Ylimääräinen aisti

Muistan kun lapsuudessani kuljin vanhempieni mukana vieraisilla eri perheissä, kuinka joskus koin voimakasta ahdistusta joillakin tällaisilla kyläreissuilla. Minulla oli vahva tunne siitä, että näissä perheissä ei ollut kaikki asiat ihan hyvin tai oikeastaan ei ollenkaan hyvin, vaan että siellä tapahtui ikäviä asioita. Samalla tavalla kuin nenäni haistaa helposti homeen hajun rakennuksista, haistoin tavallaan kaltoin kohtelun hajua joistakin kodeista. En tarkoita sillä nyt tavallisia elämän epätäydellisyyksiä, rosoisuutta tai normaaleja ongelmia, jotka ovat myös aistittavia asioita, vaan ihan tällaista ”käsin kosketeltavaa” vihan ilmapiiriä, joka näkyy kehon kielessä ja katseissa.

Jälkeenpäin olen epäillyt tuota ylimääräistä aistiani. Valitettavasti nenäni on ollut kuitenkin usein oikeassa, olen myöhemmin saanut asiasta vahvistuksen asianosaisilta tai heidän läheisiltään.

Osasta näitä perheitä, minuun ollaan oltu yhteydessä kirjani johdosta ja sen jälkeen kun esiinnyin Tastulan ohjelmassa ja olen saanut kuulla tosi kipeitä tarinoita tuntemieni ihmisten lapsuuden- ja nuoruudenajoista. Osa tarinoista on suorastaan järkyttäviä. Mitä kaikkea lapset ovat saaneetkaan kestää vanhempiensa taholta ja kuinka kuitenkin heitä itseään on syytelty heidän oirehdinnastaan ja ongelmistaan, kuinka väärin, kuinka kamalaa!

Se on käynyt ainakin itselleni selväksi, kuinka uskonto ei anna automaattisesti ihan mitään suojaa pahuutta vastaan. Uskonnon asettamat omat säännöt voivat vääristää käsitystä oikeasta ja väärästä, siitä, mitä voi lähimmäiselle tehdä. Kuuliaisuus uskonyhteisöä kohtaan antaa suojan omille epärehellisyyksille ja vääryyksille, jos niin haluaa. Toisaalta yhteisössä saatetaan mieltää yhteisön sääntöjen noudattaminen tärkeämmäksi kuin omien läheisten kohtelu, koska kyllähän niitä epäonnistumisia siellä kotona tapahtuu ja se on luonnollista.

Mutta mietipä hyvä ystäväiseni, mitä onkaan väkivalta katsottuna televisiosta siihen verrattuna, että sitä saattaa joutua katsomaan ja kokemaan omassa kotona? Mitä ovat katsotut seksikohtaukset televisiossa koetun insestin rinnalla? Mitä on kynsilakka lapsen sormissa sen rinnalla, että oma isä vetelee remmillä takamuksille? Mitä on lapsen alkoholikokeilu sen rinnalla, että on saanut koko ikänsä osakseen henkistä, hengellistä ja fyysistä väkivaltaa? Mitä on lapsen yhteisöstä irtaantuminen sen rinnalla, että hän ei ole koskaan kokenut mitään hyvää vanhempiensa taholta? Mitä ovat lasten reissut tanssilavoilla sen rinnalla, että vanhempi uhkaa itsemurhalla ja heiluu välillä ison leikkuuveitsen kanssa perheensä keskellä?

Totta; puhun ääriesimerkeistä, mutta samalla sanon, että yksikin tällainen esimerkki on liikaa ja valitettavasti ne eivät jää lähimainkaan yhteen eikä kahteen, toivottavasti kuitenkin omaan ikäluokkani kokemuspiiriin. Lievempänä ilmiötä on paljon, toivottavasti kuitenkin aina vaan vähenemään päin. Kun tällaisessa kodissa kasvamaan joutunut lapsi lopulta jättää uskonyhteisön, häntä pelotellaan helvetillä ja kehotetaan tulemaan takaisin ”Jumalan valtakuntaan”. Tiedätkö, mitä tällainen uskonnollisen kodin kasvatti ajattelee mielessään? Hän ajattelee, että helvetin hän on jo nähnyt omassa kodissaan ja että juuri tuo ”Jumalan valtakunta” on opetuksineen ollut osa tuota helvettiä eikä hän halua mistään hinnasta tai edes hinnatta sinne takaisin.

