[Seppo Häkkinen:] Kolmekymmentä vuotta sitten dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen arvioi Teologisen Aikakauskirjan artikkelissa (TA 3/1984) kahden kirkollisen juhlavuoden antia. Nämä olivat edellisvuonna 1983 vietetty Martti Lutherin syntymän 500-vuotisjuhlavuosi sekä muutamaa vuotta aiemmin 1980 vietetty Augsburgin tunnustuksen 450-vuotisjuhla.
Teinonen totesi, että juhlilla saavutettiin paljon: reformaation asiakirjoja ja sitä koskevaa kirjallisuutta julkaistiin omalla kielellämme, joukkoviestimissä asiat olivat laajalti esillä ja monet saivat uuden tilaisuuden perehtyä juhlavuosien esillä pitämiin kysymyksiin. Juhlavuosilla oli kuitenkin Teinosen mukaan merkittävä puute: ”Aihe oli hyvä, vieraat arvolliset ja tunnelma kohotettu. Juhla oli kuitenkin pelkkä memoria, joka ei varsinaisesti nykyistynyt; siltä puuttui repraesentatio. Kaikki totesivat uudelleen, että Suomen kirkolla on luja opillinen pohja ja vahva maestro, mutta vain harvat kysyivät, elävätkö nämä opetukset todella kirkon nykyisessä elämässä.”
Teinosen mielestä juhlat lujittivat itsetyytyväisyyttä ja itsevarmuutta itsekritiikin sijasta. ”Koska Augustanan oppi on oikea, meidänkin opetuksemme on kunnossa, ja koska Luther oli etevä reformaattori, mekin olemme reformatorisia. Juhliessaan Augustanaa ja Lutheria kirkko juhli siten omaa itseään. Pahinta tässä ei ollut, ettei kirkko kysynyt itseltään: ’Millainen minä olen?’, vaan ettei se esittänyt ratkaisevaa kysymystä: ’Mikä minä olen?’”
Suomen kirkon tie?
Teinosen kirjoitus oli otsikoitu sanoilla Suomen kirkon tie. Hän kysyi kriittisesti, haluaako Suomen kirkko olla yhä kirkko vai suostuuko se denominationalismiin, joka merkitsee pirstoutuvaa ja vähitellen häviävää protestantismia. Taustalla olivat sekä Teinosen omat arviot että eräiden muiden tutkijoiden käsitykset kirkkojen ja uskontojen tulevaisuudesta. Niiden mukaan – siis kolme-neljä vuosikymmentä sitten – Eurooppa lakkaa olemasta kristikunnan pääkeskus, ja uusiksi valta-alueiksi muodostuvat Latinalainen Amerikka, Afrikka ja osa Aasiaa. Kristillisyyden pääuomat ovat yhtäältä jatkuvasti voimistuva roomalaiskatolisuus ja toisaalta tuhansiin yhteisöihin pirstoutunut protestantismi. Näiden välillä reformaation aitoa perintöä edustava luterilaisuus menettää yhä selvemmin suhteellista merkitystään. Syynä on sen oma luonne ja sisäinen heikkous.
Teinosen arvio on osunut kohdalleen. Kristinuskon painopiste on siirtynyt pois Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta ns. etelän kirkkoihin, joilla tarkoitetaan edellä mainittuja Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian kirkkoja. Suomessa erityisesti dosentti Risto A. Ahonen on pitänyt tätä kehitystä esillä. Hiljakkoin anglikaanipiispa, arvostettu missiologian sekä kristinuskon ja islamin dialogin tuntija Michael Nazir-Ali arveli, että perinteiset protestanttiset kirkkokunnat hiipuvat edelleen. Liberaali kristillisyys kuihtuu lopulta pois. Hänen mukaansa kristinuskon vaikuttajiksi jäävät katolinen kirkko ja helluntailaisuus. Nazir-Alin näkemystä on perustellusti kritisoitu. Silti se on jo väitteenä pysäyttävä.
