Lähelläni on ihmisiä, joita en useinkaan huomaa. Läheisiä, jotka otan itsestään selvyyksinä. Siinähän ne ovat, eivät katoa minnekään, kohtelinpa heitä kuinka tahansa.
Lähelläni on toisia ihmisiä, joita arvostelen. En pidä heistä, olen loukkaantunut heihin. En näe heidän parempia puoliaan tai hyviä aikaan saannoksiaan. Sivuutan kiitokset, odotan vain hetkeä, että minulla on jotain kriittistä huomautettavaa. Odotan, että päästään asiaan jossa olen itse vahvoilla – ja nuo toiset ovat heikoilla.
En jaa kiitosta. En läheisille enkä kaukaisille. Se on liian vaikeaa. Selitän, että mitäpä sitä kiittelemään, enkä itsekään tunnusta kiitosta kerjääväni. Selitän, että on vain oikeus ja kohtuus, että asiat tehdään hyvin, ei velvollisuuden tekeminen ole kiitoksen arvoista.
Todellisuudessa haluaisin kiitosta ja oppia itsekin kiittämään – mutta minä pelkään kiitosta. PELKÄÄN!!!! Aivan samoin kuin kartan anteeksi pyytämistä. Ne ovat pelottavia aseita. Paljon järeämpiä kuin arvostelevat sanat. Kiitos ja anteeksi nimittäin muuttavat maailmaa.
Mikä neuvoksi? Ei auta, sanon itselleni. Nouse ylös, sinä säälittävä pelkuri. Nouse ja mene tekemään mitä sinun täytyy. Sano kiitos ja anteeksi. Paljasta tunteesi. Paljasta heikkoutesi. Aseta lähimmäinen itsesi edelle. Sillä aina kun sellainen asia tapahtuu, missä tahansa, maailmasta tulee hiukan parempi paikka.
