Dietrich Bonhoeffer (1906-45), 1900-luvun ehkä luetuin saksalainen teologi, ja yksi globaalin kristillisyyden tunnetuimista nimistä, on Suomessakin tunnettu viimeistään 1950-luvun ja 1960-luvun taitteesta alkaen – laajalti viimeistään virrestä 600. Lukivatpa muutamat hänen kirjansa Kutsu seuraamiseen (Nachfolge 1937) jo 1930-luvulla. Laajemmin hän tuli tunnetuksi 1950-60-luvulla Erkki Niinivaaran lyhyistä viittauksista hänen vankilakirjeisiinsä, joiden suppemman version Niinivaara ja Kai Selin myös jo tuolloin suomensivat. Arkkipiispoista etenkin Martti Simojoki ja John Vikström ovat häneen viitanneet useampaankin otteeseen, muista piispoista vaikkapa Eero Huovinen, radikaalimmista teologeista esimerkiksi Terho Pursiainen. Tuomo Mannermaa kirjoitti Bonhoefferista pari artikkelia ja analysoi osuvasti hänen keskeneräisiksi jääneiden vankilakirjeidensä ”uskonnoton kristinusko” ja ”raamatullisten käsitteiden ei-uskonnollinen tulkinta” sekä ”ihminen toisia varten” – ”kirkko toisia varten” olleen ytimeltään tulkintaa, joiden keskiössä on oppi Kristuksesta – Khalkedonin kristologinen paradoksi, jonka mukaan Jeesus Kristus on Jumala ja ihminen erottamatta, muuttamatta, jakamatta ja sekoittamatta. Toisin sanoen hänen huomionsa keskiössä oli Kristus Ihmiseksitulleena, Ristiinnaulittuna ja Ylösnousseena sekä hänen seuraamisensa maailmassa mutta ei maailmasta tänään.
Tinkimättömän uskollisuuden kristilliselle sanomalle ja Kutsujalle tuli yhdistyä älyllisesti rehelliseen, syvälliseen ja harkittuun mutta päättäväiseen elämiseen ”annetulla paikalla” ”rukoillen ja oikein tehden”. Sanat kun olivat sotavuosien valheen, propagandan, petosten, tekopyhyyden ja pelkuruuden, veritekojen ja ihmisten peittelemättömän halveksumisen myötä menettäneet tehonsa. Tuli keskittyä olennaiseen – suhde Jumalaan ja lähimmäiseen siten että sanat ja teot eivät ole ristiriidassa keskenään. Vain siten luottamus voisi Bonhoefferin vision mukaan hiljalleen palautua.
Bonhoefferin ajattelun syvä teologinen ja hengellinen, myös kirkon liturgiseen elämään ja traditioon ankkuroituva ydin ei kuitenkaan ollut hänen luonnosmaisten vankilakirjidensä lukijoille suinkaan aina selvä. Monet tyytyivät omien ajatusten kehittelyyn tai omien visioiden tukemiseen muutamien monitulkintaisten tai paradoksin muotoon kiteytettyjen iskusanojen pohjalta. Ajatukset irrotettiin paitsi kontekstistaan myös niiden kasvuperustasta, joka löytyi jo hänen varhaisimmista teoksistaan, mukaan lukien 21-vuotiaana kirjoitettu väitöskirja Sanctorum Communio. Dogmaattinen tutkimus kirkon sosiologiasta. Niinpä, kuten Tuomo Mannermaa totesi 1960-luvun lopulla, Bonhoefferin teologian vastaanotto ”oli muodostumassa farssiksi” ennen Bonhoefferin kirjeenvaihtokumppanin ja ystäväteologin laajaa teologista elämäkertaa Bonhoefferista (1967).
