Suomenhevosen varsoja syntyy aina vain vähemmän, toissa vuonna 1151. Netissä on parhaillaan vetoomus suomenhevosen säilyttämisen puolesta. Karuihin oloihimme parin tuhannen vuoden aikana sopeutunut alkuperäisrotu uhkaa kadottaa geeniperimäänsä ja hyviä ominaisuuksiaan. Työhevoslinjaan tehdään uusia kantakirjauksia enää muutamia. Vielä sotien jälkeen suomenhevosia oli 400 000 metsä- ja maatöissä. Hyvä edes, että ravi- ja ratsastusurheilu osaltaan ylläpitävät suomenhevosten perimää.
Hesarissa oli tänään kirja-arvio kirjasta Suomenhevonen. Arjen sankari (toim. Sari Savikko. Amanita 2014. 447 s.). Arvioija kertoo liikuttuneensa kirjaa lukiessaan. Niin minäkin liikutun kuunnellessani vanhojen muistelevan rakkaita suomenhevosiaan. Suomenhevonen on kirjansa ansainnut.
_ _ _
Opetusneuvos Ilmari Ojala on paras tietämäni suomenhevosten tuntija. Olen useita kertoja saanut kuulla tämän kaukaisen sukulaisen täsmällisiä hippologisia katsauksia. Hänen kokemuksensa suomenhevosesta alkoivat talvisodan talvena pikkupoikana metsänajossa Alavudella. Vuosikymmentä myöhemmin hän kulki 17-vuotiaana Virroilla pitkin pitäjää kuuluisan siitosorin Noron Hessun kanssa astuttamassa tammoja.
Joskus talon emäntä tuli pihalta tielle kysymään oriin palveluja ja talutti tamman paikalle. Aina Ilmari ei riisunut edes kärryjä oriilta, vain vatsavyön turvallisuussyistä. Siitä emännät rupesivat arvailemaan, että syntyvätkö myös varsat kärryt perässään. Ilmari alkoi valokuvata hevosia järjestelmällisesti 1950-luvulta alkaen. Kuvia on kertynyt 78 kansiollista tarkkoine kantakirjanumeroineen ja sukutietoineen.
_ _ _
Isäni kotitalossa Padasjoen Särkiöisissä on 1900-luvun alusta 50-lukuun mennessä kasvatettu 50-60 omaa suomenhevosvarsaa. Yksi viimeisiä emähevosia oli Mari (s. 1946, säkä 158 senttiä), joka polveutui ori Lohdutuksesta (s. 1929), yksi parhaita suomenhevosrodun jalostushevosia. Lohdutuksen jälkeläisiä olivat mm. Ero Lohko (neljästi ravikuningas) ja Akapeetus (kolmesti ravikuningas).
Isäni nimikkohevonen, rautias Liinaharja valakka Timo palveli jatkosodassa tykkivaljakossa, mistä se palasi – tosin heikkokuntoisena. Lahdesta tuotaessa Timo oli Vääksyn kanavalla, 40 kilometrin päässä vaistonnut kodin lähestyvän ja väsynyt askellus muuttui rivakaksi. Toinen padasjokelainen, Ojalan Esko on kertonut, kuinka hänen isänsä tuli Maakeskestä Hennalan sairastalleille katsomaan sodassa säikähtänyttä hevostaan. Siitä ei kuulemma ollut enää eläjäksi. Isäntä jäi hevosensa pilttuuseen pariksi viikoksi ja sai sen lempeällä puheella ja vierihoidolla toipumaan sekä lopulta talutettua kotiin ja takaisin talon töihin.
Kesällä 1944 vaarini ratsasti Kenttätykistörykmentti 3:n upseerin hevosen turvaan vihollisen alta. Aunuksen aukeilla hevonen osasi heittäytyä maahan maataistelukoneiden lähestyessä. Heinäpellolla työskentelevä hevonen saattoi sodan jo päätyttyä lentokoneen nähdessään juosta metsänreunaan suojaan.
Sotahevoset kantoivat raskaita kokemuksia. Valjastettuina kuormien eteen ne eivät päässee suojaan. Sotahevoset joutuivat näkemään valjakkotovereidensa huutavan verissään ja kuolevan tykistökeskityksissä tai konekivääritulessa. Olen kuullut Hämeen ratsurykmentin veteraanin muistelevan taistelua Ilomantsissa elokuussa 1944, kuinka hän näki venäläisten hevosten vuotavan verta puhkotun saavin tavoin ja kiljuvan pelosta sekä kivusta kunnes hän lopetti hevoset päälaukauksilla.
