Ovat ne. Köyhät kyykyssä. Ja vielä enemmän nyt, kun tänne virtaa ihmisiä, joita meidän pitäisi auttaa.
Köyhä yksinhuoltajaäiti kyyristelee vaatekaapin alahyllyjen tavaroita esiin. Hän käy läpi pieneksi jääneitä lasten talvivaatteita, kenkiä ja leluja viedäkseen ne pakolaisten hyväksi järjestettyyn keräykseen.
Se köyhä, jolla eläkepäivien tai työttömyyden takia on tapettavanaan aikaa, kyyristelee siellä lajiteltavien lahjoitusten lomassa. Auttaakseen.
Ja melkein salaa kyyristyy kolmas köyhä kolehtihaavin tai keräyslippaan äärelle, ettei kukaan näe, miten vähän hän lahjoittaa. Turha sanoakaan, että summa on moninkertainen suhteessa monen muun vauraudestaan antamaan.
Köyhä tietää miltä tuntuu se, kun tulee autetuksi. Ja siksi kantasuomalainen köyhä on kyykyssä. Joka päivä, jossain päin köyhintäkin Suomea. Ja paradoksi tulee todeksi: kyyristelevän selkä suortuu.
Kaikille ”niukoista resursseistaankin” lahjoittaville auttajille Neitsyt Marian syntymäpäivän kunniaksi:
”Tämä päivä on koko maailman ilon alku. Tänään puhaltavat pelastusta enteilevät tuulet.”
”Köyhä tietää miltä tuntuu se, kun tulee autetuksi.”
Viime aikoina olemme saaneet, ikävä kyllä, kuulla myös niitä tarinoita kun kantasuomalainen köyhä ei ole tullut autetuksi. Sekin on surullista.
Ajankohtaisen kakkosen ohjelma eilen kertoi murheellista tietoa Hurstin leipäjonojen moninkertaistumisesta ja satojen tuhansien suomalaisten hädästä. Paljon on tehtävää Suomen köyhien parissa ja ikävää on, jos kansalaisemme kokevat olevansa huonommassa asemassa kuin maahan tulijat, joita nyt hoidetaan nopeasti.