Monet sekulaaristi orientoituneet ajan radikaaliteologit ”luovasti väärinkäyttivät” 1960-luvulla Bonhoefferin uusia uria aukoviksi kyllä tarkoitetuista, syvimmiltään raamattuteologisista ja Kristus-keskeisistä iskulauseista aineksia teologiaan, joka vastoin Bonhoefferin tarkoitusta päätyi radikaalilla tavalla hylkäämään perinteisen kristillisen tradition. Näkyvimpiä esimerkkejä tällaisesta tulkinnasta esittivät teologit kuten itäsaksalainen Hanfried Müller, anglikaanipiispa John Robinson sekä amerikkalainen William Hamilton. Aika kuitenkin näytti varsin pian, että nämä visiot johtivat umpikujaan, ja useimmat hylkäsivät nämä visiot, jotka näyttivät olevan ytimeltään oman oksan sahaamista. Vankilakirjeiden luonnosmaisuus, fragmentaarisuus ja paradoksaalisuus avasi osaltaan tien, joka johti siihen, että kuten monien muidenkin merkittävien teologien, myös Bonhoefferin ajattelusta on esitetty monia tulkintoja sekulaarista evankelikaaliseen, radikaaliliberaalista fundamentalistiseen. Kun aikaa on kulunut, etenkin viime vuosikymmeninä hänen ajatustensa vastaanotto on ollut tasapainoisempaa ja on nähty yhteydet hänen vankilakirjeidensä ajatusten ja varhaisemman tuotannon välillä, B:n ja ekumeenisen kristinuskon perinteen välillä. Keskeisimmät virstanpylväät tämän kokonaisvaltaisen tulkinnan tiellä ovat olleet Eberhard Bethgen elämäkerta (1967) sekä katolisen teologin Ernst Feilin analyysi Bonhoefferin teologian kokonaisuudesta (1970). Esimerkiksi kardinaali Walter Kasper on analysoinut Bonhoefferin yhtenä ensimmäisistä diagnosoineen länsimaisen kristinuskon jälkikonstantinolaista tilannetta ja miten evankeliumia voitaisiin pitää tarjolla ja seurata Kristusta myös tässä toimintaympäristössä. Tuhansia nimikkeitä Bonhoeffer-tutkimusta voi löytää tästä internetportaalista: http://www.dietrich-bonhoeffer.net/
Dietrich Bonhoeffer tunnetaan nykyisin eri puolilla maapalloa; hänen tuotantonsa ja esimerkkinsä antaa innoitusta edelleen sen pohtimiselle, miten juureva hengellisyys elävässä kristillis-raamatullisessa traditiossa sekä Kristuksen seuraaminen arjessa lähimmäistä palvellen voisi parhaiten toteutua tässä ajassa. Hänen ajattelunsa keskiössä on yksilön ja yhteisön välinen luova vuorovaikutus, mitä myös iskulause ”kirkko toisia varten”, ”ihminen toisia varten” ilmentävät. Niiden taustalla on ajatus Kristus-ilmoituksesta, jossa Jumala itse oli toisia varten asettuessaan sijaamme ristillä ja ylösnousemuksessa. Kirkossa ylösnoussut Kristus on todellisesti läsnä ja kutsuu seuraamaan. Nämä ajatukset ovat olleet ekumeenisesti laajasti kokoavia ja vaikuttaneet osaltaan yhteisöllisen ajattelun ja ekumeenisen kirkko-opin kehittymiseen vapautuksen teologiasta ortodoksiseen eukaristiseen ekklesiologiaan. Lainaan lopuksi muutamien globaalin kristillisyyden näkyvien vaikuttajien luonnehdintoja tästä teologista, papista ja vastarintamiehestä. Näin muistettakoon Bonhoefferin elämäntyötä ja todistusta hänen kuolemansa 70-vuotismuistopäivänä. Hänen vaelluksensa päättyi Flossenbürgin keskitysleirillä Tsekin rajan lähellä natsien 9.4.1945 toteuttamaan laittomaan pikaoikeudenkäyntiin ja hirttotuomion toteuttamiseen:
”’Marttyyrien veri on kirkon siemen’. Tämä siemen on kantanut rikasta hedelmää. Bonhoefferin teologiasta tuli hänen elämänpanoksensa kautta uskottavaa. Se kuuluu voimakkaimpiin teologisiin impulsseihin, jotka menneeltä vuosisadalta vaikuttavat elämäämme.” (johtava piispa emeritus Wolfgang Huber, protestantti)
”Me voimme oppia Bonhoefferiltä… Kristus löytää meidät, kun olemme valmiita hänen löydettäväkseen, ei silloin kun olemme varmoja, että voimme saada hänet puhumaan puolueemme tai ohjelmamme puolesta, vasemmalla tai oikealla. Meidät johdetaan rukouksen ja oikeudenmukaisuuden kahtalaiseen haltuun, mihin vankilakirjeet jättävät meidät – ei abstraktin spiritualiteetin ja kiireisen aktivismin haltuun, vaan uppoamaan Kristukseen Raamatun kautta ja taistelemaan toimiaksemme niin, että Jumalan teko tulee näkyväksi. Se on perintö, joka ei anna meidän olla helposti tyytyväisiä itseemme; siksi se on lahja Bonhoefferin ja meidän herraltamme” (arkkipiispa emeritus Rowan Williams, anglikaani)
”Ekumeeniselle dialogille Bonhoeffer on merkki erilaisten tunnustusten yhteen sitoutuneisuudesta. Syvällä meitä yhdistää enemmän, niin että myös erottava, joka näyttää yhä uudelleen nousevan etusijalle, voidaan kestää. Konvergenssin ja konsensuksen ekumeenisella metodilla, joka tulee esiin useissa dialogidokumenteissa vakuuttavasti, on martyrologinen juuri vastarinnassa viime vuosisadan kansallissosialistisesti ja kommunistisesti värittyneiden diktatuurien sosiaalidarvinistista ihmiskuvaa vastaan. Se että tänään olemme eteenpäin vievässä keskustelussa keskenämme, ei ole siksi vain teologisen työskentelyn ansiota, vaan myös yhteistä kokemusta kärsimisestä ja kuolemisesta Kristuksen tähden ja tunnustautumista häneen. Nimet kuten Alfred Delp, Maximilian Kolbe, Dietrich Bonhoeffer kuten monet, joita emme tunne, muistuttavat tästä. ’Niin kärsimyksestä tulee Kristuksen seuraajien tunnusmerkki’ (Kutsu seuraamiseen/Nachfolge, s. 82).”