_ _ _
Itselläni on kokemusta vain Särkiöisten taloon jääneestä viimeisestä tammasta, Tarusta (s. 1944), joka varsoi puolenkymmentä kertaa, viimeksi 1958 (Vuokko, isä Valokko 1034). Taru kantakirjattiin 7. lokakuuta 1948 (no 25524, nimellä Paru). Tarun isä oli Heikki Tyllilän Juutas (3223, s. 1927), oriiden kilometrin kävelyn Suomen ennätyksen haltija.
Tarun emä oli Helka (s. 1933), joka varsoi Särkiöisissä ainakin kuusi-seitsemän varsaa. Helkan emä oli Piiju (s. 1917) ja isä Marski (s. 1929). Helka tuli taloon käsittelyongelmien vuoksi, ja sitä piti myyjän mukaan arvaamattomana ja vaarallisena käsitellä varsikoukulla, jolla tartuttiin riimun renkaaseen. Vaarini sai sen lempeällä puheella pian rauhoittumaan ja kesyyntymään.
Taru oli tumman punarautias, hamppuharja, otsassa tähti, säkäkorkeus vain 149 senttiä. Se oli sitkeä ja kokoonsa nähden voimakas vetäjä. Luonteeltaan Taru oli lauhkea ja ihmisrakas, helppo käsitellä, varmajalkainen ja aina valmis valjaisiin. Se veti metsä- ja maatöissä rahkeet tiukalla yli 20 vuotta. Hikisen päivän jälkeen se ui mielellään veneen perässä tai kahlaili ratsastaja selässään ennen hevoshakaan vientiä.
Setäni Heikki kertoi Tarun viimeisestä savotasta syntymäni aikoihin. Kyseessä oli 800-900 runkoa järeää sahapuuta, jota ajettiin kotimetsästä järven jäälle. ”Savotta lähti käyntiin loppiaisruntuna. Taru oli selkeäjalkainen, harvoin astui onkaloon. Silti kuitenkin jo parhaat päivänsä nähnyt. Vaikeimmassa kohdassa oli paksuja läskimännyn tyviä. Hevonen jaksoi pahimmillaan vetää hangessa vain jokusen kymmenen metriä kerrallaan. Lähtöirroitus tapahtui monesti kangen avulla. Hevosen käskytys tapahtui pelkästään suullisesti, ohjakset oli vyyhdetty sitolkan renkaaseen. Tarulla oli tarkka korva. Isä laittoi huulensa kuten pussatessa ja imaisi sisäänpäin. Kuului pieni vinkaisun tapainen ääni, josta Taru ymmärsi, että nyt vetoa.”
_ _ _
Lapsuudessani vaari teki Tarulla pieniä nurkka-ajoja pihapiirissä. Heinäpellolla taru veti haravakonetta ja minäkin sain painaa poljinta, jolloin harava nousi ja pudotti pellolle kauniin pitkulaisen luo’on heinää. Viisivuotiaana, kesällä 1968 sain istua Tarun selässä. Tarun kautta sain ensimmäisen lähikosketuksen hevosiin. Kadettikoulun tallin ratsuja olin seurannut aina vähän kauempaa. Tarun matka päättyi 25 vuoden iässä tammikuussa 1969.
(Otsikon kuvassa on vaarini Uuno Särkiö ratsulähettikurssilla Riihimäellä 1930)
Kiitos, aivan ihana blogi! Tuli lähelle kahdella tavalla. Olen kotoisin Vääksystä ja kävin siellä oppikoulua 60-luvun. Padasjoki myös on tuttu paikka. Avioliiton myötä muutin sitten pois Vääksystä.
Toiseksi: isäni oli hevosmies. Minäkin tunnen suomenhevosen ja olen ollut kyydissä monta kertaa. Ensimmäinen kerta, jonka muistan, oli joskus kolmivuotiaana, kun isä kesällä vei ratsastaen hevosia hakaan. Minä istuin isän edessä ja tuntui, että olen kamalan korkealla.
Äitini leipoi hapantaikinasta reikäleipiä ja laittoi uunin suuhun paistumaan muutaman ”reiänkohdan”. Minä sain antaa niitä hevosille. Isä neuvoi miten piti asettaa kämmenelle ja hevonen otti siitä huulillaan suuhun. Muistan myös sellaisen haravakoneen ja kyydissä olen ollut.
Kiitos Merja näistä hevosmuistoista. Luulen, että meidän ikäluokan ihmiset ovat tallettaneet nämä kokemukset hevosten kanssa visusti talteen.Suomenhevosia pitäisi vaalia, kantaa aktiivisesti hoitaa ja hevosmiesperinteitä ylläpitää, jotta myös tulevat polvet voivat elää yhdessä suomenhevosen kanssa.