Tarpeettomasta teologiasta

Jospa kerrankin suhtautuisi muutoin kuin ylimielisesti siihen, kun joku julkeaa ehdottaa kajoamista teologisen tiedekunnan asemaan. Ei voi olla niin pyhä asia, että ehdotukseen suhtaudutaan korostuneen torjuvasti. Voimakas torjuvuus on itse asiassa hyvin paljastavaa.

Kulttuurin tutkiminen on hyvin keskeistä. On aivan välttämätöntä, että meillä on korkeatasoista tieteellistä historiantutkimusta. On ehdottoman välttämätöntä, että Suomessa tutkitaan aatteiden historiaa. On myös kansakunnan kannalta merkittävää, että keskeinen tutkimus julkaistaan suomeksi.

Teologinen tutkimus on parhaimmillaan systemaattisen teologian saralla. Ongelma on, ettei systemaattista teologiaa voi erottaa historiantutkimuksesta. Valitettavasti hyvin iso osa tutkimuksesta itse erottaa itsensä historiasta. Olisi tärkeä, että omistusoikeuden syntyhistoria käsiteltäisiin yhteydessä teologiaan ja aatehistoriaan. Keskiajan teologian tutkimus ei voi olla irrallaan varhaiskapitalismin tutkimuksesta.

Yhteiskunnan kannattaa panostaa teologiseen tutkimukseen sen itsensä kannalta. Se selittää, keitä me olemme.

Mutta teologia ei luo työpaikkoja. Teologeja koulutetaan yhteiskunnan tarpeisiin, siis ehkä merkittävimmin uskonnonopettajiksi. Uskontoa on syytä opettaa, jotta ymmärtäisimme, että Pariisin iskut olivat uskonnollisia iskuja, isku koshermarkettiin oli uskonnollinen vihanpurkaus. Uskontoa pitää ymmärtää, jotta ymmärrämme ihmisiä, jotka uskovat. Siihen on käytettävä rahaa. Mutta raha ei ole ilmaista, eikä sitä kannata haaskata. Pitää olla säästäväinen.

On totta, että kun E.P. Sanders ja Heikki Räisänen pääsivät vauhtiin, käsityksemme Jeesuksen ajan uskonnollisuudesta korjaantui merkittävästi. Näitä ahaa-elämyksiä tulee silloin tällöin. Mutta jos ajattelee, kuinka paljon energiaa käytetään aina uudestaan ja uudestaan tutkimushankkeisiin, joiden otsikot ovat vain toistensa variaatioita, ilman että näkemyksemme Raamatusta enää muuttuu sanottavasti, puhumattakaan, että kopernikaanisesti, epäilys jo käy mielessä. Satoja hyllymetrejä kirjoja, jotka unohdetaan ilman, että ne parantavat kenenkään elämänlaatua konkreettisesti.

Suomalainen teknologia on parantanut ihmisten elämää enemmän kuin suomalainen humanistinen tutkimus. Tavallisten ihmisten arkea auttaa kännykkä paljon enemmän kuin mikään teologisen tiedekunnan kyselytutkimus. Teologisessa tiedekunnassa on tutkimusaloja, joita voitaisiin oikeasti supistaa. Osan voisi siirtää kirjallisuudentutkimukseen, osan voisi liittää historian laitoksiin, osan siirtää filosofisiin tiedekuntiin.

Joskus viisikymmentä tai sata vuotta sitten oli ymmärrettävää, kun kehitettiin sielunhoitoa. Maailma on muuttunut. Eri psykoterapiamuodot ovat tehokkaampia, eikä vähiten siksi, että niissä myös terapeutti itse antautuu prosessiin. Papeilla ei ole mitään sellaista, eikä pappi ”sielunhoitajan” roolissa mitenkään pärjää ammattilaiselle psykoterapeutille. Teologinen sielunhoito ei milloinkaan pääse edelle, se on tuomittu seuraamaan psykologiaa, psykiatriaa ja psykoterapiaa. Näillä aloilla tietenkin on filosofinen ja teologinen pohja, esimerkiksi eksistenssifilosofia ja -teologia. Mutta sitä ei voi korostaa liikaa. Teologeilla on taipumusta erikoiseen hybrikseen: luullaan, että koko maailma pyörii teologin navan ympärillä. Että teologia on jonkinlainen sivilisaation henkinen veturi. Eikä ole. Teologia viittaa elitistiseen kerhoon, jossa samanmieliset besserwisserit nokittelevat toisiaan. Jatkuvaa lillukanvarsiin tarttumista ja jankuttamista asioista, jotka kuolinvuoteella ovat aivan yhdentekeviä. Ja kuoleman takiahan kirkko on. Joten mihin muka teologiaan niin paljon tarvitaan?

