi olla läsnä jo jokaisena dramaattisen pääsiäismatkan päivänäkin. Jos niin on, Let in Shine! Iloitse ja loista! Vaikka olisi pitkäperjantai. Ja erityisesti silloin, kun ei ole.
En tiedä oliko Augustinuksen rukous ”Anna minulle puhdas ja siveä sydän, mutta älä aivan vielä” alun perin tarkoitettu ironiaksi, mutta ehkäpä se kuvastaa mainikealaisen ajatusmaailman jäänteitä hänen teologiassaan. Ihminen on tuomittu tänne pimeyden valtakuntaan, joten turha stressata, jos kaikki ei aina heti mene ihan putkeen. Kyllä se siitä sitten ehkä kuitenkin, myöhemmin.
Augustinuksen teologian merkittävimpiä pohdintoja ovat mielestäni ajatukset ”vapaasta tahdosta” ja niiden heijastuminen myöhemmin Lutherin teologiaan.
Suomessa Lutheria on ymmärretty juuri Augustinuksen seuraajana, vaikka Katolinen kirkko piti häntä merkittävänä teologina.
Perisynti ja Armo käsitteet Luther omaksui juuri Augustinukselta ja kuitenkin taas Augustinuksen oppi vapaasta tahdosta ja ennaltamääräämisestä ajoi Lutherin eroon Roomalaiskatolisesta opista ihmisen ja Jumalan synergiasta, (ihmisen oma vaikutus pelastukseen). vaikka niiden siemen oli kylvetty Lutheriin juuri Augustinuksen teologiasta.
Nähdäkseni kummatkin löysivät lopulta oppinsa Evankeliumeista ja Paavalin kirjeistä, jotka ovat ainakin Lutherin predestinaatio opin kehto.
Ansaitsematon armo ja salattu Jumala oli myös Augustinukselle kivijalkoja, Hän ajatteli, että Jumalan hyvä tahto tapahtuu, kun Hän pelastaa lapsensa ja tuhoaa vihollisensa. Hän antaa Armonsa Kristuksessa vain nöyrille.
(oman voimattomuutensa tunnustaville) ja omavanhurskaat (jotka haluavat itse pelastaa itsensä) Hän jättää Tuomion alle. Miksi näin tapahtuu oli jätettävä Jumalan salatun tahdon varaan ja katsottava yksin Kristukseen, jossa näkyy Jumalan Rakkaus.
Nykysin Suomessa kuulee paljon juuri vapaan tahdon teologiaa, joka ei ammenna Augustinuksen ja Lutherin teologiasta vaan enemmänkin Yhdysvalloista takaisin Eurooppaan tulleiden oppisuuntien kirjoina, jossa ihmisen osa on ratkaiseva.
Augustinus ja Luther olivat aivan toisilla linjoilla, sanoisin jopa, että he olivat Paavalin teologian omaksuneita Kristittyjä, eli eivät olleet ns vapaita Kristuksesta, vaan Kristuksen orjia.
Nykyään moni julistaa Kristuksen nimessä omaansa ja eksyttää monia, mutta juuri he ovat vapaita Kristuksesta.
Onkin hyvä kysyä mitä eroa on olla Kristuksessa vapaa ja Kristuksesta vapaa.
Siitä myös Augustinus ja Luther opettivat kirjoituksissaan, mutta kukapa noita enää lukee ja tutkii…
Nykykirkonkin suuresti arvostama kirkkoisä ja –ruhtninas Augustinus (354.430 jKr.) tunnetaan kirkon kivijalkojen eli perisynti- ja armo-opin luojana. Mutta hän oli myös mies, joka myös armottomasti vainosi oikealta polulta poikenneita.
Augustinuksen vaikutus harhaoppisten kohtaloon onkin eritäin suuri.
Augustinus syntyi 354 jKr. Numidian Thagastessa Pohjois-Afrikassa. Hänen isänsä Patricius oli jäänyt pakanaksi, mutta äiti Monica oli kristitty ja halusi
johdattaa ja kouluttaa poikansa katoliseen uskoon.Poika opiskelikin innokkaasti, tutustui Ciceron kautta filosofiaan ja Hortensius-teoksen kautta gnostiseen Maniin. Hän opetti itse retoriikkaa Karthagossa ja sai tässä roolissa opettajan toimen Milanosta,
missä piispantalossa oli mukana platonisessa keskustelupiirissä, jossa kristillisiä kirjoja tutkittiin erityisesti platonismin valossa. Pian Augustinus antoi Milanon piispa Abrosiuksen kastaa itsensä kristityksi. Äiti Monican toiveet olivat toteutuneet.
Kääntymykseen lienee vaikuttaneet paitsi kristinuskon filosofinen houkuttelevuus ja äidin toiveet myös henkilökohtaiset ongelmat, sillä Tunnustuksissaan Augustinus kertoo olleensa nuoruudessaan lähes erotomaani ja juoppo. Hän eli ahdistuksissa ja omatunto
soimasi. Kristinusko oli anteeksiantamuksen usko ja vieläpä kovin yksinkertainen; syyllisyydestä pääsi, kun uskoi, että kaikki on pohjimmiltaan Adamin lankeemuksen syytä, ja kaiken saa uskosta Jeesukseen ja tämän sovituskuolemaan armosta anteeksi.