Mikä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tie? Onko se osa vähitellen näivettyvää protestanttisuutta vai voiko se säilyä elinvoimaisena reformaation kirkkona?
Teinosen mielestä vastauksia voi etsiä sosiologisesti, historiallisesti tai muullakin tavoin, mutta tärkeintä on arvioida tilannetta teologisesti. Ratkaisevin tekijä Suomen kirkon tulevaisuudelle on uskollisuus apostoliselle uskolle ja konstituutiolle. ”Apostolisuus on se normi, jolla kirkko ja kirkkokuntaisuus voidaan erottaa toisistaan.”
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon apostolisuuden koetinkiviä on Teinosen mukaan kolme: vanhurskauttamisoppi, raamatuntulkinta ja kirkon virka.
Yksin armosta
Oppia syntisen vanhurskauttamisesta pidetään kristillisen uskon yhtenä perustotuutena. Erityisesti luterilaisuudessa vanhurskauttamisoppi on keskeinen, olihan se olennainen tekijä reformaation taustalla. Ihminen pelastuu yksin armosta uskon kautta Jeesuksen sovitustyön tähden.
Katolisen ja luterilaisen kirkon välillä ei enää ole erimielisyyttä vanhurskauttamisopista. Molemmat kirkot ovat allekirjoittaneet asiakirjan Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta (1999). Siinä todetaan muun muassa: ”Me tunnustamme yhdessä, että Jumala armosta antaa ihmisille synnit anteeksi ja samalla vapauttaa hänet elämässään synnin orjuuttavasta vallasta ja lahjoittaa hänelle Kristuksessa uuden elämän.” ”Tunnustamme yhdessä, että syntinen vanhurskautetaan, kun hän uskoo Jumalan pelastustekoon Kristuksessa. Tämän pelastuksen lahjoittaa Pyhä Henki kasteessa hänen koko kristillisen elämänsä perustukseksi.”
Elääkö luterilaisuuden ydinlöytö nykyisin omassa kirkossamme? Olen tehnyt kaksi huomiota, jotka ovat mielestäni oireellisia.
Ensinnä saarnoja, hartausohjelmia ja -kirjoituksia sekä julkista hengellistä keskustelua seuratessani olen huomannut, että käsitys ihmisestä Jumalan silmien alla elävänä olentona on haalistunut. Tunto Jumalan pyhyydestä on ohentunut. Muistammeko enää, että elämme ja olemme aina kasvokkain Jumalan kanssa, kaikkivaltiaan pyhän, mutta myös armollisen Jumalan kanssa? Olemmeko unohtaneet, että Jumalan sana on sekä lakia että evankeliumia? Uskallammeko enää myöntää Raamatun vakavan muistutuksen siitä, että ”kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:23) ja että ”synnin palkka on kuolema” (Room. 6:23).
Onko julistuksestamme tullut – sinänsä tärkeää ja hyödyllistä – itsensä ja toisensa hyväksymistä, suvaitsevaisuuden korostamista, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvopuhetta? Jos vakavuus Jumalan edessä elämisestä unohtuu, silloin myös armo on vaarassa latistua. Yhä harvemmin kuulee opetusta siitä, mikä seuraa edellä lukemiani raamatunkohtia ja mikä lopulta on meille ihmisille kaikkein tärkeintä: ”mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi” (Room. 3:24), ”mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 6:23). Jos synnin radikaalisuus unohdetaan, armo muuttuu pinnalliseksi hyväksymiseksi ja vanhurskauttamisoppi joutaa pellolle. Samalla ihmisen kaipuu löytää Jumala ja saada syntinsä anteeksi jäävät vastausta vaille.