(uskonopin kongregaation prefekti kardinaali Gerhard Ludwig Müller, katolilainen)
Kutsu seuraamiseen on edelleen ajankohtainen ja suositeltavaa luettavaa. Kiitos muistutuksesta.
Kutsu seuraamiseen ei ehkä ole parasta Bonhoefferia, eihän hän itsekään siitä enää varttuneempana pitänyt. Kannattaa perehtyä ensin Vankilakirjeisiin. Sanctorum Communio on kirja, joka saisi kuulua teologisten tiedekuntien tenttimateriaaliin. Yhteinen elämä on kerrassaan hyvä, ja Kootut teokset kannattaa silmäillä ainakin lopusta alkuun.
Kartoitin itse viimeksi Bonhoefferin jumalakäsityksen kypsyneisyyden ja pysyvyyden hänen runoissaan kolmena versiona, kiitos vain, Tomi ja eritoten seminaarin ohjannut Jenni Krapu.. Samalla totesin, kuinka teodikea näyttää katoavan kun ihminen ei enää keskity itseensä, ”kun kokee Jumalan kärsimykset maailmassa, silloin kärsii Kristuksen kanssa Getsemanessa, tämä on metanoia, ja näin tullaan ihmiseksi ja kristityksi”.
Ihan kuin ei olisi aivan entisensä, kun sattui tutustumaan.
No minä vielä sen verran korjaan ettei ”Kutsu seuraamiseen” mitenkään huono ole. Mutta todella, B. kirjoittaa vankilasta Bethgelle siitä kriittisesti. Eihän kärsimyksessä eikä etenkään marttyyriudessa mitään itsessään ihannoitavaa ole, se vain sattuu toisinaan ikävästi kohdalle —- jos sattuu ajattelemaan että ”seuraaja uskoo, uskova seuraa”.
Ellen minä nyt keskeytä niin täällä on pianaikaa toinenkin blogiteksti Dietrich Bonhoefferista. Kun hän nyt tänään täyttää 70 vuotta ajan ulkopuolista olevaisuutta.
Jos vielä toteaisin, niin lopulta Bonhoefferin tapa ajatella ei irrota ”uskonelämää” omaksi entiteetikseen, vaan auttaa ymmärtämään missä ihminen on omalla paikallaan; eläessään ”täydessä tämänpuoleisuudessa” Kristusta seuraten, sillä vain siten on mahdollista oppia uskomaan… Vasta, kun täydellisesti luopuu omista yrityksistään tehdä itsestään jotain, on se sitten vanhurskas tai syntinen… vasta silloin on heittäydyttävä kokonaan Jumalan käsivarsille —
Se lienee ainoa tie oppia uskomaan.
Ja mitä lukeekin, kannattaa tosiaan lukea samalla hyvää biografiaa, Bethgen taitaa olla yhä paras.
No NYT lopetan…
Mutta kiinnostavaa. Sen verran minulla on tietoa, että Bonhoeffer kävi jossain vaiheessa läpi heideggeriläistä problematiikkaa. Ajankohtaan nähden pakollistakin kannanottoa ja
rajalinjaa. ”Täysi tämänpuoleisuus”, Heideggerillä ”maailmassa olemisen” kertakaikkisuus, joka käy subjektin yli, vaikka sitä voi yrittää eri keinoin paeta. Juurikin käsityksiin eheästä subjektista.
Kiitokset kommenteista. Kutsu seuraamiseen on edelleen sopivalla tavalla haastava esimerkiksi kansankirkko-kontekstissa, jossa etsitään uudella tavalla omaa missionaarisuutta, kuten monet Euroopan kirkot tekevät.