Leipäsunnuntain väkevä saarna tavoitti minut Hämeenkyrön kirkossa. Ei saarnatuolista luettuna, vaan kirkko-oopperana. Eläkkeellä olevat kanttorit Pentti Tynkkynen ja Jukka Hovila olivat tarttuneet Tapio Parkkisen oikeiden tapahtumien pohjalta kirjoittamaan käsikirjoitukseen.
”Huutolaistytön laulu” ei piirrä historiaa kuitenkaan niin raa’asti kuin Aki Ollikaisen kirjoittama ”Nälkävuosi”. Piskuinen kirja painaa mieltä ikuisesti. Mitä se tarkoittaa, kun ruokaa ei ole. Eikä sitä tule. Ihmisiä vain valuu nälissään pohjoisesta etelään.
Kirkko-oopperassa keskitytään huutolaisten asemaan. Heiskan tilan pihalla pidetty 299 lapsen huutokauppa ei jätä sitä seuranneen rovastin mieltä rauhaan. Ihmisarvo on kutistettu lauseeseen ”joka vähiten pyytää”. Kuka vähimmillä kunnan rahoilla suostuisi huolehtimaan pienimmistä. Lapsista.
Tapio Parkkinen pohtii teostaan käsiohjelmatekstissä: ”Mitä syvemmälle uppoutuu 1867-68 tapahtumiin, sitä tutummalta tapaukset tuntuvat. Turvattomuus, nälkä ja toivo paremmasta jaa ihmisiä yli rajojen.”
Nälkävuosina suomalaiset auttoivat toisiaan parhaansa mukaan. Se ei silti riittänyt. Matkalle kuoltiin tuhatmäärin; nälkään, tauteihin, väkivaltaan. Huutolaislapsilla ei ollut mitään asemaa tai olemassaolon oikeutusta. Ruokaa tarvitsevan ihmislapsen ”arvo” huutolaistalossa oli miinus, ei edes nolla.
Tämän päivän Suomessa näin ei enää tapahdu. Voinko pistää silmäni kiinni ja väittää, että näin ei tapahdu muuallakaan? Voinko?
Minun oli nälkä. Minun oli jano.
Räsänen aja muutenkin privilegioita asiassa nauttiville uskonnolisille porukoille aina vaan parempia mahdollisuuksia kerätä (usein kuitintontakin) rahaa. Uusia jaloja vaaroja tullee nousemaan kuin sieniä sateella.
Rahankeräysten sääntely on varsin hankala asia. Keräyskohteethan ovat varsin monenkirjavia. Toisaalta rahoitetaan uutta lastensairaalaa, toisaalta erilaisten pienten yhdistysten toimintaa ja vaikkapa erilaisten pienten uskonnollisten yhteisöjen toimintaa. Esimerkiksi useimmat uskonnolliset yhteisöt rahoittanevat toimintansa erilaisilla keräysvaroilla joskin varat kerätään ennen muuta yhteisön jäsenpiiristä – näinhän sitten voidaan kerätä varoja myös varsin kyseenalaisiin tarkoituksiin, yksi kohde taitaa nykyisellään olla poliisitutkinnassa.
Monesti erilaisten pienten ja suurten inhimillisten katastrofien yhteydessä ihmisillä on aito auttamishalu, on sitten kysymys yksittäisestä perheestä, jota kohtaa onnettomuus tai luonnonkatastrofista maailmalla. On tarpeen olla järjestelyjä, joilla rahankeräys voidaan toteuttaa tarvittaessa nopeasti ja myös paikallisesti. Seurakunta tai muu paikallinen toimija on usein luonteva keräyksen toimeenpanija, mutta voisiko se olla vaikkapa paikallispankki?
Rahankeräyksiä toteutetaan myös vaikkapa urheilusankarien palkitsemiseksi.
Rahankeräyksen rajatapauksia ovat erilaiset yleisörahoitukseen perustuvat hankkeet, vaikkapa oppikirjan tuottaminen. Nämä eivät taida oikein kuulua rahoitusmarkkinoiden säätelyn piiriin, kun varoja ei ole tarkoituskaan palauttaa eivätkä lahjoittajat saa osakkeita tai muuta sellaistakaan.
Keräystoiminnan valvonta on myös ongelmallista, ei riitä, että viranomainen saa yhteisön tilinpäätökset ja tilitysyhteenvedon – tilintarkastajilla on tässä osuutensa valvontatehtävästä. Joka tapauksessa viranomaisten valvontaresurssit ovat täysin riittämättömät, mutta on vaikea lisätä resursseja ainakaan niin, että valvottavat joutuvat sen kustantamaan.
Kiitos blogista. Tätä kotimaan kauheutta ei pidä eikä voi unohtaa. Ja sama on totta tänäänkin niin monessa paikassa. Sen ajatteleminen on murskaavaa. Lapsen arvo nolla….