Tyhjä

Maailma olisi parempi, jos levyteollisuuteen ei koskaan olisi pesiytynyt kahta syöpäläistä: narkomaanirock ja kuolemankultti. Lasken mukaan myös aneemisen itsesääli-iskelmän.

Olen yrittänyt ymmärtää rytmimusiikkia. Sitä ei voi ymmärtää, koska sanallinen järkiperäinen analyysi jähmettää sen, mikä on luontaista, sanatonta, kehollista. Tässä mielessä sanat voivat olla ”tappavia”, ne eristävät aiheen ulkopuoliseksi kohteeksi. Mutta kun musiikki ei ole kohde. Tässä täytyy olla jotain teologista, koska Jimi Hendrix sanoi, että music is my religion, ja John Coltrane sävelsi unessa saamansa näyn.

En tiedä, mikä on kuulon tai kuulemisen kannalta vastine sanalle näky. Mutta näkeminen ja kuuleminen ovat samanlaisia asioita, musiikkia kuvailtaessa puhutaan aalloista ja väreistä, ja usein musikaalinen on visuaalisesti lahjakas. Molemmissa käytetty kieli on tämänpuoleista, neliulotteista, mutta ne molemmat tavoittelevat tuonpuoleista, ne herkistävät aisteja yliaistilliseen. Tätä on hankala selittää, koska hyvä groove lähtee aina navan alapuolelta.

Se rytmimusiikin sanallistamisen hankaluudesta. Kun yrittää selittää, mitä tarkoittaa ”groove”, tuloksena on luento. Sananmukainen suomennos on esimerkiksi ura. Groove tarkoittaa tunnetta siitä, että nyt mennään vääjäämättä eteenpäin, keinuen.

Olen sitä mieltä, että tämä eteenpäin menemisen tunne syntyy tyhjyydestä. Rockmusiikki suosii sooloilijoita, ja siksi rockista usein puuttuu groove. Rock on yhdentekevää kolinaa ja räimettä.

Rytmimusiikki ei anna tilaa sooloille, koska hyvälle rytmille ominainen eteenpäin keinumisen tunne syntyy siitä, että soittajilla on yhdenmukainen mielikuva siitä, mitä soitetaan. Heillä on yhteneväinen käsitys siitä, mitä soitetaan, mutta aivan yhtä tärkeää on, että soittajilla täsmälleen yhdenmukainen käsitys siitä, mitä ei soiteta. Kun kaikki jättävät soittamatta jotakin, syntyy kokonaisuus, jossa nimenomaan tuossa syntyneessä tyhjyydessä on dynamis. Dynamis on kreikkaa ja tarkoittaa voimaa mutta samalla se on tyhjyyttä, ei-mitään. Rumpalit kertovat, että hyvässä groovessa virvelinisku tulee snadisti jäljessä, sekin vähän kuin ”tyhjän jälkeen”. Takapotkumusiikissa tahdin ensimmäinen isku jo paperilla jää tyhjäksi. Hyvässä rytmimusiikissa kaikki instrumentit ovat lyömäsoittimia – joilla jätetään jotakin soittamatta.

Eteenpäin menevä dynaaminen rytmi on veturi raiteilla. Leveällä shufflella soitettuna siinä on juuri oikea tsuku-tsuku-puksutus. Sen sanoma ei koskaan voi olla hevibändien kuolemanaihe. Rytmi kantaa niin kuin elämä kantaa. Hevistä on tullut Etelä-Amerikassa suosittua, mutta yleisesti ottaen jos atlasta katsotaan kravun kääntöpiiristä alaspäin, köyhyys lisääntyy mutta groove paranee. Sen lisäksi musiikkiin tulee intervalleja, joissa koetaan ilo ja kaiho samanaikaisesti.