Toinen huomioni koskee vanhurskauttamisen irtoamista kirkosta. ”Voihan Jumalaan uskoa, vaikka ei kuuluisi kirkkoon.” ”Kyllä minä Jumalaan uskon, mutta en siihen kirkkoa tarvitse.” Nämä ovat yleisiä perusteluja niiltä, jotka ovat eronneet kirkosta joko sen konservatiivisuuden tai liberaalisuuden vuoksi. Kirkosta eroamisen lisääntyminen on johtanut vaikenemiseen siitä, että vanhurskaaksi tulemisen yhteisöllinen paikka on kirkko. Kirkossa me elämme yhteydessä sekä Jumalaan että toisiin kristittyihin. Tästä tunnustuksemme opettaa hyvin selvästi ja yhdenmukaisesti apostolisen opin kanssa. Extra ecclesiam nulla salus (kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta) on kirkon vanha Raamattuun perustuva oppi. Se on toki kärjistyksenä altis väärintulkinnoille erityisesti nykyisenä instituutiokriittisenä ja yksilöllisyyttä korostavana aikana, mutta sen syvin tarkoitus on johdattaa ihmisiä Jumalan sanan ja armon lähteille. Siksi kirkon merkitystä ihmisen vanhurskauttamiselle ja uskolle on sanoitettava yksinkertaisella ja selvällä, myönteisellä ja ihmistä arvostavalla tavalla.
Jumalan sana elämänvoimana
Luterilainen kirkko korostaa mielellään olevansa sanan kirkko. Reformaatiolle keskeisen periaatteen mukaan Raamattu on ”ainoa ohje ja mittapuu, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on tutkittava ja arvosteltava”. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuspohjana on se Raamattuun perustuva kristillinen usko, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa (KL 1:1).
Mikä asema Raamatulla on nykyisin kirkkomme elämässä? Myös tästä asiasta nostan esille kaksi tekemääni huomiota.
Ensinnä Raamatusta näyttää tulleen kirkkopoliittisen kiistelyn ja kirkon sisäisen taistelun väline. Sen sanotaan olevan niin monitulkintainen, ettei yhtä ”punaista lankaa” tai kokonaisnäkemystä ole mahdollista löytää. Ehkä siksi yhä harvemmin edes kirkon virallisissa kannanotoissa ja lausunnoissa asioita perustellaan Raamatulla. Monesti yleisinhimilliset näkökohdat ovat korvanneet Raamatun periaatteet. Ne eivät välttämättä ole toistensa vastakohtia, vaan usein pikemminkin yhdenmukaisia.
Jos haluamme olla luterilainen kirkko ja osa apostolista Kristuksen kirkkoa, meidän on yhä uudelleen palattava juurille. Raamattua ei pidä alentaa keskinäisten kiistojen välikappaleeksi. Se on ensi sijassa kirja, jossa hyvä ja armollinen Jumala lähestyy luomiaan ihmisiä. Jos kirkko itse ei arvosta Raamattua ja pidä sitä uskon ja elämän voimanlähteenä, se unohtaa apostolisuutensa perustan. Mielestäni nyt olisi tarve piispojen Raamattua käsittelevälle opetukselle, onhan edellinen yhteinen piispojen raamattukannanotto 12 teesiä Raamatusta ilmestynyt tasan 40 vuotta sitten vuonna 1974.
Toiseksi suomalaisten raamatunlukeminen on vähentynyt viime vuosien aikana. Pappien kohdalla tämä muutos on ollut vielä voimakkaampi kuin suomalaisten keskuudessa yleensä. Kehitys on huolestuttava. Raamattu on kirkon peruskirja ja opetuksen lähtökohta. Osana kirkon apostolista traditiota Raamattu on yhteisöllinen kirja, jonka luonteva ymmärtäminen tapahtuu juuri kirkossa. Tämän vuoksi kirkon elämälle on elintärkeää, että papisto pitää jatkuvaa Raamattuun perehtymistä arvossa. Raamatun tuntemus on keskeinen osa papin ydinosaamista. Siihen kuuluu sekä Raamatun tutkiminen tieteen antamia välineitä käyttäen että Jumalan sanan tutkisteleminen rukoillen ja mietiskellen.
