Turvallisuuspolitiikasta on vuoden 2014 aikana Suomessa keskusteltu niin vilkkaasti, että kukaan tuskin voi sanoa, että tästä teemasta ei meillä puhuttaisi avoimesti. Toiselta on tärkeätä, että maan hallituksella ja tasavallan presidentillä, joilla on vastuu turvallisuuspoliittisesta linjasta, lähtee yhtenäinen viesti siitä, mikä maa linja on. Tässä sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistö että ulkoministeri Erkki Tuomioja ovat onnistuneet vuoden aikana jatkuvasti muuttavan tilanteen keskellä hyvin.
Edellisen kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulta 1990-luvun alkuun Suomen turvallispolitiikan johtotähti oli rauhan ylläpitäminen rajoillamme ja Suomen pitäminen konfliktien ulkopuolella. Suurvaltojen välisen suoran aseellisen yhteydenoton tiedettiin lopulta johtavan ydinaseiden käyttöön ja siksi Suomi osaltaan pyrki lisäämään Euroopan vakautta. Parhaiten ja jopa koko konfliktin suursodan välttäneen lopputuloksen kannalta Suomi vaikutti tähän 1970-luvulla ETY-prosessin kautta.
Suomen kylmän sodan historian vuosiin mahtuu vaiheita, jotka antavat aihetta itsekritiikille, mutta lopputuloksen kannalta 70 vuotta sitten omaksuttu linja, jossa Suomen turvallisuus nojasi ulkopolitiikan ja itsenäisen puolustuskyvyn varaan osoittautui toimivaksi. YYA-sopimus merkittävästi rajoitti ulkopoliittista liikkumavapauttamme, mutta taitavasti luovien J. K. Paasikiven, Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston johdolla selvisimme. Myös Koiviston seuraajat Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja nyt Sauli Niinistö ovat pitkälti jatkaneet idän suhteissa toisen maailmansodan jälkeen omaksuttua suurta linjaa.
Nyky-Venäjä ei ole Neuvostoliitto ja vahvoissa rinnastuksissa menneen ja nykyisen välillä on vaaransa. Vladimir Putinin johtama Venäjä ei ole Neuvostoliiton kaltainen Yhdysvaltojen taloudellisen ja sotilaallisen aseman globaalisti haastamaan kykenevä supervalta. Monet merkit kertovat, että Ukrainan suunnalla tehdyt sotatoimet ovat jo ylittäneet sen kantokyvyn ja maa on öljyn hinnan samanaikaisen laskun vuoksi ajautunut vakavaan taloudelliseen kriisiin, jonka vanavedessä tulee poliittinen epävakaus. Vallanpitäjien ikivanha keino ollut alkaa osoittaa kansalle ulkoisia vihollisia siinä vaiheessa, kun tyytymättömyys heihin lisääntyy. Venäjällä Natosta on jo tehty syntipukki Venäjän pitkälti itse aiheutettuihin vaikeuksiin. Tässä asetelmassa on realistista pohtia sitä, että miltä Suomen hakeutuminen Naton jäseneksi Venäjän näkökulmasta näyttäisi ja mihin kauppapoliittisiin vastatoimiin se mahdollisesti johtaisi. Esimerkiksi, sillä että Finnairilta kiellettäisiin Venäjän ilmatilan käytön Aasian lennoilla, olisi merkittäviä vaikutuksia maamme talouteen monista muista kysymyksistä puhumattakaan.
Uhkakuvien maalailijoista Suomen aseman osalta ei nykypäivänä ole puutetta. Putin ja Venäjä tulevat meitä päivittäin vastaan iltapäivälehtien lööpeissä. Joskus pahimpia kauhuskenaarioita lukiessa tuntuu unohtuvan, että elettiin täällä silloin kuin naapurilla oli tukikohta Helsingin kupeessa Porkkalassa. Suomi on nyt tukevasti EU-jäsenyyden ja Nato-yhteistyön myötä osa länttä. Puolustusvoimien valmius on vähintäänkin samalla tasolla kuin edellisen kylmän sodan kuumimpina vuosina. Puolutusyhteistyö Ruotsin kanssa tiivistyy jatkuvasti. Vahvojen länsisuhteiden lisäksi osa Suomen linjaa on se, että itänaapurin kanssa halutaan vaikeuksista huolimatta ylläpitää keskusteluyhteyttä. Viimeksi eilen tästä kuultiin, kun presidentti Sauli Niinistö soitti Venäjän presidentille ja keskusteli hänen kanssaan Ukrainan tilanteesta.