Joku sanoi minulle kerran, ettei hän voi kuunnella karibialaisia rytmejä, koska iloisesti esitetty vaatimus yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttumiseksi ei vakuuta. Pitäisi olla hampaat yhdessä kiristettyä synkempää junttausta, jotta musiikki ja paasaus olisivat paremmin synkronoidut. Mutta kun ihminen on montun pohjalle vierinyt kivi (rolling stone), hänellä ei ole enää kuin yksi mahdollisuus. Ainoa syy, mikä puoltaa sitä, että masentuneen kannattaa kuunnella raskasta rockia ja heviä, on siinä, että niiden avulla voi kanavoida sisimpään koteloitunutta vihaa. Siinä niiden parantava vaikutus. Mutta rytmillisesti vielä suositeltavampi olisi aggressiivinen dancehall. Olennaista on, että ollaan elämän puolella. Alkion sydän pumppaa vauhtia 140 bpm. Se on sama tempo kuin niin kutsutussa one dropissa, joka on yksi reggaen tyylilajeista. Ihmiskuntaa ei olisi ilman rytmiä. On muitakin näkökantoja, eikä tämä ole absoluuttinen kaiken selitys. Mutta eikö ole totta, että kun mummut ja papat jossain savolaisessa seuratuvassa chanttaavat, heilläkin kaksi toisiinsa liitettyä asiaa on keskiössä: hengittäminen ja poljento.

Hyvässä rytmimusiikissa vasta kuulija luo kokonaisuuden. Kuulijan oma mielikuvitus yhdistää orkesterin soittamiset ja soittamatta jättämiset kokonaisuudeksi, joka aiheuttaa sielullisen potkun, tunteen eteenpäin menemisestä, grooven. Grooven tunne syntyy siitä, että kuulija kuulee jotakin, mitä ei ole soitettu. Kuulija liikahtaa eteenpäin, kun hän kuuntelee tyhjyyttä.

Soittajan kannalta mietin sitä, että soittajat katsovat samaan olemattomuuteen, samaan tyhjyyteen, jonka jättäminen tyhjyydeksi luo grooven. Itsekeskeinen sooloilija täyttää kaikki kolot, mutta rytmimuusikot ovat niukkoja.

Jeesus on Jeesus. Tillich ajatteli, että Jeesus on Kristus vasta, kun Pietari tunnustaa hänet sellaiseksi. Vain kun seurakunta sanoo, että sinä olet Messias, Jeesus on Messias. Muuten Jeesus on vain Jeesus. Messiaanisuus tässä teologiassa kulkee yhtä suhteessa olon kanssa. Kuningas on kuningas vain niille, jotka kruunaavat kuninkaan. Muille piispan mitra on vain hauska pannumyssy. Samalla tavalla tittelit yleensäkin herättävät erillistä kunnioitusta vain tittelinkipeissä ihmisissä. Muut ovat vain ”no että sillä lailla”.

Me ihmisetkin olemme yksilöitä vain, kun olemme suhteessa toiseen yksilöön. Ystäväni Markku Virta selitti kerran yli 10 vuotta sitten Tertullianiusta, että hänen mielestään persoona on relaatioiden leikkauspiste. Minä lakkaan olemasta minä, jos sinä (ja toinen sinä) katoat(te). Samalla jatkumolla on myös sanonta ”minä olen, koska sinä olet”. Elämä on juuri tämmöistä ”grooven” hakemista. Siinä luodaan yhteyttä, ja kun se on aina rajallista, siinä on aina tyhjyyden elementti mukana. Olla olemassa on olla rajallinen.

Päädyin siihen, että aidon suhteen voi luoda vain sellaiseen, joka säilyy mysteerinä. Hyvään suhteeseen sisältyy aina yllätyksellisyys: jos mysteeri katoaa, suhde hapertuu. Jos ihmisen voi paketoida määrittelyihin, hän lakkaa olemasta ihminen. Jumala, joka voidaan määritellä, muuttuu epäjumalaksi. Tuttuja perusasioita siis. Pääsiäistä tämä koskee erityisesti, koska Markus loppui alun pitäen juuri hautaan, joka oli tyhjä. Lisäksi lukija voi ajatella perinteistä mystiikanteologista traditiota.

