Miksi parisuhteista katoaa kipinä?

Jos kysymme asiaa psykologi Tony Dunderfeltilta, niin hän sanoo, että liian suuri samankaltaisuus tappaa intohimon. Parisuhteet ovat muuttuneet kaverisuhteiksi, joissa ei ole sähköä, ja siksi varsinkin nainen haluaa enemmän.

RR: Tohtisin mennä vertauskuvallisuudessa vieläkin pitemmälle: Jos pariskunta alkaa aikaa myöten elää kuin sisko ja veli, niin eihän sellaiseen suhteeseen intiimi läheisyys kuulu lainkaan. Sehän olisi jo ajatuksena erinomaisen etova.

Oma aviopuoliso on kuitenkin kaikki ihmissuhteemme mukaan lukien se kaikkein tärkein ihmisemme. Olemme itse valinneet toinen toisemme. Ja toivottavasti riittävän pitkän seurusteluajan ja kihlausajan (sic!) puitteissa.

Naiset kaipaavat miehisiä miehiä, mutta löytävät usein vain joko macho-tyyppisiä alistajia tai liian kilttejä nyhveröitä. Parisuhteen ongelmien ydin onkin Dunderfeltin mukaan liiallinen tasa-arvo. Nykyaikainen tasa-arvo samanlaisuutena toimii kyllä yhteiskunnallisella tasolla, mutta ei parisuhteessa.

RR: On kiinnostavaa, että samaa sukupuolta olevien avioitumisaikeita kutsuttiin aluksi nimellä Sukupuolineutraali avioliitto. Ihan mieletön idea! Kukapa sitä pystyisi sukupuolensa nollaamaan? Paljon iskevämpi muoto löydettiin termistä Tasa-arvoinen avioliitto. Kukapa nyt tasa-arvoa uskaltaisi vastustaa?

Ruttopuiston rovasti on sitä mieltä, että nykyinen avioliittokäytäntö on tasa-arvoisuuden huippu, onhan kyse miehen ja naisen välisestä liitosta, jolle Jumala antaa siunauksensa.

Parisuhteen seksuaalisuus herää erilaisuudesta. Ilman erilaisuutta mies yrittää tulla liian paljon naisen ja nainen miehen kaltaiseksi, jolloin seurauksena on seksuaalisen jännitteen katoaminen. Miehen ei pitäisi vain myötäillä naista. Moderni nainen kaipaa vastusta – mutta ei vastustajaa. Mies on oppinut, että naista pitää kunnioittaa. Seurauksena on, että todellista vuorovaikutusta ei synny.

RR: Ei parisuhde ole mikään peruskoulu, jossa edetään kaikki erot tasoittavan ja tasapäistävän opetussuunnitelman mukaan. Parisuhde on kokonaan oma maailmansa, joka on olemassa vain silloin, kun kumppanit ovat yhdessä. Rakastumisvaihe saattaa kestää vuoden tai kaksi, mutta rakastumisen tunteen kadottua moni luulee, että myös rakkaus on kadonnut. Ero tuntuu helpommalta ratkaisulta kuin rakastamisvaiheeseen siirtyminen. Rakkaus ei näet ole pelkkä tunne; se on ennen kaikkea toimintaa toisen ihmisen hyväksi. Oikea asenne on ratkaisevan tärkeä. Alussa oli paljon Aamoria, jatkossa tarvitaan myös Huumoria.

Olisi hienoa, jos avioon aikovat suostuisivat etukäteen käymään jonkinlaisen avioliittokoulun, jossa pareja valmennettaisiin siihen, mitä tuleman pitää. Mutta siinä rakastumisvaiheessa ihminen on kaikkein sokein ja myös itsevarmin: Meillä on rakkautta niin paljon, että emme tarvitse mitään parisuhdeoppeja. Kyllä luonto tikanpojan puuhun nostaa.

Dunderfelt kuvaa miehisiä pms-oireita sanoin ”passiivisen miehen syndrooma”. Vastaavasti naiset kärsivät ”paniikinomaisen itsenäistymisen saavuttamisen syndroomasta”, jolloin naisen pitää elämässä kontrolloida kaikkea. Usein se menee psykologin mukaan överiksi.

RR: Ei sitä ennen avioliittoa arvaakaan, miten tärkeiksi hyvät viestintätaidot suhteen myötä osoittautuvat. Yksi ei osaa hillitä hurjaa puhetulvaansa ja luontoaan, toinen ei osaa ilmaista itseään ja omia tunteitaan. Se, joka palvoo kumppaniaan, ei varmasti pääse samalla aaltopituudelle tämän kanssa. Jeesuksen opetus, että hiljaiset perivät maan, ei taida kuulua parisuhteisiin?

Suomeen ei syntynyt yhteiskuntasopimusta, mutta tärkeää olisi, että pariskunnilla olisi aivan ylöskirjoitettuna keskinäinen sopimus siitä, mitä juuri tähän liittoon ja suhteeseen kuuluu. Yhdessä sovittujen ajanjaksojen kuluttua voitaisiin tuota sopimusta aina tarkistaa. Myönnän, että idea yhteiselämäsopimuksesta on syntynyt mielessäni jälkiviisausmenetelmällä.

Dunderfeltin mielestä miehen tulisi olla kova oikealla tavalla, mutta samaan aikaan hänen tulisi myös olla pehmeä, avoin ja kuuntelevainen. Ennen aikaa syvästi intiimille parisuhteelle ei ollut. Ruuan ja lämmön hankinta olivat etusijalla. Nyt perustarpeet ovat kunnossa ja aikaa olisi, mutta samalla on vajottu siihen, että mies passivoituu ja nainen yliaktivoituu. Kun miehiset tarpeet jäävät taka-alalle, niin katkeroitunut mies ei mahdollisesti halua olla naisten kanssa enää missään tekemisissä.

RR: En tiedä, mistä luolamiesajoista psykologi tässä puhuu. Ei aina tarvitse mennä niin kauas. Kulunut vuosisatakin toi paljon muutoksia miesten ja naisten välisiin suhteisiin. Maailma ympärillämme muuttuu huimaa vauhtia, mutta muutummeko me, uudistummeko samaan tahtiin? Pelkään, että emme muutu.

Ratkaisevan tärkeitä ovat lapsuutemme kokemukset vanhempiemme avioliitosta. Sekä ristiriita annettujen ohjeitten ja sen välillä, mitä vanhempiemme liitosta meille välittyi. Alitajuisesti nielemme ne omiksi toimintamalleiksemme. Toivon mukaan jossakin vaiheessa (mieluusti ennen eroa) heräämme tietoisesti tajuamaan, että hei, nythän toimin ja käyttäydyn kuin vaikkapa isälläni oli tapana. Mikä mahtaa olla oma mallini tässä asiassa?

Pappina tahdon muistuttaa, että ellei Herra huonetta rakenna, niin sen rakentajat turhaan vaivaa näkevät. Tarkoitan sitä, että Jumalaa, avioliiton asettajaa, ei pidä lempata liitosta, joka ei lopultakaan ole vain kahden kauppa. Mitä lähempänä aviopuolisot ovat Jumalaa, rakkauden lähdettä, sitä lähemmäksi he myös toisiaan pääsevät. Voisiko seksuaalisuuden meihin istuttanut Luoja toimia parisuhteissamme ikään kuin jonkinlaisena kipinämikkona? Voisiko Pyhä Henki puhaltaa uutta henkeä tähän hiipuvaan hiillokseen? Ja sitten vähän lisää pökköä pesään: Sytytä tää kylmä mieli, voimistuta heikko kieli ja sitä rataa…