Evankeliumin ja ihmisten palvelijoina
Kun Augsburgin tunnustus, reformaatioajan päätunnustus, tekee selkoa siitä, että ihmisille ”annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta” (CA IV), se jatkaa seuraavassa kappaleessa: ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka.” (CA V) Tunnustuskirjat opettavat erityisen viran arvoa. Se ei ole kirkossa iure humano eli inhimillisen oikeuden pohjalta, vaan iure divino eli jumalallisen oikeuden mukaan.
Virka ei ole luterilaisessa kirkossa pelkkä järjestystä koskeva kysymys. Perimmältään erityinen virka on apostolinen, sillä sen pohjana on Kristuksen asettama apostolin virka. Samoin myös yhteinen pappeus perustuu Kristuksen arvovaltaan. Ne kuuluvat yhteen eivätkä ole vastakkaisia tai toisistaan irrallisia. Kumpikaan ei korvaa toistaan eikä ole toistaan vähäpätöisempi.
Miten virka toteutuu Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa nykyisin? Tästä kysymyksestä tuon esille kolme mielessäni olevaa näkökohtaa.
Ensinnä olemmeko osanneet toimia niin, ettei kirkkoomme synny vastakkainasettelua pappien ja maallikoiden, kaikkien kastettujen välille? Reformaation aikana korostettiin sitä, että kirkon virka on palveluvirka, jonka tarkoitus on johdattaa Kristuksen luokse. Meitä pappeja ja piispoja ei ole asetettu toisten hallitsijoiksi, vaan evankeliumin ja ihmisten palvelijoiksi.
Reformaatio antoi erityisen korostuksen yhteiselle pappeudelle. Sen perusteella seurakunnan jäsenet eivät ole ainoastaan oikeutettuja käyttämään äänivaltaansa, vaan heidät on myös kutsuttu osallisiksi Kristuksen pelastusteosta ja hänen kirkolleen antamasta tehtävästä. Kirkossa osallisuus on siis enemmän kuin demokratian periaate.
Kirkon jäsenyyden merkityksen nykyistä syvempi ymmärtäminen on kirkon tulevaisuuden elinehto. Yhteisen pappeuden toteuttamisessa ei ole päästy niin pitkälle kuin pitäisi. Ratkaisu tähän ei ole kirkon järjestysmuodon muuttaminen, mikäli kirkkomme aikoo säilyttää apostolisuutensa. Maallikoiden ja pappien on toimittava yhdessä, jotta jokainen kirkon jäsen löytäisi oman paikkansa Jumalan kansan joukossa. Siksi on tähdennettävä yhteisen ja erityisen viran rinnakkaisuutta.
Toiseksi: Kun reformaatio puhui kirkon virasta Jumalan asettamana, sen tarkoitus oli korostaa kirkolle annetun tehtävän perustaa, joka on Jumalassa itsessään. Pappia ei ole tarkoitettu ajamaan omaa agendaansa. Häntä ei ole kutsuttu kertomaan omista mielipiteistään eikä mieliajatuksistaan. Hänet on kutsuttu julistamaan siitä, minkä Jumala on antanut puhuttavaksi. Pappi on Kristuksen todistaja, hänen sanansaattajansa – jotta ”me saisimme uskon” ja vanhurskauden lahjan.
Kolmanneksi näyttää siltä, että virkaan liittyvät kysymykset ovat kirkollemme vaikeita. Viittaan tässä sekä naispappeuteen että diakonaattiin. Kipuilu ja erimielisyys jatkuvat ja luovat tarpeetonta hajaannusta ja hämmennystä kirkossa. Tästä kärsivät sekä seurakuntalaiset että kirkon työntekijät. Samalla olen tunnistanut kirkossamme olevan tarpeen löytää rakentavia ratkaisuja molempiin edellä mainitsemiini kysymyksiin. Siksi näissä asioissa olisi päästävä eteenpäin toisia kunnioittavalla, kirkon ykseyttä vaalivalla tavalla.