Markku Hirn :”Me hävittiin sota, mutta voitettiin rauha…”
Siitäkin voidaan olla eri mieltä. Teheranin konferenssikaan ei tehnyt päätöstä Suomen sotasyyllisyydestä, koska länsivallat katsoivat Suomen olevan vapaa demokraattinen maa, joka teki yhteistyötä Saksan kanssa Neuvostoliiton väkivaltaisen aggression jälkeen, ei ollut liittynyt Kolmen vallan sopimukseen eikä julistanut sotaa yhdellekään liittoutuneista maista.
Johtopäätös tästä oli, että Suomelta ei voi vaatia Saksan ja Japanin kaltaista ”ehdotonta antautumista”, vaan päätös asiasta jäi Neuvostoliiton ja Suomen väliseksi.
SKP:n tärkeimpiä tavoitteita sodan jälkeen oli syrjäyttää Tanner. Tavoitteensa toteuttamiseksi se alkoi ensimmäisenä maailmassa vaatia oikeudenkäyntiä omaa valtiojohtoaan vastaan Zdanovin kanssa käymissään neuvotteluissa, ja tämän prosessin lopputuloksena Suomen valtiojohto oli ensimmäinen sodan vuoksi maailmassa syytteeseen asetettu valtiojohto. Se syyllistettiin Pariisin rauhansopimukseen pääsota- eli natsirikoksista, joihin se ei koskaan syyllistynyt. SKP oli ottanut oikeudenkäynnin esille Zdanovin kanssa käydyissä neuvotteluissa kevään ja kesän -45 aikana. Näistä neuvotteluista Zdanovin muistikirjasta on löytynyt merkintä: Jos Tanner syrjäytetään, sosiaalidemokraattinen puolue luhistuu.
Kommunistien ajettua Zdanovin uhkailujen avulla tahtonsa läpi ja Suomen eduskunnan hyväksyttyä Suomen perustuslakia vastaan sotineen lain sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä, Englannin ulkoministeriön sotarikosjaosto julkaisi lausunnon, jonka mukaan Britannian hallitus ei olisi halunnut rangaista Suomen poliittista johtoa.
SKP tuki O.W.Kuusisen politiikkaa, jonka Kominternistä kommunisteja johtanut Kuusinen oli kertonut jo kuusi vuotta ennen talvisodan alkamista: ”Suomesta on luotava työväen ja talonpoikain tasavalta! Näin tulee vuoden 1918 vallankumouksen tappiosta se voiton porras, jolta Suomen työväenluokka SKP:n johdolla nousee valtaan”.
Neuvostoliiton aloitettua hyökkäyssodan Suomea vastaan 30.11.1939 Kominternissä toimineet suomalaiskommunistit perustivat Neuvostoliitossa Otto Wille Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen, joka solmi ”Suomen demokraattisen tasavallan” nimissä 2.12.1939 Neuvostoliiton kanssa keskinäisen ystävyys- ja avunantosopimuksen. Tämän sopimuksen perusteella Molotov saattoi 4.12.1939 torjua Kansainliiton esittämän rauhan välitystarjouksen sillä perusteella, että ”Neuvostoliitto ei ollut sotatilassa Suomen kanssa eikä uhannut Suomen kansaa, vaan oli rauhansuhteissa Suomen demokraattiseen tasavaltaan, jonka hallituksen kanssa oli 2.12.1939 solmittu keskinäinen ystävyys- ja avunantosopimus.”
Näin avattiin ovet jatkuvalle porvarivihalle ja sille, että Kreml saattoi jatkossa vuosikaudet määrätä kuka olisi Suomen presidentti ja ketkä olisivat sen mielestä kelvollisia hallitukseen.
Tarkkaan on punaorvon tytär historiansa lukenut.
(Saisinpa hänet vielä joskus ymmärtämään tuon vahvan markan perustelut :-)) )
Ihan oikein kirjoitat. Ns sotaan syylliset olivat sijaiskärsjijöitä. Muutenkin ihan kelpo tekstiä.