Kirkon kannalta luonnollisesti on tärkeää, että papit ovat älykkäitä, koulutettuja ja parhaimmassa tapauksessa psyykkisiltä piirteiltään täyspäisiä. Se on uskonnollisen yhteisön etu, se takaa uskottavuuden. Uskonnollinen yhdyskunta ymmärtää, että heti kun älymystö sen jättää, se taantuu. Mutta tämäkään ei tietenkään haittaa, eikä edes takaa mitään. 1600-luvulta alkaen protestanttisuudessa kävi niin, että kun elitistinen pappissääty viinoineen ja likööreineen eristäytyi kansasta, kansa tuli uskoon tavalla, josta ei ole vieläkään selvitty. Ja pitää kyllä tietää, että vaikka Jeesus Nasaretilainen oli erittäin korkeasti koulutettu teologi, kristillinen kirkko ei perustunut sen varaan, että on teologisia tiedekuntia.

Muuttuvassa maailmassa ei voi olla yhteiskunnan vastuulla rahoittaa pappien koulutusta. Eikä pappeja pidä kouluttaa enempää kuin on papinpaikkoja. Teologeja voidaan tarvita muuallakin kuin pappeina. Vaikkapa terapiamaailmassa on kyllä aivan hyvä, että joukossa on teologian pohjakoulutusta, koska on olemassa ongelmia, jotka ovat luonteeltaan uskonnollisia. Joskus elämänlaatu paranee, kun asiakas vapautuu uskonnon kahleesta.

On myös niin, että journalismissa teologian merkitys kasvaa aina tietyissä sykleissä. On tärkeä, että toimittaja, jonka tehtävä on kirjoittaa uskonnosta, tietää uskonnosta. Aivan samalla tavalla on vaikea ajatella, että autolehti palkkaa toimittajan, joka ei osaa ajaa autoa. Uskonnosta kirjoittaminen on vain joissain tapauksissa itsetarkoituksellista. Usein se on funktionaalista, se palvelee vain jotain muuta tarkoitusta.

Meidän on maailmanpolitiikan yhteydessä syytä puhua uskonnosta – mutta vain sen verran kuin se merkitsee. Kun Venäjä, Syyria, Iran ja Kiina ovat suurvaltapoliittisessa kohtalonyhteydessä, kun Yhdysvallat lämmittelee suhteitaan Saudi-Arabiaan varoen, ettei Iranin liennyttäminen vahingoita tätä projektia, kun Israel tarjoaa YK:n rauhanturvaajille turvapaikan jihadistikurkunleikkaajilta, uskonnon – erityisesti eräiden islamististen suuntausten – käsittäminen on tärkeää, mutta teologit eivät pelaa sen tärkeämpää roolia.  On hienoa kuulla radiosta, kun joku kirjaviisas humanisti asiantuntija puhuu suufilaisesta runoudesta, mutta konkreettisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa rauhanlauluilla, körttivirsillä ja suufilaisilla runoilla on vähän tekemistä.

Se, miten ihmiskunnassa mahdollisimman monen elämä saadaan ihmisarvoiseksi, edellyttää uskonyhteisön mielestä rukousta, mutta ei teologeja opeteta yliopistossa rukoilemaan. Olennaista on uskonyhteisön identiteetin kannalta, että se uskovainen kemisti tai insinööri tai vastaava, joka keksii edullisen vedenpuhdistusmenetelmän, itse rukoilee. Ei voi olla niin, että rukouksella on hintalappu. Tämä tarkoittaa, että ne, joille asia on tärkeä, laittavat kolehtiin, ja ne, jotka eivät usko koko juttuun, eivät joudu maksamaan veroja, joita sellaiseen käytetään.