Uskollisena Jumalalle, merkityksellisenä ihmisille
Dogmatiikan professori Teinosen mielestä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon apostolisuuden koetinkiviä olivat siis vanhurskauttamisoppi, raamatuntulkinta ja kirkon virka. Kolme vuosikymmentä myöhemmin voi todeta, että yhä edelleen ne ovat kirkkomme tulevaisuuden kannalta olennaisia teologisia kysymyksiä.
Kirkossamme valmistaudutaan parhaillaan reformaation 500-vuotisjuhlaan. Mainittu ”kysymyskolmikko” tarjoaa juhlavuoteen keskeisiä sisällöllisiä näkökohtia, joita olisi syytä käsitellä. Ainakin ne auttaisivat Teinosen peräänkuuluttaman peruskysymyksen pohdinnassa: Mikä kirkko on?
Kuten edellä olen todennut, Teinosen mukaan ratkaisevin tekijä Suomen kirkon tulevaisuudelle on uskollisuus apostoliselle uskolle ja konstituutiolle. Ei liene sattuma, että 1900-luvun lopun dogmatiikan professorin ja 200-luvulla eläneen ensimmäisen kristillisen dogmaatikon, kirkkoisä Irenaeuksen opettamat kriteerit ovat yhtenevät. Teinonen korosti dogmaa, Raamattua ja virkaa. Irenaeuksen mukaan totuus on erotettavissa valheesta ja kehälliset asiat olennaisista kolmen kriteerin avulla: 1. Raamattu, 2. uskontunnustus ja keskeinen dogma sekä 3. apostolinen traditio, jonka palvelijana piispan virka toimii.
Dosentti Sammeli Juntunen on korostanut, että mikään kolmesta kriteeristä ei toimi yksin, vaan tarvitsee kahta muuta. Vain näiden kolmen elävässä, käytännön vuorovaikutuksessa voi toteutua kaksi olennaisen tärkeää asiaa. Yhtäältä kirkon tulee pysyä opetuksessaan uskollisena Jumalalle ja hänen alkuperäiselle evankeliumilleen Kristuksesta, toisaalta kirkon opetuksen tulee pysyä merkityksellisenä nykypäivän kysymyksille, ongelmille ja ihmiskunnan yhä lisääntyvälle tiedolle. Mielelläni yhdyn tähän näkemykseen. Siten luterilaisuus voi säilyttää elinvoimaisuutensa ja sisäisen integriteettinsä. Siten Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on reformaation kirkkona tulevaisuus.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuus ei ole ensisijaisesti riippuvainen jäsenkehityksestä, taloudesta tai rakenteista. Kysymys on ennen kaikkea siitä, pysyykö kirkko kirkkona. Piispojen kollegiolla ja piispainkokouksella on keskeinen vastuu kirkon apostolisuuden säilymisestä. Siksi meidän on tarpeen muistaa apostolin kehotus: ”Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet. Siltä, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.” (1 Kor. 4:1-2).
– Seppo Häkkinen –
Kirjoitus on Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkisen pitämä avauspuhe piispainkokouksessa 9.9. Lappeenrannassa. Puhe on alun perin otsikoitu Apostolisuus ja kirkon tulevaisuus.
Häkkinen: ”Katolisen ja luterilaisen kirkon välillä ei enää ole erimielisyyttä vanhurskauttamisopista. ”
Tämä ei pidä paikkaansa. Erimielisyyttä on tarkastellaanpa asiaa vaikkapa asiakirjan Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta (YJV) tai kirkkojen velvoittavien päätösten kautta. YJVkin – katolis-luterilasiten oppineuvottelujen ekumeeninen saavutus – myöntää erot muotoiluissa jne. jotka lähemmin tarkasteltuina osoittavat perustavia eroja itse opeissa.
