[Mikko Heikka:] Kuka seuraa jättiläisiä? Näin kysyttiin Saksassa 1960-luvulla, kun suuret teologit Karl Barth ja Rudolf Bultmann olivat väistymässä teologian näyttämöltä. Ehdokkaita oli runsaasti: heistä merkittävimmät olivat Tübingenin yliopiston professori Jürgen Moltmann sekä Mainzin kollega Wolfhart Pannenberg.
Karl Barth oli erityisen kiinnostunut Moltmannin vuonna 1964 julkaisemasta teoksesta Theologie der Hoffnung (Toivon teologia). Moltmannille lähettämässään kirjeessä Barth kysyi: Oletko sinä se rauhan ja lupauksen lapsi? Barth päättää yhteydenottonsa toivottamalla Moltmannin suurten dogmaatikkojen joukkoon.
Tuliko Moltmannista suuri dogmaatikko? Puoli vuosisataa hän on ollut kiistelty ja kiitetty tutkija, jonka teoksista on käyty räiskyvää debattia eri puolilla maailmaa. Moltmannin tuotannon monipuolisuus ja laajuus vetää hyvinkin vertoja Barthille. Jubilaarin syntymäpäivän kunniaksi Gütersloher-Verlag on julkaissut seitsemän laajaa nidettä käsittävän Moltmannin dogmatiikan yleisesityksen, joka voidaan hyvällä syyllä asettaa systemaattisen teologian kaanonissa Barthin rinnalle.
Yalen yliopiston professori Miroslav Volf ja Heidelbergin kollega Michael Welker ovat todenneet, että on tullut aika nostaa Moltmann Barthin ja Bultmannin rinnalle.
Moltmannin merkitys näkyy myös siinä, että Yalen ja Princetonin yliopistoissa on syntynyt viime vuosina suorastaan maniaksi yltynyt kiinnostus Moltmannia kohtaan. Kuvaavaa on, että opiskelijat valmistavat kodeissaan Moltmannin kunniaksi Eschaton-merkkistä olutta, jota emerituskin saa nauttia Yhdysvalloissa vieraillessaan.
Moltmann varttui kodissa, jossa uskonnosta vaiettiin. Nuorukainen luki Friedrich Nietzshceä ja Albert Einsteinia. Kirkkoa kohtaan hän oli välinpitämätön.
Ikätovereidensa lailla hän joutui palvelemaan Saksan joukoissa toisessa maailmansodassa. Moltmann osallistui sodan lopputaisteluihin Reinin alajuoksulla Reichswaldin metsäalueella, jossa lopulta antautui brittisotilaille. Seuraavat vuodet häntä pidettiin sotavankileireillä Belgiassa, Skotlannissa ja Englannissa.
Parakkien seinät oli vartijoiden toimesta tapetoitu valokuvilla, jotka oli otettu natsien keskitysleireiltä. Moltmann kertoo elämäkerrassaan, että kuvien katsominen tuotti suurta tuskaa. Hän häpesi kansansa rikoksia.
Leirin amerikkalainen kappalainen ojensi kerran Moltmannille Uuden testamentin. Se johdatti hänet uuden elämän alkuun. Tuleva merkittävä teologi kirjasi päiväkirjaansa yksinkertaisen lauseen: Minä en löytänyt Kristusta, vaan Hän löysi minut.
Moltmann vapautui sotavankeudesta 22-vuotiaana ja aloitti teologian opinnot. Ensimmäinen opinahjo oli kunniakas Göttingenin yliopisto, jonka professorit olivat Barthin oppilaita, ja joista monet olivat olleet sodan aikana Hitleriin kriittisesti suhtautuneen Saksan tunnustuskirkon jäseniä.
Teologianopiskelija teki jo opintojensa alkuvaiheissa isänmurhan ottamalla etäisyyttä Barthiin. Tämä ei Moltmannin mielestä ollut täysin ymmärtänyt kristinuskon historiallista ja yhteiskunnallista luonnetta. Barth oli eristäytynyt kirkolliseen siiloonsa eikä pystynyt rakentamaan uskon ja maailman välistä suhdetta.
