Avioliittolaki, hengellinen retoriikka ja kirkon ykseys

Avioliittolain käsittely eduskunnassa ja siihen liittynyt kirkon sisällä käyty keskustelu oli kuumin puheenaihe viime vuonna. Asiaan liittyi tuttu ilmiö, jossa eri kannoilla olevia ilmeisesti erosi kirkosta toisen ”leirin” jonkun edustajan kannan vuoksi.

Avioliittolaki, sen muutos ja siihen liittyvä tematiikka on herkkä, laaja ja vaikeakin aihe. Sitä ei voi huitaisten käsitellä. Oikeastaan olennaista on kuunnella ja kuulla erilaisia perusteltuja näkemyksiä. Olennaista on tai olisi käydä dialogia eri näkemyksiä omaavien kesken. Dialogi tulisi voida käydä ilman, että toinen osapuoli leimataan väärässä tai harhassa olevaksi. Silloin pitäisi luopua siitä, että aluksi tai lainkaan arvioidaan näkemyksiä raamatullisiksi tai ei-raamatullisiksi. Tämä on kirkon viitekehyksessä tietysti vaikeaa ja myös ongelmallista.

Viime loppusyksystä käydyssä ”keskustelussa” tai erilaisten näkemysten esittämisessä omiin silmiini ja korviini pisti tietynlainen retoriikka. Muiden muassa ryhmä pappeja otti kantaa ns. perinteisen avioliiton puolesta. Kirkon piirissä ilmaistiin myös näkemyksiä avioliittolain muutoksen puolesta.

Pappien kannanotto perinteisen avioliiton puolesta oli sinällään paikallaan, jos ja kun kyseiset papit edustavat tuota kantaa. Koin kuitenkin vieraaksi, että kannanotossa käytettiin melkoisen vahvaa retoriikkaa. Toisen kannan omaavien ilmaistiin ”tekemällä synnistä ihanteen” tekevän turhaksi mahdollisuuden anteeksiantamukseen tai sen omistamiseen. Kannanotossa myös kehotettiin rakentamaan Jumalan sanalle perustuvia yhteisöjä. Minulle jäi epäselväksi, mitä tällä tarkoitettiin. Tarkoitettiinko, että pitää perustaa omia seurakuntia tai joitakin vastaavia yhteisöjä.

Joissakin muissa yhteyksissä on käytetty ilmausta olla siellä tai mennä sinne, missä ”kuuluu paimenen ääni” tai missä ”kuuluu oikean paimenen ääni”. Tämäkin herättää kysymyksen. Onko kyse siitä, että pitäisi valita itselleen tai omalle ryhmälleen sopiva piispa tai valita ainakin sopiva opettaja tai paimenviran edustaja. Joissakin yhteyksissä tämän voi lukea kehotukseksi mennä Lähetyshiippakunnan tai Luther-säätiön toiminnan ja ”paimennuksen” yhteyteen.

Viime vuoden puolella käydystä keskustelusta tai esitetyistä mielenilmauksista voi todeta, että ne olivat puolin ja toisin ennakoivia. Eduskunnan avioliittolain muutos ei tuonut eikä tuo – ainakaan vielä – välittömiä muutoksia kirkolle. Kirkon avioliittokäytäntö ei ole muuttunut. Myöskään avioliitto-opetus ei ole muuttunut, mutta kylläkin keskustelu avioliittokäsityksestä on muuttunut tai ainakin alkanut. Toivon monien tavoin, ettei asiassa eri muodoissa jatkuva keskustelu horjuta kirkkomme ykseyttä enää enempää.

Ajattelen itse tässä vaiheessa, että avioliittolaista eri tavoin ajattelevat mahtuvat hyvin samaan kirkkoomme. Vaikeampi tilanne on silloin, jos avioliitto-opetusta ja vihkimiskäytäntöä ryhdyttäisiin muuttamaan. Viime mainitussa mahdollisen muutoksen on arvoitu tulevan pitkän ajan kuluttua, jos se on lainkaan tullakseen.

Evankeliumin kannalta ja kirkkomme tilanteen kannalta päähuomio pitää kiinnittää kirkon tehtävän toteuttamiseen. Se on kaikille yhteinen. Eroja on tietysti siinä, miten tehtävää halutaan tehdä. Päähuomio pitää kiinnittää samalla kirkon ykseyden vaalimiseen. Tietty määrä erilaisuutta on siedettävä ja kilvoiteltava toinen toistemme kunnioittamisessa. Niiden, jotka eivät voi olla erilaisuutta sietävässä kirkossa, on valittava toinen tie. Toivon, että sellaisia olisi mahdollisiman vähän tai ei lainkaan

Kirkollamme on maailman upein sanoma pelastuksesta, Jumalan armosta Kristuksessa. Kirkolla on sanoma ja tehtävä lähimmäisenrakkaudessa. Kirkko voisi olla tulevina muutoksen ja talouden tiukentumisen aikoina entistä vahvemmin yhteisö, jossa erilaiset ihmiset kantavat toisiaan ja jossa erityisesti heikkoja kannetaan. Kirkko on maailmassa vaeltava Jumalan kanssa, jossa hitaimmin kompuroivat ja uskossa heikot on pidettävä mukana joukossa

Toivo Loikkanen