Toisaalta YJVn esittämä käsitys luterilaisuudesta perustuu pitkälti uuden suomalaisen Luther-tulkinnan pohjalle (ks. esim. 1. piispainkokouksen lausunto vuodelta 1997) joka yhdessä sille vaikutteita antaneen katolisen Luther-tutkimuksen tulosten kanssa syrjäyttää Lutherin pääintention rakkauden erottamisesta vanhurskauttavasta uskosta. Samalla asiakirja ajautuu vaikeaan ristiriitaan myös Tunnustuskirjojemme kanssa.
Teinonen voi olla oikeassa monessa asiassa. On kuitenkin muistettava että ekumeniikan professorinakin toiminut Teinonen erosi Suomen luterilaisesta kirkosta ja kääntyi roomalaiskatoliseksi (http://fi.wikipedia.org/wiki/Seppo_A._Teinonen). Suhteessa Raamattuun katolisuus asettaa sen rinnalle oman opetusvirkansa valon, joka uskottuna itseasiassa peittää Raamatussa olevan evankeliumin kirkkauden.
Sakari,
Kiinnität huomiota tärkeään keskustelunaiheeseen (suhteessa Roomaan). Tätä samaa keskustelua on myös käyty Simo Kivirannan ja Timo Laaton toimittamassa kirjassa Turhentuuko uskonpuhdistus? Tämä kirja julkaistiin vuonna 1998 Perusanoman kautta. Sen lopussa on myös liite, jossa ilmenevät 148 evankelisen teologianprofessorin nimet, jotka kiistävät yksimielisyyden vanhurskauttamisopin perustotuuksissa.
Itse näen tässä blogissa esille tuodun piispa Seppo Häkkisen puheenvuoron kuitenin uutta avaavana puheenvuorona. Siinä pureudutaan vielä vakavampaan haasteeseen kuin vain dilemmaan Rooman kanssa. – Mikä on tämä vielä vakavampi ongelma?
Piispa Häkkisen mukaan ongelma on tämän hukkaamisessa:
Reformaatiolle keskeisen periaatteen mukaan Raamattu on ”ainoa ohje ja mittapuu, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on tutkittava ja arvosteltava”. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuspohjana on se Raamattuun perustuva kristillinen usko, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa (KL 1:1).
Näen, että piispa Häkkinen haastaa meitä luterilaisia näkemään, että Rooman kirkossakin Raamattu on säilytetty paremmin omalla paikallaan kuin näivettyvässä suomalaisessa luterilaisuudessa. Häkkinen on tuskin väärässä siinä, kun hän korostaa paimenen/piispan virkaa apostolisen uskon äänenä/palvelijana.
Jos saarna- ja opetusviran apostolinen jatkumo katkeaa, seurauksena on meidän tilanteemme. – Seurakuntalaiset jäävät oman individualistisen raamatuntulkintansa varaan. Sitä meidän protestanttinen todellisuutemme ilmentää jo valitettavan räikeällä tavalla. – Tämä ei ole toki kritiikkiä Lutheria kohtaan. Luther näki apostolisen jatkumon aivan oikein. Se on sanoman sisältöön liittyvää jatkumoa, lain ja evankeliumin muuttumatonta julistusta.
Nyt kuitenkin elämme jo useamman sukupolven ajan todellisuutta, jossa tämä jatkumo on katkeillut pahasti. Kun evankelinen liike jakautui 1920-luvulla vapaakirkolliseen ja kansankirkolliseen osaan, kipeästä repeämästä huolimatta molemmat puolet olivat kuitenkin yksimielisiä yhdestä asiasta: Kansankirkossa oli syrjäytetty vanhurskauttamis- ja pyhitysopin oikea julistus.
