Piakkoin julkistetaan kirkkomme lähetysjärjestöille ja Kirkon Ulkomaanavulle antamien taloudellisten toimintamahdollisuuksien määrä. Siis se, mitä kutsutaan kansainvälisen työn kannatusluvuiksi.
Ensimmäisten tulosten perusteella voi todeta, että kirkkomme todella panostaa ulkomaiseen työhön. Se on hyvä merkki elämästä. Kirkko ei elä itseään vaan maailmaa varten. Siksi on tärkeää, että emme rajoita resurssien käyttöä vain omiin tarpeisiimme.
Tämä puolestaan on vahva todistus sitä suuntausta vastaan, jonka mukaan ensin pitää hoitaa omat ja sitten vasta muut. Kirkolle ei ole olemassa omia ja muita. On vain yksi Jumalan luoma maailma, josta meillä on vastuu. Vastuuseen kuuluu sekä evankeliumin kertominen että Jumalan luomistyön jatkaminen ja vaaliminen.
Kirkon talouden niukkeneminen ei vielä ole näkynyt siinä innossa, jolla kirkon kansainväliseen työhön panostetaan. Toivon, ettei kovin pian näykkään. Sen pitäisi olla kotimaisen diakonian ohella viimeisiä, joista leikataan. Siksi olisikin tärkeää, ettei seurakuntien työ lähetysjärjestöjen ja Kirkon Ulkomaanavun kautta olisi sidottu prosentteihin. Vaarana nimittäin on, että seurakunnan budjetin pienentyessä myös kansainvälinen työ vähenee.
Tämä on ajankohtaisempaa kuin koskaan. Valitettavat uutiset kertovat, että kristittyjä vainotaan eri puolilla maailmaa. Kristityt ovat vainotuin uskontokunta. Tiedämme myös, ettei epäoikeudenmukaisuus muutenkaan ole vähenemään päin. Silti (ei pelkästään, mutta myös) kristillisen ponnistelun takia moniin tauteihin on löydetty parannuskeinoja, ihmisten perustarpeisiin pystytään vastaamaan yhä vaativammissa luonnonolosuhteissa, kulttuurin ja perinteen merkitys on alettu ottaa tosissaan, ruohonjuuritason työ kantaa hedelmää. Lisäksi evankeliumi on kuultu kaikilla mantereilla, vaikkei vielä kaikkien kansojen keskuudessa.
Antamalla vahvan todistuksen kirkon sitoutumisesta koko maailmaa varten tehtävään työhön, kerromme Jumalasta, joka rakastaa jokaista ihmistä ja koko luomakuntaa. Tällainen rakkaus on kirkon tärkein aarre.