Jo opintojensa varhaisessa vaiheessa Moltmann kehitti teologiansa poliittista ja yhteiskunnallista ulottuvuutta. Tässä työssä sekä filosofi G.W.F. Hegel että juutalainen filosofi Ernst Bloch tulivat hänelle läheisiksi. Hegel auttoi Moltmannia ymmärtämään uskonnon yhteiskunnallista luonnetta ja ja Bloch kristillisen toivon merkitystä.
Akateeminen polku johti Moltmannin lopulta Tübingenin Eberhard Karls -yliopiston professoriksi, jossa hän palveli 27 vuotta. Kollegoina oli merkittäviä tutkijoita: Joseph Ratzinger (tuleva paavi Benedictus XVI), Hans Küng ja Eberhard Jüngel.
Reinin yläjuoksulla Mainzissa puolestaan opetti Wolhart Pannenberg, jonka kanssa Moltmannilla oli paljon yhteistyötä.
Kun vierailin Tübingenissa, minua varoiteltiin radikaalista Ratzingenista! Jälkikäteen voi todeta, että Neckar-joen varrelta on pitkä matka Tiberin rannoille. Hans Küngin tähti oli tuolloin nousussa ja hänen luentojaan oli ilo kuunnella. Jüngelin teologia ei sytyttänyt. Pannebergista en juuri saanut otetta.
Theologie der Hoffnung -teos synnytti euforian, jonka kaltaista ei ollut koettu sitten Barthin kirjoittaman Roomalaiskirjeen kommentaarin ilmestymisen jälkeen. Varsin pian kuitenkin alkoivat taistelujen ajat.
Barthin äänensävyistä voi päätellä, että nuoren kukkopojan ajattelusta alkoi paljastua piirteitä, jotka eivät miellyttäneet Baselin mestaria. Kun Moltmann kehitti ajattelunsa yhteiskunnallista ja poliittista luonnetta, vanhan kunnianarvoisan professorin teki selvästi mieli vetää takaisin myönteiset arvionsa Moltmannista.
Mutta tämä meni menojaan. Hän kävi keskusteluja rautaesiripun takaisten teologien kanssa. Ranskalainen vasemmistofilosofi Roger Garaudy oli mieluisa kiistakumppani. Etelä-Amerikassa vapautuksen teologit lukivat mielihyvin Moltmannia ja hänestä tehtiin siellä lukuisia tasokkaita tutkimuksia.
Theologie der Hoffnung -teoksen jälkeen ilmestyi Der Gekreuzigte Gott (Ristiinnaulittu Jumala), jossa Moltmann siirtyi lopullisesti fundamentaaliteologian alueelle. Hän ei kuitenkaan koskaan unohtanut kristinuskon yhteiskunnallista luonnetta, ei silloinkaan kun sukelsi Barthin lailla dogmatiikan peruskysymysten syvyyksiin.
Hän on itse korostanut, ettei voida sanoa, kumpi on ensin, dogmatiikka vai etiikka. Ne pikemminkin kulkevat käsi käsi kädessä ja yhtä jalkaa. Hän ei ole koskaan voinut hyväksyä dogmaatikkojen hellimää ajatusta, että ensin on usko ja sitten vasta etiikka.
Der Gekreuzigte Gott -teoksessa Moltmann sukelsi kolminaisuusopin ja kristologian suurten kysymysten keskelle. Näiden alkutahdit olivat tosin kuultavina jo Theologie der Hoffnung -teoksessa, mutta nyt ne saivat laajemman käsittelyn. Ristin teologian yhteydessä Moltmann otti käyttöön myös perikoreesin käsitteen, josta tuli hänen teologiansa avain.
Kristinuskon ja islamin dialogissa keskeinen ongelma on kolminaisuusoppi. Muslimit ihmettelevät, kuinka Jumala voi olla samaan aikaan sekä yksi että kolme. Kolminaisuusoppi on kuitenkin kristinuskon ydin. Ilman sitä kristillinen usko ei ole mahdollinen.