Vilkkaalla mielikuvituksella voidaan loihtia fantasia, että kristinuskosta tulee kielletty uskonto. Kirkot menevät maan alle. Kristillisyydestä on yhteiskunnassa vain haittaa, ja on ammatteja, joihin kristityt eivät pääse. TÄlllä fantasialla on tässä vain yksi funktio. Se kertoo, että kristillisen kirkon olemukseen itseensä kuuluu omavaraisuus. Ei yliopisto voi tuoda kirkkoon uskoa, eikä se voi auttaa pappeja uskossa. Kirkko on uskonyhteisö, ja on tämän uskonyhteisön omalla vastuulla, mitä se itselleen tekee. Nyt kuitenkin saattaa olla, ettei tuo uskonyhteisö, kyriake, ”Herran oma”, tiedä, miksi se on olemassa. Se vaikuttaa vain vihervasemmistolaiselta kehitysyhteistyöjärjestöltä. Yksi piirre on tämä, että kirkolla ei ole omaa teologiaa. Se olettaa, että uskonyhteisön sisäinen reflektointi voidaan korvata akateemisella, etäännyttävällä tutkimuksella. Usko on kauhean rationaalista, koska siitä on siivottu pois hulluus. Oikeasti uskon pitää vedota tunteeseen eikä järkeen. Nyt tässä on vain niin, että kun ei haluta olla fundamentalisteja eikä rahvaanomaisia mitä kummallisimpiin ilmestyksiin uskovia hörhöpietistejä 1700-luvulta, on ruvettu järkeviksi eetikoiksi. Teologi on rationaalinen holhoaja, joka siivoaa yhteisöstä hurmahenget. Saksalainen uskonnollinen sosialismi antoi aikanaan poliittisen suunnan, ja vapautuksen teologiasta tuli poliittinen liike. Uskonnollinen ja poliittinen yhteenliittymä on jotakin, jota samaan aikaan vastustan ja puolustan. Puolustan, koska tajuan kyllä, mistä negrospirituaalit oikeasti kertoivat. Moderni rationaalinen kehitysyhteistyöuskovaisuus on kuitenkin jotakin muuta, koska spirituaalit jos mitkä edustivat hurmahenkeä.

Oikeastaan kaikki alkoi mennä pieleen, kun ruvettiin puhumaan uskonnosta sen sivistyneille halveksijoille. Ei olisi pitänyt vedota järkeen vaan tunteeseen. Mutta se oli aikaa, kun piti ruveta järkeväksi. Nyt kun on oltu pari sataa vuotta järkeviä, käyty muutama hyvin järkevä sota, suoritettu yksi todella järkevä kansanmurha, alkaisi olla tunteiden vuoro uudelleen. Tämä ei ole mikään kaiken selitys, minä vain haen teologian paikkaa. Ongelmana on, kun siinä sanassa on tämä logos, järki. Se järki pitää taas kerran ymmärtää uudella tavalla – tosiasiassa siis hyvin vanhalla, jopa esirationaalisella tavalla, sillä tavalla kuin myyttien jälkeen ihmiskunta alkoi rationalisoida niin, ettei vielä hylännyt myyttiä. Se on se paikka ja tila, jossa ihminen ei ollut jakautunut persoona. Jokainen luova ihminen, esimerkiksi loistavan liikeidean keksivä kauppias, uuden teorian kehittävä tiedemies tai nerollisesi soundeja yhdistelevä ääniteknikko, ymmärtää, että äly koskee teknistä päättelykykyä ja hurmahenkeä, alitajuntaa. Kirkko, joka tietää mikä on kirkko ja pystyy olemaan ajatuksellisesti omavarainen (eli ikivanhalla uskovaisten kielellä: ”kirkko, jolla on evankeliumi”), pärjää kyllä ilman, että yhteiskunta satsaa niin törkeästi akateemiseen tutkimukseen, jossa päämääränä on, että yksittäiset ns. huippututkijat singahtavat maailman ääriin kansainvälisille areenoille kilpailemaan saman alan muiden neropattien kanssa. Nämä tyypit eivät luo työtä, eivät kasvata kansantaloutta, eivät luo hyvinvointia ja vaurautta.