Aikansa merkittävä vaikuttaja oli v. 1976 89-vuotiaana kuollut legendaarinen puhuja, pasifisti ja puolustusministeri Yrjö Kallinen. Kirjassaan ”Elämmekö unessa” hän kuvaa ihmistä, joka kulkee elämänsä läpi kuin horroksessa ja hokee muilta omaksuttuja lauseita eikä ajattele itsenäisesti. Hän on kiinnostunut vain omasta menestyksestään ja samalla laiminlyö lähimmäisensä. Kallisen mukaan on mahdollista elää myös toisin: ihminen voi herätä todelliseen olemukseensa, tehdä hyvää ja rakastaa kanssaihmisiään. Parhaimmillaan elämä voi olla nykyhetkessä elämistä ja ykseyttä muiden kanssa.
Oleellista on siis pyrkimys aitouteen ja elämän näkemiseen itseisarvona eikä kilpailuna tai suorituksena. Pyrkimys ei toteudu ellemme ”hellitä hetkeksi” ja pysäytä oravanpyörää. Joku joogaa, meditoi tai vaikkapa käy pilkillä. Kirkkomme yhteisölliset kohtaamiset ja rukous ovat hengellisen ulottuvuutensa ohella vahvoja lääkkeitä myös mielen tyynnyttämisessä ja vahvistamisessa
Kuinka aitoa elämämme arjessa sitten on?
Usein olemme kuin näyttämöllä esittäen jotain roolia. Sosiaaliset tilanteet vaihtuvat ja määräävät, mikä ilmiasu kulloinkin valitaan. Toiset saatetaan nähdä uhkana ja liian erilaisina, jolloin vedetään suojaava naamio kasvoille. Tällainen roolipeli on rasittavaa ja turhaa energian haaskausta. Sen vallitessa emme koskaan kohtaa toisiamme ihmisinä ”nahkoineen ja karvoineen”. Puhumme ja kuljemme toistemme ohi.
Vaarallisella tiellä ollaan, jos pitkään jatkunut näyttely ja roolin ylläpitäminen tekee ihmisestä ”pelimiehen” – kyynisen hyväksikäyttäjän. Muut nähdään välineinä ja ihmissuhteissa laskelmointi korvaa rakkauden. Eriarvoisuus ja eriseuraisuus yleistyy.
Huolestuttavasti lisääntyneet nuorten mielenterveysongelmat ovat uskoakseni yhteydessä minäkuva- kysymyksiin sekä ulkoa tulevien paineiden ja mallien moninaisuuteen ja ristiriitaisuuteen. Milloin mihinkin muottiin taipuminen ahdistaa varmasti. Samoin vaatimus itsensä brändäämisestä, joka on eräs päivän sana.
Kirkko tekee erinomaista lapsi- ja nuorisotyötä, josta rippikoulu on tunnetuin ja varsin kattava toimintamuoto. Rippikoulun jälkeiseen aikaan ja nuorten aikuisten kirkon piirissä pitämiseksi voisi kehittää uusia foorumeita ja toimintamuotoja, joissa aidon elämän edellytyksiä rakennettaisiin. Näin syntyisi yksi lisävastaus kysymykseen, miksi kirkkoon kannattaa kuulua.
Upi Heinonen :”Huolestuttavasti lisääntyneet nuorten mielenterveysongelmat ovat uskoakseni yhteydessä minäkuva- kysymyksiin sekä ulkoa tulevien paineiden ja mallien moninaisuuteen ja ristiriitaisuuteen.”
Aivan varmasti ovat. Tässä näyte 90-luvun laman jalkoihin jätettyjen nuorten käsitys tässä yhteiskunnassa noudatetusta arvomaailmasta:
”Yhteiskunnassa toimii vahvimman laki. Kun itsetuntosi on heikko, syrjäytymisesi alkaa siitä, kun heräät aamulla. Syrjäytyminen on mielentila, johon joutumista edesauttaa se, että kyseenalaistaessasi asioita, sinut leimataan tuhmaksi, häiriköksi, passiiviseksi tai syrjäytyväksi. Katsotaan pahan olon ilmennystä, ei sitä mistä paha olo johtuu. Tämä kaikki painuu alitajuntaan ja vaikuttaa nuoren käsitykseen omasta itsestään. Alitajuntaan jää tunne huonommuudesta.”
”Aikansa merkittävä vaikuttaja oli v. 1976 89-vuotiaana kuollut legendaarinen puhuja, pasifisti ja puolustusministeri Yrjö Kallinen. Kirjassaan ”Elämmekö unessa” hän kuvaa ihmistä, joka kulkee elämänsä läpi kuin horroksessa ja hokee muilta omaksuttuja lauseita eikä ajattele itsenäisesti.”
”Yrjö Kallinen
Yrjö Kallinen (1886 – 1976) oli perustamassa teosofista looshia Ouluun vuonna 1912 ja hän toimi useaan otteeseen Teosofisen Seuran johtokunnassa vuosien 1917 – 1959 välisenä aikana. Hän oli puolustusministeri ja opetusneuvos, joka tuli tunnetuksi ennen kaikkea rauhanaatteen puolestapuhujana Suomessa. Kallinen toimi vuosikymmenien ajan osuuskauppaliikkeen valistus-työntekijänä ja hänet muistetaan innostavana puhujana. Kouluja käymätön, itseoppinut työväenmies ja pasifisti päätyi lopulta opetusneuvokseksi ja puolustusministeriksi, vaikka ei itse koskaan tarttunut aseeseen. Hän sai neljä kuolemantuomiota ja kuitenkin eli lähes 90-vuotiaaksi. ”Kallinen oli Venäjän vallankumouksen alettua 1917 nimitetty työväenneuvoston sihteeriksi. Jälkiselvittelyissä hän sai kuolemantuomion ja seisoi jo teloituskomppanian edessä. Kallinen pyysi teloituskomppanian päälliköltä saada lausua viimeiset sanansa. Kun lupa myönnettiin, hän puhkesi sellaiseen kaunopuheisuuden tulvaan, että teloittajat itkivät liikutuksesta, ja Kallisen henki säilyi”.