Mitä sitten tapahtuu, kun saarna- ja opetusvirkaan liittyvä apostolinen jatkumo katkeaa? – Tällöin seurakunta ei voi enää turvata virallisiin paimeniinsa, vaan etsii turvansa kotien hartauselämästä, pienryhmistä ja herätysliikkeistä. Pitkittyessään tämä sinänsä oikea asia johtaa kuitenkin sisäiseen pirstoutumiseen. – Pienryhmät ja herätysliikkeet ovat myös alttiita erilaisille uusille virtauksille, koska niiden johtajilla ei ole useinkaan yhtä laajaa mahdollisuutta syventyä Raamatun kokonaisuuteen kuin erikseen virkaan asetetulla ja koulutetulla teologilla. – Ongelma ei ole kuitenkaan siinä, että on olemassa pienempiä yksiköitä. Ongelma on siinä, ettei virallisen kirkon apostolinen jatkumo toimi niin, että nämä pienemmät yksiköt kuulisivat/tunnistaisivat kirkon viranhaltijoiden taholta Hyvän Paimenen äänen.
Kun he eivät tätä kuule/tunnista, he jäävät kukin tahollaan omilleen, yksin ja pirstoutumisvoimien armoille.
Minun nähdäkseni piispa Häkkisen huomio apostolisen viran tärkeästä merkityksestä on siten hyvin tärkeä. Sitä ei ole tarpeen ajatella negatiivisesti (eli evankeliuin kirkkauden peittävänä). Se voidaan nähdä myös suurena mahdollisuutena. Jos/kun paimenviran edustajat noudattavat piispa Häkkisen ohjetta ja julistavat omien mielipideidensä sijasta Raamatun sanaa (laki ja evankeliumi), tämä tarjoaa pienyksiköillekin mahdollisuuden palata jälleen kokonaiskirkon piiriin. – Näin protestanttisessa kirkossa yleinen pirstoutuminen voidaan pysäyttää ja kääntää jälleen uskonyhteydeksi.
Kenties me voimme ottaa siis tiettyyn rajaan asti mallia Rooman kirkosta? Tällä tarkoitan: Lutherin oivaltaman apostolisen jatkumon keskeisen ajatuksen eli evankelisen sisältöperiaateen mukaisesti…
Asiasta olen Manun kanssa harvinaisen samaa mieltä, kehityskulun kuvauksesta en, ainakaan siltä osin, mitä Manu kirjoitti kirkostamme.
Ekumenia on vain kirkkolaitosten ulkoista teoriayhteyttä ja se on vain tätä aikaa varten. Mutta meille kaikille on elämän tärkein asia, olemmeko saaneet syntimme anteeksi Jeesuksen veressä ja niin uudestisyntyneet Ylhäältä (Joh.3:3). Uskovien, Jumalan lasten, yhteys on kautta vuosisatojen ollut Jeesuksessa Kristuksessa (Ef.2:1,13 – 22). Epätäydellisinäkin, mutta sydämen kuuliaisina Jumalan Sanalle, meillä voi olla seurakunnassa keskinäinen yhteys Jumalan rakkaudessa. Tämä on sitä parasta ja hoitavinta yhteyttä itse kullekin.
Ekumenia ei ole ”vain kirkkolaitosten ulkoista teoriayhteyttä” vaan samalla syvästi hengellistä yhteyttä. Kristuksen kirkko maailmassa saa aina jonkin muodon, se ei ole vain hengellinen ja näkymätön todellisuus. Siten myös kirkkojen yhteys on tarpeen. Ei ole tarpeen, että kaikki ovat samanlaisia ja että kaikki ”jumalanpalvelusmuodot” ovat samanlaisia – kuten Luther jo opetti.