En silti pidä mielekkäänä ajamaasi aluepalautusta tai omistusoikeuden palautusta. Jos Venäjä haluaisi palauttaa alueen, sen saamisesta pitäisi kieltäyty. Karjalan infrastruktuurin kunnostaminen tulisi liian kalliiksi. Luonnollisesti järjestösi edellyttää, että se maksettaisiin verovaroista vai mitä?
Tämä on ihan mielenkiintoista pohdintaa. Kun DDR lakkasi olemasta, ei edes USA vaatinut, että kansallistettu omaisuus palautettaisiin sen entisille omistajille. Virossa Mart Laarin oikeistohallitus palautti omaisuutta säädättämällä asianomakiset lait. Tämä johti siihen, että vaikkapa ennen sotaa rakennetussa kivitalossa asuva perhe joutuikin maksamaan vuokraa uudelle omistajalle. Sen neuvostoaikana rakennetussa talossa asuva perhe sai yksityistää asuntonsa lähes ilmaiseksi.
Nämä sen vuoksi, että kun historiassa alueet siirtyvät toisten valtioiden alueeksi, omistusoikeudet harkitaan erikseen. Normaalia on myös se, että alueella asuvat ihmiset saavat jäädä paikoilleen.
jorma ojala :”Tarkkaan on punaorvon tytär historiansa lukenut.”
Punaorvon pojan tytär, jos minua tarkoitat. Pitihän sitä yrittää selvittää, kuinka maanpuolustusjärjestöön liittyneet punaorpojen lapsetkin saatiin syyllistettyä sotasyyllisiksi Pariisin rauhansopimukseen, vaikka olisivat talvisodan alkaessa olleet itärajan takana kotikylissään tutuilla leikkipaikoillaan, kun venäläiskone avasi tulen heitä kohti.
Ajattelen ostaa sen Rautkallion uusimman kirjan USAn ja Suomen suhteista jatkosodassa.
Olen muuten mielenkiinnolla seurannut, että uusi historiankirjoitus haluaa tehdä Suomesta Saksan liittolaisen. Sitä se ei ollut, kuten nuo sinunkin siteeraamat asiakirjasi Anti-Komintern-sopimuksesta kertovat.
Sinulla on varmaan vahvaa aineistoa tästä asiasta. Anna palaa jos ehdit.
Historiantutkimus on aina myös politiikkaa. Joskus se on pelkästään sitä (kuten dosentti Rautkalliolla).
Suomi oli käytännössä natsi-saksan liittolainen. Asiaa on turha jälkikäteen moralisoida mihinkään suuntaan. Erillissodasta puhuminen ei ole perusteltua.
Kari-Matti Laaksonen :” Erillissodasta puhuminen ei ole perusteltua.”
Ei se siinä mielessä ollut erillissota, että suomalaisten kotiseudut ovat perinteisestikin olleet suurvaltojen taistelutanner eikä suurvaltoja ole koskaan häirinnyt se, että ne aina ylittävät vanhat rajansa, mistä yhdestä ainoasta suomalaisia on syytetty koko sodan jälkeinen aika.
Tätä on ollut elämä suomalaistenkin kotiseuduilla vuosisatojen ajan, kun kotiseutuja tuhonneiden suurvaltojen väkivaltainen johtamismalli on Management by Perkele ja Saatana: 1337-39, 1348-51, 1395-97, 1411, 1444, 1464, 1473-97,1555-57, 1587-97,1610-17,1656-57, 1710-21,1741-43…
I mms:n jälkeen sekä Neuvostoliiton bolševikkihallinto että Saksa vastustivat Versaillesin rauhansopimusta, ja kun sopimus oli kieltänyt Saksalta asevarustelun, se aloitti aseiden rakentamisen yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa Neuvostoliiton maaperällä. Ongelmia maiden välisiin suhteisiin aiheutti se, että vaikka Nl esiintyi julkisuudessa Saksan yhteistyökumppanina, se samalla rahoitti Saksan kommunistista puoluetta, joka pyrki saamaan Saksassa aikaan vallankumouksen. Aseteollisuutta harjoitti Nl:ssa mm. Junkers, Krupp, IG Farben, Zeiss, Stinnes, Bloh&Voss ja Albatroswerke.
