Kiirastorstai Seutulan kappelissa: suuren mysteerin lähteellä

Nyt pitää kiittää. Kiirastorstain iltamessu Seutulan kappelissa oli pysäyttävä ja puhdistava kokemus.

Seutulan kappeli on pieni, aikoinaan talkoilla vuonna 1925 Vantaan perukoille rakennettu kappeli, joka nykyisin kuuluu Vantaankosken seurakuntaan. Seutulan kappeli on Helsinki-Vantaan lentokentän takamailla niin monen mutkan takana, ettei sinne sattumalta ja ilman navigaattoria löydä.

Kappeli on aikoinaan rakennettu Königstedtin kartanon maille ja historian havinaa tulee siitäkin, että Königstedtin kartano on nykyisin valtionneuvoston edustuskartano ja monien salaisten huipputason neuvottelujen pitopaikka.

Kiirastorstain messun pysäyttävyys puolestaan tuli siitä, että toteutus oli täydellinen vastakohta ympäröivälle maailmalle. Juuri tänä kiirastorstaina, kun lentokenttäkaupungissa elämän syke on kiihkeimmillään, kaupunkia halkovat kehätiet ja junanradat vievät pääsiäisen viettäjiä pois kaupungista, kaupat kilpailevat yötä päivää jatkuvilla aukioloajoilla ja maailman katse on suunnattu Brysseliin, niin juuri silloin löytyy kuin keskeltä ei mitään paikka, jossa kaikki kuin pysähtyy.

On klisee sanoa, että pieni on kaunista. Mutta näin se vain menee, välillä. Seutulan kappelin kiirastorstain iltamessu oli äärimmäisen pelkistetty. Mutta se oli hyvin harkittu kokonaisuus, hyvin ammattitaitoisesti ja ajatuksella toteutettu, kuin aito helmi.

Saarna vei suoraan kiirastorstaina ydinsanomaan eli ehtoollisen mysteeriin, ehtoollismusiikkina esitetty Jaakko Löytyn Kahden maan kansalainen on aina yhtä vavahduttava, esirukous Brysselin uhrien puolesta liitti messun kovan maailman todellisuuteen, alttarin riisuminen pitkäperjantain mustaan oli eleettömyydessään koskettava.

Ei mitään yritystä tehdä kärsimysnäytelmästä spektaakkelia, ei mahtipontista yritystä tehdä kappelia suurempaa oratoriota, ei yritystä tehdä saarnasta syvällistä teologista linjanvetoa. En vähättele passioita ja spektaakkeleita, kyllä niilläkin on paikkansa, mutta eivät ne ole koko kuva piinaviikon todellisuudesta.

Siinä kappelin tuolilla vaimoni kanssa istuessani minulle tuli kuitenkin vähän surullinen olo. Pappi Margit Helin, kanttori Eveliina Pulkkinen ja laulaja Päivi Grekula olivat tehneet huolellista työtä, käyttäneet paljon aikaa ja ammattitaitoaan valmistaakseen messun, jossa oli hyvä olla.

Meidän kahden lisäksi kappelissa oli 12 muuta sanankuulijaa. Voisin kuvitella, että messun toimittajilla – vahtimestarit ja vapaaehtoiset avustajat mukaan lukien – olisi vähintäänkin turhautunut olo. Näinkö pienelle joukolle kirkko suurta organisaatiotaan pyörittää, näinkö paljon nähdään vaivaa vain muutaman sielun takia – ja juuri viikolla jolloin kristikunta kokoontuu suurimpaan juhlaansa.

Mutta. Ehkä juuri tässä on yksi kirkon suuria mysteerejä. Ei kirkko tarvitse massoja, ei valtaa, ei suuria puitteita. Sille riittää, missä kaksi tai kolme kokoontuu. Vaikka se kuinka turhauttavaa voisi ollakin.

Ehkä juuri sen oivaltamisesta tämäkin blogi nousee. Ei mennyt vaivannäkö hukkaan, tälläkään kertaa. Eikä näkynyt messun toimittajissa turhautumista, vaikka meitä oli vain kourallinen.

Siitä kiitos.