Moltmannin kolminaisuuskäsityksen juuret ovat Kappadokian isien, erityisesti Johannes Damaskolaisen ajattelussa. Täältä Moltmann on saanut perikoreesin käsitteen, joka tarkoittaa Kolminaisuuden osien keskinäistä toistensa läpäisemistä. Kolminaisuuskäsitystään kehittäessään Moltmann on saanut vaikutteita myös arvostetulta ortodoksiselta teologilta John Zizioulasilta. Moltmannin käsitys on, että perikoreesin käsite voi auttaa ratkaisemaan idän ja lännen kirkkojen sitkeän niin sanotun filioque-kiistan. Siinä keskeinen kysymys on Pyhän Hengen asema Kolminaisuudessa.
Kolminaisuusoppiin sovellettuna perikoreesi tarkoittaa, että Kolminaisuudessa kaikki on jaettua paitsi persoonien ominaisuudet ja erityistehtävät. Lännen kirkoissa Kolminaisuus on usein ollut jakamaton olemus (essentia), jonka laatua Moltmann kuvaa käsitteellä Itsensä omistaminen (self-possession). Koska Jumala on itsensä-omistava, myös ihmisistä tulee itsensä-omistavia.
Perikoreettisen käsityksen perustana puolestaan on Isän kärsimys Pojan ristillä ja siksi Kolminaisuutta voidaan luonnehtia käsitteellä itsensä-antaminen (self-giving). Tästä on Moltmannin mielestä luontevaa rakentaa ihmiskuvaa ja poliittista teologiaa, jossa ihminen luopuu itsensä omistamisesta ja antaa itsensä toisille ihmisille.
Moltmannin tunnettu lause on: Jumala omistaa antamalla ja lahjoittamalla. Tästä periaatteesta nousee ajatus, jonka mukaan myös ihmisten tulisi omistaa antamalla. Tässä käsityksessä on läheistä sukulaisuutta Lutherin laatimaan lahjan teologiaan.
Moltmannin käsitystä Kolminaisuudesta on luonnehdittu yhteiskunnalliseksi Triniteetiksi. Tämä käsite erottaa hänen ajattelunsa muista dialektisen teologian suurista ajattelijoista, kuten juuri Barthista, Bultmannista, ja myös Paul Tillichistä. Poliittinen ja sosiaalinen Triniteetti lienee myös syy Molt-maniaan. Syvä taloudellinen, poliittinen ja maailmankatsomuksellinen kriisi, jossa juuri nyt eletään, haastaa kristinuskon ytimen, kolminaisuusopin.
– Mikko Heikka –
Kirjoittaja on Espoon hiippakunnan emerituspiispa, joka valmistelee uskontodialogia käsittelevää kirjaa kolminaisuusopin pohjalta. – Teksti julkaistu Kotimaassa 28.1.2016
Jürgen Moltmann täyttää huhtikuussa 90 vuotta. Moltmann kuvattuna viime syksynä kotonaan etelä-Saksan Tübingenissä. Kuva: Bernd Weissbrod/ DPA/lehtikuva
”Kolminaisuusoppi on kuitenkin kristinuskon ydin. Ilman sitä kristillinen usko ei ole mahdollinen.”
Tämä on nyt täyttä pötyä! Niin myös Moltmannin ja monien muiden puhe ”Ristiinnaulitusta Jumalasta (Der Gekreuzigte Gott)”. Jeesus, Ristiinnaulittu, ei ollut Kaikkivaltias Jumala (Eloohiim, mutta kylläkin Eel!). Tätä ei Raamattu missään väitä, sen sijaan sanoo kyllä että Hän, joka sovitti meidän syntimme mennen kuolemaan meidän edestämme oli ainutsyntyinen Jumalan Poika (Jh 3:16).
