Lukijani.
Mahdatko muistaa tilanteen, jolloin halusit vajota maan sisään? Hetkeä ennen tapahtui jotain, mikä nolotti, hävetti, harmitti. Koska tätä nyt luet, maailma ei suistunut raiteiltaan. Aurinko on noussut entiseen tapaansa. Ehkä jopa hymyilet.
Nolo tilanne harmittaa. Mutta nolojen tilanteiden mies naurattaa. Mister Bean, mies, jolla on hyvä sydän. Hän arvioi väärin sitä, mitä ympärillään näkee. Ja joutuu pulaan. Ja minä nauran, me nauramme. Yllättäen hän puikahtaa kiipelistä pois. Ja me jännitämme, missä liemissä häntä seuraavaksi uitetaan. Koska Mr Beanin sydän on hyvä, niin tarinoiden loppu on onnellinen. Pitkän (vahingon)ilon päätteeksi ei siis seuraa itku, vaan tyytyväinen hymy, huojentunut nauru.
Parhaista nauruista on muunnelmia. Viimeinen nauru lienee tutuin. Mutta minä nostan salkoon sen muunnelman, joka toteaa yksvakaasti: ”Se parhaiten nauraa, joka itselleen nauraa.”
Joskus nolo tilanne johtaa tuhoon. Ajattelen tässä Goljatin – ammattisotilaan – virhearviota Daavidista soturina: ”Koirako minä olen, kun tulet minua vastaan keppi kädessä?” (1 Sam 17:43) Mutta nolo tilanne voi johtaa hyvään. Jerikolainen Sakkeus lienee yksi tunnetuimmista. Hänen puuhun kavunnut uteliaisuutensa kyllä paljastui, mutta koko elämä uudistui.
Ihmiset rakastavat noloja kertomuksia, koska mehukkaina ne painuvat syvälle muistiin. Omat nolot sattumukset ovat yhtä lähtemättömissä.
Niin totta! Olin kansainvälisessä pappien kokouksessa. Paikalla oli piispa ja muita arvokkaita prelaatteja. Pohdinnassa taisivat olla kirkkojen taloudelliset voimavarat, kun jostain oivalluksesta innostuneena pyysin puheenvuoron. Ja sain. Kokouksen yhteisellä, minulle vieraalla kielellä.
”Yhteiskunnan käytössä raha on vain rahaa. Mutta kirkon käsissä sama summa on enemmän. Syy? Jeesus kykeni ruokkimaan 5000 henkeä viidellä kalalla ja kahdella leivällä.”
Jos olisin sanonut sanottavani oikein, tuskin enää muistaisin oivallustani. Mutta nyt muistan, hamaan hautaan asti. Muistan sen sisäisen vakaumuksen, jonka vallassa nuo sanat sanoin.
Olen edelleen sitä mieltä, että kirkon käsissä vähätkin voimavarat ovat niiden rahallista mittaa arvokkaampia. Se antaa rohkeutta sietää talouden taantumaa. Mutta myös rohkeutta kamppailla pahinta uhkakuvaa vastaan.
Sinun
Harmaa rovasti
Jouni
Kiitos jutustasi.
Uskon uskallus antaa enemmän kuin mitä voimme aavistaakaan.
Matias!
Havaintosi uskon uskalluksesta on tosi. Olen ainakin kerran saanut seurata sivusta, kun joku muu, minua nuorempi työtoveri, on rohkeasti rukoillut ja tullut kuulluksi. Rukouksen hetkellä en onneksi tuonut julki omaa epäilystäni.
Kiitos blogista. Näitä sattuu. Eräs henkilö kertoi lauluesityksestään, hän lauloi lavalla mikrofoniin, paikalla paljon väkeä. Laulu kertoi uskovan äidin hulttiopojasta, poika tulee humalassa kotiin: ”Se koskee, koskee äidin sydämeen, mutt’ äiti laittaa pojan vuoteeseen, rukoilee itkien.”
Laulun loputtua henkilö kertoi tajunneensa, että olikin laulanut ”poika laittaa äidin vuoteeseen”. Sanoi, että hänelle tuli ihan kuuma, nolotti ja harmitti. Että tapaus on pysynyt mielessä.
Jos sattuu olemaan paikalla, niin kömmähtäneelle sopii sanoa jotain positiivista heti tapahtuneen jälkeen.Ja suuria jännittäjiä voi vastaavasti rohkaista etukäteen. Kirkolliset perhejuhlat ovat tyyppitilanteita. Ja parhaat niissä sattuneista kömmähdyksistä päätyvät kiertämään nuoria pappeja urallaan kasvattaviksi ja voimaannuttaviksi anekdooteiksi. Olen niistäkin monelle velkaa ja kiitollinen.