On aikuisten juttuja ja lasten satuja. Siinä välissä ovat ikärajat.
Seitsemänvuotias, aikuisen seurassa jopa neljänvanha, saa katsoa, kuinka setä tai täti sekoittaa myrkyn tai virittää ansan. Eri asia, jaksaako ekaluokkalainen katsella vaikkapa englantilaisen dekkarisarjan lapselle pitkäveteisiä juonenkäänteitä. Onneksi. Pontimena on useimmiten ahneus, kierous, pidätellyt intohimot, katkeruus ja kosto.
Kaksitoista täytettyään lapsi on jo yläkoulun kynnyksellä – tai kohta kynnyksen yli. Melkein murkku voi katsella rajumpaa ohjelmaa, aikuisen seurassa yhdeksänvanhakin. Ahdistusta, lajityypillistä väkivaltaa, kovanaamoja ja roistoja. Kuvia maailmasta, jossa väkivalta on yksi todennäköisistä vaihtoehdoista.
Kuusitoistavuotias voi jo ’nauttia’ monipuolisemmin. Aikuisen seurassa nuorempikin. Väkivaltaa, pelottavia tilanteita, ahdistavia tilanteita, mäiskintää ja paiskintaa. Alkoholia, huumeita, kuolemaa. Seksiä, josta rakkaus on kaukana.
Missään ei edellytetä, että alaikäinen ei saisi katsella väkivaltaiseksi tai ahdistavaksi tulkittua tallennetta tai peliä yksin, ilman aikuisen läsnäoloa ja turvaa. Kunhan vain ikärajat toteutuvat.
Kahdeksantoista vuotta täyttänyt on aikuinen. Kaikki käy.
Pääsiäisen suuri kertomus on nyt. Eikä sille ole määritelty ikärajoja. Kertomus, jossa juodaan viiniä, kavalletaan, petetään ja surmataan kolme miestä julmalla tavalla.
Tässä tarinassa väkivalta ei ole tavoite tai ratkaisu, vaan lopussa odottaa armo ja vapautus, lunastus. Tie käy tuskien läpi valoon, ylösnousemukseen.
Pääsiäisen suuri kertomus tavoittaa kuulijansa usein yhteisön helmoissa, suru ja ilosanoma kohdataan yhdessä. Lohdullisesti.