Hän itse käytti itsestään nimitystä Ihmisen poika, tarkoittaen olevansa todellinen ihminen, ihmisen perimän kanssa. Tämä perimä on sitä luokkaa, että jokainen nuppi, ihminen tuhoutuu sen vuoksi, olkoon kuinka jumalinen hyvänsä! Onhan kirjoitettu: Jokaisen ihmisen on kuoltava, sitten tulee tuomio, jolloin hänen persoonallisuutesa, egonsakin tuhotaan! Ja se onkin kovempi paikka itsekullekin, kun sanotaan, että olet vain jätettä, joka joutaa pois lopullisesti!
Vanhan Testamentin viimeinen sana alkutestissä hepreassa on cheerem, mikä merkitsee Kaikkivaltiaan Jumalan toimesta tuhon omaksi vihittyä! Malakian kirja, VT:n viimeinen kirja, ennustaa, että ennen kuin Kristus astuu temppeliinsä, profeetta Elian toimesta on poistettava kaikki cheerem, muuten tapahtuu, että Jumala itse vihkii tuhon omaksi kaiken. Siinä menevät tuhoon kaikki, sekä jumalattomat että uskovat kirkkoineen, siis kaikki ne, jotka pitävät kiinni cheeremeistään oikeaoppineisuutensa lisäksi!
Kolminaisuusoppi on aito cheerem. Kaikki ne oikeatkin asiat ja käsitykset, jotka on kytketty käsitteeseen Jumalan Kolminaisuus, voidaan selittää ja tulkita järjellisesti ja paremmin ilman ns. kolminaisuusoppia! Väite, että ilman kolminaisuusoppia kristinusko ei ole mahdollista, on siis täyttä pötyä!
Maailmassa on kolme merkittävää liikettä, jotka vastustavat kolminaisuusoppia, nimittäin islam, ortodoksijuutalaisuus ja Jehovan Todistajat. Ns. kristillisillä kirkoilla ei ole näiden etenemisen estämiseen ja eteenpäin menoon minkäänlaista asetta heidän pysäyttämiseksi! Ja minkä vuoksi? Siksi, että Jumala itse on nostanut nämä liikkeet ruoskaksi ja varoitukseksi Jeesuksen kautta Jumalaan uskoville.
Muistettakoon vain esimerkiksi Koores, jota Jumala kutsui paimenekseen ja palvelijakseen, vaikka Koores oli zarathustralainen epäjumalanpalvelija ja pakana! Tutkikaapa, arvoisat kirjanoppineet, kuka profeetoista sanoi, että Jumala nostaa väkivallan vitsaksi jumalattomuudelle!
Viisainta olisi, että näiden kanssa dialogissa kristilliset kirkot lähtökohtaisesti myöntäisivät: Te olette tässä asiassa oikeassa! Jumala on Yksi ainoa. Mutta teillä on muita korostuksia, jotka eivät välttämättä ole Raamatun mukaisia. Keskustelkaamme niistä!
Tämä on ainoa tie vastata ja – voittaa! Totuus on Majesteetti, jonka edessä tulee ”oikeaoppisenkin” kumartua, vaikka se tulisi itse Vihtahousun suusta! Ja samalla on hyvä muistaa, että meidän mielestä harhaopisillakin on Jumalan edessä potentiaalinen mahdollisuus kääntyä, pelastua ja saavuttaa iankaikkinen elämä!
Kiitän piispaa hyvin kirjoitetusta blogista. En tosin oikein ymmärrä, mikä on se ”syvä taloudellinen, poliittinen ja maailmankatsomuksellinen kriisi,” jossa nyt pitäisi elää. Maailma kun ei koskaan ole ollut niin vauras kuin juuri tällä hetkellä eikä vaurautta ole koskaan jaettu niin oikeudenmukaisesti kuin tällä hetkellä. Maailmanloppu on taas unohtanut vetää herätyskellon ja myöhästyy.. Sen vähän mitä näistä dogmatiikan jättiläisistä ymmärrän/olen lukenut – painottuu mieltymykseni Barthin suuntaan.