Häkkinen: ”Extra ecclesiam nulla salus (kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta) on kirkon vanha Raamattuun perustuva oppi. Se on toki kärjistyksenä altis väärintulkinnoille erityisesti nykyisenä instituutiokriittisenä ja yksilöllisyyttä korostavana aikana, mutta sen syvin tarkoitus on johdattaa ihmisiä Jumalan sanan ja armon lähteille”
Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta -maksiimi kääntyy itseään vastaan tilanteessa missä kirkko muuttuu sellaiseksi jonka julistama opetus ei enää ole evankeliumia siten kuin se on ilmaistu Raamatussa. Yhtä hyvin tällöin astuu voimaan ”lähtekää pois heidän keskeltään” -kehoitus. Lampaathan ”eivät seuraa vierasten ääntä”.
Riviseurakuntalaiselle oi olla vaikeaa on havaita, milloin tilanne on muuttunut tällaiseksi: Silloinko kun yksi pappi hairahtuu jossain Suomen kolkassa terveestä opista? Silloinko kun tästä ei huomauteta piispojen taholta ja panna väärin opettavia kuriin? Vai vasta silloin kun kaikki papit kaikkialla ja joka hetki opettavat ainoastaan väärin? (Tällöinhän voisi edelleentapahtua että joku pappi jossain Suomen kolkassa ehkä opettaakin edes yhdessä saarnassa jonkin asian oikein, jolloin en saisikaan erottautua po. kirkosta).
Eli säilyykö kirkko kirkkona ”jonka ulkopuolella ei ole pelastusta” huolimatta siitä että se itse opetustoimensa puolesta massiivisesti harhautuu oikean evankeliumin opetuksesta, pelkästään jonkinlaisella ”apostolisella jatkumolla”, joka ei koske evankeliumin sisällön jatkuvuutta vaan vain viran jatkuvuutta organisatorisena ilmiönä papinkaapuinen, saarnastuoleineen ja kirkkorakennuksineen? Kuten Häkkinen sitaatin lopussa sanoo: ”sen (SM: eli kirkon ja siinä pysymisen) syvin tarkoitus on johdattaa ihmisiä Jumalan sanan ja armon lähteille”. Tämä syvin tarkoitushan ei tällöin toteudu.
Seurakuntalaisen joka ei tunne kirkkopolitiikan kiemuroita ja sen päätösmekanismeja on vaikeaa tajuta tätä asiaa.
Useat kirjoittajat heittävät itsestään selvyytenä: ”Jos saarna- ja opetusviran apostolinen jatkumo katkeaa…”
Jos saarna- ja opetusviran apostolinen jatkumo pitäisi paikkansa, Pyhä Henki olisi ihmisille alisteinen automaatio. Kummallinen näkemys, jossa Jumala tekee, mitä ihmiset keskenään päättävät. Eikö asia ole täsmälleen päinvastoin?
Olisi kiva viimeinkin tietää, missä kohtaa Ut kerrotaan apostolisesta suksessiosta sellaisessa muodossa kuin kirkko esittää. Ei pitäisi mennä ja tulkita näin vakavassa asiassa yli kirjoitetun.
Luther ei päässyt kaikesta katolisuudesta, kuten apostolisesta jatkumosta, mutta eikö Lutherin lasten lasten… lapsien pitäisi viedä reformaatio päätökseen? Ei, vaan sinne on hinku, mistä Luther pääsi pakoon. Eikö olisi parempi tehdä teinoset ja mennä sinne, minne hinkuaa?
Lutherin reformaation merkkivuosi on 2017. Sen kunniaksiko on kiire katolisen kirkon helmoihin?
Sakari,
Olet oikeassa siinä, ettei eksta ecclessiam – periaatetta voi juurikaan käyttää käytännöllisenä ohjekirjana. Siinä voi nykyäään oikeastaan nähdä vain sen periaatteen, ettei evankeliumin ulkopuolella ole pelastusta. Käytännöllisiä rakenteellisia linjauksia siitä on vaikeaa johtaa ajautumatta samalla edellä kuvaamisi ongelmiin.
Kirkko säilyy kirkkona vain siellä, missä Kristuksen evankeliumia julistetaan vastauksena Jumalan lain paljastamaan hätätilaan.