Tästä havainnosta oli lyhyt matka perisyntioppiin.
Augustinus otti kristilliset pohdinnat vakavasti ja vetäytyi Jeesuksen tavoin mietiskelemään elämäänsä ja maailmaansa erään ystävän maatilalle, minkä hiljaisuudessaja rauhassa hän alkoi myös kirjallisen tuotantonsa. Täällä Italian maaseudulla hän luonnon ja platonisten kirjojen innoittamana tuotti paitsi monia filosofisiadialogeja myös tärkeimmän teoksensa: De CivitateDei.
Erityisen paljon Augustinus oli saanut vaikutteita pakanallisesta platonismista ja gnostisesta manikealaisuudesta. Vaikka hän myöhemmin ottikin etäisyyttä
manikealaisuuteen ja naamioi Platonin ideat Jumalan ajatuksiksi, on niin gnostilaiset kuin platonisetkin vaikutukset hänen opeistaan selvästi nähtävissä. Erityisen hyvin ne näkyvät hänen käsityksissään sielusta ja sen mystisestä kohoamisesta näkyvän
maailman ja älyllisen taivaan kautta kohti Jumalaa. Tässä kohtaamisessa Augustinus kokee unio mystican eli sielun yhtymisen jumalalliseen Itseen. Hän kohtaa lopulta opettajansa, joka on Kristus-logos.
Tämä opettaja valaisee ihmisen sielulle tiedon ikuisesta ja muuttumattomasta isästä.
Vaikka Augustinus irtisanoutuu Platonin ajasta aikaan vaeltavasta sielusta, jotta ei joutuisi lähelle oppia sielun ennalta olosta eli pre-eksistenssistä, on hänen uniomysticassaan selvästi jälkiä platonilaisesta mystiikasta, jossa Augustinus Annalan mukaan vain yhdistää Platonin malleja kristinuskon rakenteeseen.
Onhan Platon, kuten Augustinuskin korostanut, että ihmisen sielu tahtoo päästä yhteyteen tosiolevaisen kanssa ja tämän mahdollistaa molempien
mukaan erityinen sielussa asuvan rakkauden nostovoima. Noustakseen sielu tarvitsee kuitenkin .Jaakobin tikapuut, joita pitkin Augustinus näkee sielun nousevan
mystisessä visiossa kohti Jumalaa ja Rakkautta:
” Me kuljemme tuota Itseä kohden yhä palavammassa
mielentilassa ja kuljemme askel askelelta perille
asti läpi koko näkyväisen maailman ja itse taivaan
tuolle puolen, mistä aurinko, kuu ja tähdet loistavat
maan päälle.. ”
Mutta sielun nousuun ei riitä vain rakkaus, joka sielussa asuu, sillä todelliseen viisauteen ja todelliseen Isän tuntemiseen sielu tarvitsee yhteyden sielunsa sisäisyydessä asuvaan Kristus-logokseen, joka on sielun opettaja, matkaopas ja välittäjä sen matkalla
kohti todellista valoa ja viisautta.
Tähän asti Augustinuksen käsitykset ovat soveltuvin osin kuin suoraan gnostikkojen kirjallisuudesta, mutta sitten tie erkanee hieman, kun Augustinus näkee
tämän logoksen ruumiillistuneena Jeesuksena.
30
Vaikakin Tunnustuksissaan kysyy:
”Enkö elänyt toisessa ruumiissa ennen kuin tunkeuduin
äidin kohtuun?.”
Augustinus palasi Italiasta Numidiaan 391 jKr. Hän
perusti kotikaupunkiinsa askeettisen yhteisön . gnostilaisvaikutusta tässäkin , mutta pian hänet kutsuttiin hoitamaan piispan virkaa Hippooseen, ja se merkitsi Augustinuksen liittymistä osaksi uskonnollispoliittista valtajärjestelmää ja hänen uskonnollisen
viattomuutensa loppua. Sillä piispana hän joutui tietysti osallistumaan Afrikan kirkon synodeihin ja joutui ottamaan kantaa ajan moniin kiistoihin, joiden kohdalla sai hankkimansa vaikutusvallan ansiosta paljon myös ratkaisuvaltaa.
Lisää valtaa Augustinus oli saanut asettuessaan kirkko-ja uskontopoliittisissa keskeisissä kiistoissa keisarin ja valtion kannalle, ja keisari tietysti vastavuoroisesti
suosi Augustinusta. Tämä sai keisarin kiinnostumaan valtion ja kirkon yhtenäisyydestä ja eliminoimaan sen nimissä kirkon maallistumista vastaan taistelleet harhaoppiset kuten ns. donatolaiset, jotka 400-luvun alussa lähes täydellisesti tuhottiin.