Krupp toimi myös Hollannissa, josta se oli ostanut insinööritoimiston, joka suunnitteli Saksalle sukellusveneitä, joita koottiin Rotterdamissa, Suomessa ja Espanjassa. Saksalaista laivastomiehistöä koulutettiin Suomessa, Espanjassa ja Turkissa. Krupp teki yhteistyötä myös Ruotsin Boforsin kanssa ja Ruotsissa kehitettiin JU 87 –pommikoneiden edeltäjänä toiminut Ju K 47. Dornier rakensi lentokoneita Sveitsissä, joka Hollannin ohella oli hyvin suosittu maa saksalaisten asetuottajien keskuudessa.
Nl:lla oli kaksi ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa vuosina 1936-1937 . Nl:n poliittinen johto (Stalin, Molotov ja Voroshilov) orientoitui Saksaan ja sotilasjohto (Tuhatševškij, Jakir, Uberovitš ym.) Ranskaan ja Iso-Britanniaan. Marsalkka M.N. Tuhatševškij’n ja hänen delegaationsa pyrkimyksistä muodostaa Hitler-Saksan vastainen liittouma Englannin ja Ranskan kanssa oli seurauksena se, että marsalkka ja seitsemän muuta ammuttiin Stalinin toimeksiannon seurauksena Lubljankan vankilan pihalla 11.6.1937. Tuhatševškij oli vain muutamaa päivää aiemmin kirjoittanut strategisen tutkimuksen, jossa esitti epäilyn, että Hitler hyökkäisi 200 divisioonan voimalla Neuvostoliittoon viimeistään keväällä 1941.
Tämän jälkeen sotilasjohto joutui Stalinin puhdistusten kohteeksi ja puna-armeijasta likvidoitiin kaiken kaikkiaan n. 30 000 upseeria.
”Siukkuja” vaan kaikille lukijoille tänäkin aamuna. 🙂
Historiantutkimus on aina myös politiikkaa, K-M sanoo. Laajassa mielessä näin on, koska historiatarkastelu aina tavallaan on anakronistista, eikä tällöin kaikki ole selvää, vaikka tutkija kuinka olisi päässyt käsiksi ensikäden aineistoon. Hyvä tutkimus asettaa kohteeksi myös nykyperspektiivinsä. Politiikkaa on tietysti myös tutkimuksen rajoittaminen.
Koska oikea, eletty, historia on käsittämättömän konkreettinen, sitä yritetään esimerkiksi historiantutkimuksen kautta tajuta.
Osmo Peltonen :”Koska oikea, eletty, historia on käsittämättömän konkreettinen, sitä yritetään esimerkiksi historiantutkimuksen kautta tajuta.”
Näin on, että pystyisi edes jollakin tavalla ymmärtäämään sen epäoikeudenmukaisuuden, jonka esim. isäni joutui lapsena todeksi elämään.
Asia on kuten Helsingin yliopistossa työskennellyt antropologi Karen Armstrong on ensimmäisessä sukuni sota-ajan kirjeenvaihtoon perustuvassa tutkimuksessaan todennut:
”The walling off protects Karelia. Although the Russians burnt the land, destroyed churches and cemeteries, and settled people from other parts of the Soviet Union in Karelian houses, the narratives that construct the memory world cherish it and protect it from the Russians.
– –
Walled off and protected as it is in the memoirs, it is symbolically outside the realm of both nation states concerned. Similar attitude towards disputed territories are found in other situations of forced diaspora. Disputed territories are symbolically meaningful exactly because of the very realm communities, not state borders, that once existed there.” (Armstrong: Remembering Karelia, Berghahn Books 2004)
Kyllä, totalitaarisissa tai muuten pakotetuissa oloissa muistot ja muistitieto ovat ainoaa mahdollista toisenlaista historiaa.
Puhe erillissodasta on ihan asiallinen, mutta ei sovi niille, jotka tahtovat unohtaa
ketä vastaan me sodimme.
Sota alkoi 30.11.39 kun Hitlerin liittolainen hyökkäsi Suomeen.
Koko jatkosodan se kiristi Suomea ja uhkasi sen itsenäisyyttä.