Olen saanut yhteydenottoja myös muista suljetuista yhteisöistä, en vain omasta entisestä yhteisöstäni vanhoillislestadiolaisuudesta, muun muassa helluntailaisuudesta ja Lasarus-veljien lahkosta. On ollut erittäin puhuttelevaa ja järkyttävääkin kuulla edellä mainittuihin yhteisöihin kuuluneiden kokeneen vertaistukea kirjani, kirjoitusteni ja ohjelmassa esiintymiseni johdosta. Tavallaan kaikissa suljetuissa yhteisöissä on paljon samaa keskenään, jonka asian olen ennenkin todennut ja joka tieto on ollut paljolti herättämässä minua suhteessa entisen uskonyhteisööni.

Joku viisas oli vastikään todennut jossakin, että maailma olisi paljon parempi paikka elää, jos kaikki olisivat uskonnollisia, johon joku toinen viisas oli vastannut, että päinvastoin maailma olisi paljon parempi paikka elää ilman uskonnollisuutta. Olen samaa mieltä tuon jälkimmäisen kanssa, mikäli hän tarkoitti uskontoa uskon sijaan. Heti kun usko organisoituu ja muodostuu uskonyhteisöjä, aletaan väsätä pytinkejä ja sääntöjä uskon levittämiseksi ja suojaksi ja lopulta kaikki kääntyy uskoa ja myös ihmisyyttä vastaan ja kenttä on avoin kaikenlaiselle kaltoin kohtelulle.

Palaan takaisin alkuperäiseen aiheeseeni ylimääräiseen aistiini, valhetutkaan, ilmapiirimittariin. Varmaan monella teistäkin, hyvät lukijani, on samanlainen tutka ”käytössänne”.

Muistan matkan varrelta monia kohtaamiani ihmisiä, joista olen miehelleni sanonut, ettei minulla ole luottoa heihin. Jokin vain on sisimmässäni sanonut minulle, että he eivät puhu aina totta. Ja miten usein jälkeenpäin nuo tuntemukset ovat osoittautuneet oikeiksi. En aina edes osaa selittää, mikä saa tuntosarveni pystyyn mahdollisen epärehellisyyden varalta. Noh, joidenkin jutut tuppaavat aina olemaan jotenkin uskomattomia, se on yksi ennusmerkki epärehellisyydestä. Toinen se, että keskustelu heidän kanssaan käy kuin teflonpannun kanssa, se ei ole normaalia vastavuoroista ja suoraa, vaan välttelevää, kiertelevää ja liukasta, se ei suju ei onnistu.

Olen kohdannut myös tilanteita, joissa epärehellinen onkin niin taitava valehtelemaan, että olen mennyt täysin lankaan, ihan hiustupsuani myöten. Olen ollut ihan sanaton tällaisten tilanteiden edessä; kuinka kukaan voi valehdella niin julkeasti ja jälkeenpäin vielä vähätellä virne naamalla koko juttua? Olen ollut myös iloinen siitä, että valhetutkani on ollut joskus väärässä ja kaikkein parasta olisi ollut että se olisi ollut aina väärässä. Ei ole todellakaan mukava havaita, että se on ollut niin monta kertaa oikeassa, sillä se tarkoittaa ikäviä juttuja tapahtuneen ja myös itselleni aikamoista romutusta uskovaisuuden onnenkantamoisesta. Mietin vain, missä lapsuuteni tutussa perheessä tuo tutka ei piipittänyt; naapuriperheessäni, joka ei kuulunut uskonyhteisööni. No jospa se ei toiminut silloin ihan oikein!

En tiedä. Me suosimme Lidliä hyvänä ruokakauppana ja sukulaiseni ei astu sinne jalallakaan, kun siellä hänen saamiensa tietojen mukaan kohdellaan työntekijöitä hyvin huonosti ja heitä on kielletty kertomasta työpaikastaan kenellekään ulkopuolisille. Noh, ainakin sen olen huomannut, että siellä on työntekijöillä aina ihan tulenpalava kiire. Voiko mihinkään enää luottaa, jos ei edes Lidliin?

Ilola Vuokko
Ilola Vuokko
Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.