Omalla tavallaan se tulee esiin eräällä musiikkijulkaisulla, joka varsinaisesti ei ole mikään kultalevy. Tarkoitan yhden Mäkisen Jaskan C-kasettia varmaan vuodelta 1986. Siinä tämä Mäkinen laulaa oikeastaan kaiken oleellisen: ”autuaita ovat puupäät, sillä eivät huku he”. Saatan muistaa väärin sanat ja vuosiluvun. Siinä kappaleessa oli käytetty rumpukonetta, ja näin ollen musiikillista groovea ei sellaisenaan voi pitää erityisen onnistuneena. Ei se haittaa. On liikuttavaa, että tässä maailmassa on tällaisia äänitteitä jossain kanaverkon takana kellarikaapissa pahvilaatikossa, navetan taakse hylätyn Toyotan hanskalokerossa, peräkammarin piirongin laatikon perukoilla, kirpputorin varastolaatikossa. Joskus tuntuu, että maailman tärkein sanoma on piilotettu sellaiseen vähäpätöisyyteen, että maailma se sen kuin porskuttaa ohi. Ja tämä groove. Siinä ei viisastelu ja päteminen auta. Se ei tule järkeilemällä vaan tuntemalla. Aitous ei tule ajattelemalla. Mäkinen muuten ajoi Mersua, kaksiovinen W114, coupe. Sitä sitten ihailtiin.

  1. Kiitos. En ehtinyt aamulla kirkkoon (huono selitys, myönnetään), mutta tässäpä saarnaa kerrakseen. Ilalla pyrin Via Crucikseen ja sen rytmiin.

    Jotenkin alisella tasolla yhdistin oheisen postauksen ja Antti Heikkisen maanmainion Juice Leskinen -elämäkerran, jota juurikin olen aloittelemassa.

    Kieli vie. Mukaan matkalle. Ai niin, taustalla soi parhaillaan herra B:n Matteus-passio. Silläkin on taipumus rytmittää (vaikka ei rytmimusiikkin genreen varsinaisesti lasketakaan) kuuntelijan tajuntaa matkalla alas ja sieltä ylös.

  2. Opiskeluaikoina erityisopekurssilla tutustuimme kuulovammaisten erityisopetusvälineisiin silloisella Albertin koululla Punavuoressa. Siellä oli akustolattia, joka välitti musiikin värinänä. Siinä maatessani ymmärsin ensimmäistä kertaa, miksi musiikki on joillekin se uskonto.

    Kukaan ei kykene tyhjentävästi selittämään, miksi ihmisten kulttuuriin kuuluu musiikkia tai usko(nto)a. Ehkä se todella on niin, että joku on Messias vasta, kun on joku tai jotkut, jolle olla Messias.

  3. Pidätän itselleni oikeuden olla eri mieltä itseni kanssa nukuttuani yön yli. Entäs jos musiikki ja uskonnon (muut) ilmenemismuodot ovatkin todisteita ei-relativistisen totuuden, absoluutin, Jumalan (tai millä nimellä sitä nyt kutsutaankin) vaikuttavuudesta maailmassa? Että maailmassa on totuus, josta näemme vain vilauksia, pääosin sanoiksi sanomattomia, juuri musiikin, hartaudenharjoituksen tai vaikkapa luonnon äärellä?

  4. Avaan hiukan tätä heviä. Se lähti kehittymään tavallista raskaammin soitetun bluesin ja hard rockin pohjalta 1960-ja -70-luvun taitteeseen mennessä: Led Zeppelinin groove, teollisuuskaupungin varjoista siinnyt Black Sabbath…. 1970-luvulla hevi erkani bluespohjasta ja sitä alettiin kutsua metalliksi.

    Kun mukaan rupesi sekoittumaan punkia, syntyi nykyisenlainen raskas musiikki, joka laajasti löi läpi 1990-luvulla. Toiset tykkää, toiset ei, ja siellä on monia eri tyylejä, yhdessä ääressä pahamaineiset black ja kuolometalli. Black Sabbathilla ristit kuitenkin roikkuvat heillä kaulassa oikeinpäin.

    • Sitä voi miettiä, kelpaavatko analogioiksi laki ja evankeliumi, vanhurskas ja syntinen, Jumala ja ihminen…? Minä ainakin olen vasta miettimisen tasolla.

Huttunen Juhani
Huttunen Juhani
Olen toimittaja. Verkkolokikirjaani kirjoitan yksityishenkilönä, tällä tarkoitan kirjoittajan vastuuta sekä sitä, että tekstit ovat ärsyttävän pitkiä, koska en jaksa ajatella asioita tai mitenkään olla ammattimainen.