Maaliskuussa 1940 meni Enso, sitten puolustusliitto Norjan ja Ruotsin kanssa, sitten valtioliitto Ruotsin kanssa.
Ne olivat uhka. Mikä uhka? Ne olisivat taanneet Suomen toimintavapauden.
Näin se ajoi Suomen Saksan syliin, joka alkoi kääntyä entistä liittolaistaan vastaan.
Ei Suomi halunnut maailmanvalloitusta, ei liioin Brittiläistä imperiumia.
Ei edes mökkipalstaa Uralilta.
Ainoa sopimus, joka Suomella oli voimassa, oli hyökkäämättömyyssopimus NL:n kanssa vuoteen 1953.
Rautkalliota voi
Rautkalliota voi toki mollata. Monet nauravatkin.
Mies on kuitenkin kaivanut monta hyvää asiaa tietoomme.
State Departementin dokumentit puhuvat Suomen erillissodan puolesta ilman häntäkin.
jorma ojala :”Puhe erillissodasta on ihan asiallinen,”
Olen samaa mieltä, kun olen sen alkuperäisen puheen lukenut.
Presidentti Risto Rytin puolustuspuheesta sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä joulukuussa 1945:
”Neuvostoliiton ja Suomen sodan erillinen luonne määräytyy seuraavista seikoista:
1. Me emme halunneet – kuten olen osoittanut – kostoa tai revanssia.
2. Me emme aloittaneet sotaa, vaan halusimme pysyä puolueettomana, kuten niinikään on ilmennyt.
3. Sotatoimemme olivat Saksan sotatoimista erillisiä ja pyrkivät vain omien tavoitteittemme saavuttamiseen, ne toteutettiin omassa johdossa ja kaikki sekaantuminen niihin torjuttiin.
4. Sotatoimemme lopetettiin kaikkialla siihen, missä katsottiin joukkojen parhaiten voivan palvella asiaamme, ts. puolustaa aluettamme, ja kieltäydyttiin osallistumasta sotatoimiin, jotka olisivat ensi sijassa palvelleet Saksan sodan päämääriä, vieläpä kieltäydyttiin sellaisestakin sodan lopullisen tuloksen kannalta ensiarvoisen tärkeästä sotatoimesta kuin osallistumisesta Pietarin valloitusyritykseen…”
Puhe julkaistiin vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Kiitos sinulle monista miellyttävistä hetkistä historian poluilla, Tuula Hölttä.
Usein mukana on ollut huumoriakin, mutta vielä useammin lahjomatonta faktaa.
Ai, tuo puhe!
Se ei olekaan siitä kirjasta, jossa hän lausui ” tärkeintä ei ole paikka, vaan tahto…..”
Risto Ryti oli Kekkosen Suomessa epäihminen.
Hän oli kuitenkin ainoa ehdokas, jonka NL välirauhan aikana presidentiksi hyväksyi.
Kysymys Suomen turvallisuudesta ja oikeasta ulkopolitiikasta on epäterve.
Koskaan ei ole otettu huomioon sitä, että Suomen ratkaisuihin on vaikuttanut se, miten se itse
koki asemansa turvatuksi.
Suomalaiset itsekin lähtevät siitä, että NL-Venäjän ulkopolitiikka on aina ollut yhtä tahratonta
ja vanhurskasta kuin Paavin kuurian toiminta kirkkohistoriassa. Kuitenkin suomalaista yhteiskuntaa koetettiin soluttaa ja rapauttaa lakkaamatta vuodesta 1917 alkaen vuoteen 1991 saakka.
Leningradin turvallisuus.
Moskovan rauhassa 1940 hankittu turvallisuusvyöhyke oli menetetty 8 viikossa suomalaisten vallattua sen takaisin. Aito ja rehellinen ystävyys olisi varmasti ollut vahvempi turva.
Mitä suomalaisten kanssa menestymiseen tulee, lienee Aleksanteri I ollut menestyksekkäin.
Hän jätti suomalaiset elämään omassa rauhassaan uhkaamatta ja kiristämättä. Siksikö hänelle tuli ammatin vaihdos? Suomalaisten ahdistelu on aina koitunut Venäjän itsensä tappioksi.
Sanotaan, että vain hullu korjaa toimivaa konetta.