Donatolaisvainoissa Augustinus loi pohjan katoliselle eli yleiselle kirkolle ja sen lopulta lähes täydelliselle maallistumiselle. Maallistuneiden pappien sakramentti oli pätevä ja heidän välittämänsä armo toimi mitä hirvittävimmän pyövelikeisarinkin
pelastajana. Ainakin keisarin omasta mielestä.
Augustinus onnistui tuhoamaan myös ns. pelagiolaiskirkon. Alun perin brittiläinen piispa Pelagius oli nimittäin uskaltanut opettaa, että pelastumiseen vaikuttavat
myös ihmisen vapaasta tahdosta nousevat teot eikä yksin armo. Augustinus, jonka oma syyllisyys oli kiinni nimenomaan absoluuttisen armo-opin antamasta
anteeksiannosta, omisti koko loppuelämänsä pelagiolaisuuden vastustamiseen. Hän onnistuikin hankkimaan Pelagiokselle ensin Pohjois-Afrikan piispojen tuomion, ja kun keisari vuonna 419 jKr. sääti vielä ediktin, missä pelagiolaiset piispat määrättiin
erotettaviksi kirkosta, oli Pelagios kärsinyt lopullisen tappion.ja hän hävisää historian näyttämöltä.
Augustinuksen vaikutus tuleviin noitavainoihin johtui puolestaan siitä, että hän oli alkanut pitää pakanallisia jumalia demoneina eli pahoina henkinä. Tämän
näyttää mm.Antero Heikkinen teoksessaan Paholaisen liittolaiset. Augustinuksen tunnetuin teos mainittu Civitas Dei (Jumalan valtakunnasta) poh
33
diskeleekin demoneja ja niiden asemaa maailmassa. Augustinus uskoi ihmisten ja paholaisten myös harjoittavan sukupuolisuhteita ja tämä käsitys kiihotti
sitten noitavainojen aikoina yksinkertaisten uskovaisten mielikuvitusta ja oli suurena syynä noitien roviokelpoisuuteen. Sillä vaikka Augustinus ei Heikkisen mukaan itse näy keksineenkään kaikkia mielettömyyksiään, ne nousivat merkittäviksi Augustinuksen
nauttiman arvovallan tähden ja huipentuivat kirkon suuresti myötävaikuttamina keisari
Theodosiuksen aikana annettujen ediktien kammottaviin
seurauksiin.
Hyvä kommentti Seppo. Augustinus eli vain muutama sata vuotta jälkeen Kristuksen ja olen monesti miettinyt miten pimeään kirkko oli jo tuolloin ajautumassa ja miten sen valta lopulta keskittyi Roomaan ja lopulta murtui renessanssiin alkuun, joka lopulta johti myös uskonpuhdistukseen ja nykyiseen teollisuuden aikakauteen.
Nykyisellä ajalla on monia viiteitä pimeään keskiaikaan ja vastaavaan tulevaan murrokseen ja kohta voisi olla taas renessanssin aika. Ihmiskunta on saanut valtavan suuren mahdollisuuden, mutta se vain ahnehtii ja rohmuaa kaupallisia etuja pimeän himon ja rahan vallan sokaisemana. Aivan kestämätöntä pimeyttä. Jospa jo kohta tapahtuisi jotain, joka murtaisi tämän nykyisen pimeyden.
Onko ihmisellä vielä mahdollisuus löytää oikea tie, vai onko ihmisen aika käymässä vähiin ja päättymässä valtavaan kaaokseen?
Renessanssi palasi antiikin ihanteisiin ja sivistykseen ja kirkon rappio paljastui, uskonpuhdistukseen, kun kansa sai lopulta itse lukea mitä Raamattu opettaa ihmisen raadollisuudesta ja ilmoittaa ihmiskunnalle missä on pelastus.
Mitä ihmiskunnalle pitää tapahtua, että se jälleen herää pimeydestä? Nykyinen meno ei voi enää kauan jatkua, muutos on PAKOSTI edessä, mutta millainen?
Onko tuleva tiedon aikakausi murtamassa ihmiskunnan vielä sille tietoisuuden tasolle, missä voimavarat ohjataan rakentavasti hyvään?
Onko tulevat sukupolvet pääsemässä oleellisen tiedon ytimeen, jossa ihmisyyden olemus kirkastuu Jumallisen alkuperän juurelle. Vai onko toivomme turha?
”Että heidän sydämensä, yhteenliittyneinä rakkaudessa, saisivat kehoitusta omistamaan täyden ymmärtämyksen koko rikkauden ja pääsisivät tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä.” Kol.2:2-3
Muistan menneisyydestä, kun kiirastorstain messu päättyi kotikirkossa hiljaisuuteen ja hämmennykseen. Kirkon eteisessä reipas seurakuntalaisrouva toivotti kaikille kädestä pitäen Hauskaa pääsiäistä. Nimenomaan Hauskaa! Suurempaa kontrastia ei olisi voinut olla.