Suomalaisessa kirkollisessa keskustelussa kuulee aika usein ajateltavan, että luterilainen etiikka korostaa ”luonnollista moraalilakia” ja ”reformoitu etiikka” ”raamatullista etiikkaa”. Taustalla lienee tällöin ennen muuta Karl Barthin esittämä kritiikki niin kutsuttau ”luonnollista teologiaa” kohtaan ja ”Kristuksen herruuden” korostaminen myös kristillisen etiikan lähtökohtana. Näyttää kuitenkin siltä, että vastakkainasettelu ”luonnollisen” ja ”raamatullisen” välillä on esimerkiksi Lutherin teologiaa ajatellen turhan jyrkkä ja myös harhaanjohtava. Eroja toki on, mutta näin yksinkertainen ei asetelma ole. Tätä osoittaa jo se, että Keski-Euroopassa ajateltiin varsinkin 1900-luvun alkupuolella usein niin, että luonnollinen moraalilaki edustaa katolista etiikkaa, kun taas ”uskon etiikka” on ”evankelista” tai protestanttista etiikkaa. Tämä suuntaus vahvistui II MS:n jälkeen, kun ”luonnollisen lain” tulkittiin myötäilleen natsi-ideologiaa. Toisaalta juuri luonnollinen moraalilaki ja sen yksilöä suuremmat periaatteet olivat jo antiikin aikana suojelleet esim. tyrannien mielivallalta ja tarjonneet perustelun heidän syrjäyttämiselleen. Pohjoismaisessa luterilaisuudessa luonnollisen lain asema säilyikin paremmin, koska sen pohjalta perusteltiin esimerkiksi Norjassa kirkollista vastarintaa miehittäjää vastaan piispa Eivind Berggravin johdolla. Lisäksi Dietrich Bonhoeffer pyrki Ethik-teoksessaan perustelemaan ”luonnollisen” käsitteen myös evankelisessa etiikassa Kristus-uskosta käsin. Hänen mukaansa ”luonnollista lakia” ei pidä jättää vain katolisten yksinoikeudeksi.
Nykyisessä evankelisessa etiikassa on ainakin saksalaisessa keskustelussa pidetty varsin yleisenä ajattelutapana ainakin seuraavia periaatteita liittyen luonnonoikeusajatteluun: 1) Luonnonoikeuskäsite on monitulkintainen, 2) luonnonoikeusajattelun funktio on yksiselitteinen ja 3) luonnonoikeusajattelu kumpuaa olemisen peruskysymyksistä. On myös hyvä huomata, että luonnonoikeusajattelun roolin heikomman suojelijana ja toiminnan kohtuullistajana on pitkälti ottanut yleinen ihmisoikeusajattelu. Toisaalta uusimmassa keskustelussa on kiinnitetty huomiota siihen, että ihmisoikeusajattelun aito globaalisuus edellyttänee sen kehittämistä ottamaan enemmän myös yhteisölliset näkökohdat huomioon ottavaksi – yksilöä unohtamatta.
Suomalaisessa Luther-tutkimuksessa luonnollista moraalilakia ovat pohtineet etenkin Lauri Haikola ja Antti Raunio. Haikola mm. näki Lutherin liittyneen pikemminkin skotistis-voluntaristiseen, Jumalan kulloistakin tahtoa korostavaan luonnonlakiperinteeseen pikemminkin kuin tomistis-intellektuaaliseen luonnonlakikäsitteeseen. Olennaista on toki se, että Luther ymmärsi luonnollisen moraalilain teologisesti eikä vielä Hugo Gtoriuksen tapaan etsi deus non daretur eli Jumala-uskosta riippumattomaksi. 1700-1800-luvulta alkaenhan voidaan tehdä se havainto, että luonnollisen moraalilain tulkinta liittyy kulloinkin vallinneeseen filosofiaan. Valistuksen aikana mittapuuksi nousi järki. Yhtä mieltä ollaan siitä, että tieto-opillinen epävarmuus on heijastunut siihen, että luonnonoikeuden perustelut ovat olleet hakusassa. Välillä päädyttiin varsin positivistiseen ajatteluun eli säädännäisoikeuden jäykkään korostamiseen, mutta nyttemmin myös luonnonoikeudellista kritiikkiä säädänäisoikeutta kohtaan on kuunneltu aiempaa enemmän: laki ei joka tapauksessa ole identtinen oikeuden – tai yleisen oikeustajun – kanssa ja hyve-etiikkaa on korostettu aiempaa enemmän. Laki kun ei aina ehdi perässä, mutta hyveellinen voi uudessakin tilanteessa ainakin periaatteessa toimia hyveellisesti.
Antti Raunio on jo väitöskirjassaan Summe des Christlichen Lebens kritisoinut Haikolaa siitä, että tämä liittää kultaisen säännön vain lain ulkoiseen puoleen eli kymmenen käskyn toiseen tauluun, jolloin rakkauden käsky irtautuu ensimmäisestä taulusta eikä rakkauden käsky näytä tällöin sisältävän minäsuuntautuneen egoismin, itsekkyyden murtamista. Tätä voisi jatkaa pohdinnoilla, jonka mukaan irrottamalla Jumalan rakkauden käsky lain ensimmäisestä taulusta – eli uskosta ja rukouksesta – päädytään helposti ajattelutapaan, jonka nojalla kultainen sääntö irtautuu raamatullisesta taustastaan eli 10 käskystä, rakkauden kaksoiskäskystä ja vuorisaarnasta. Tämän mukaisesti esimerkiksi piispainkokouksen selvityksessä vuodelta 2010 todetaan: ”Laki on reformaattoreiden mukaan ilmoitettu paitsi Raamatussa myös jossain määrin jokaisen ihmisen omassatunnossa luonnollisena lakina. Lain perimmäisenä sisältönä on puolestaan pidetty rakkauden kaksoiskäskyn vaatimusta Jumalan ja lähimmäisen rakastamisesta. Rakkauden sisältöä ei ole pidetty kaikilta osin muuttumattomana, vaan rakkauden vaatimuksen on katsottu voivan muuttua eri aikoina erilaisissa konkreettisissa tilanteissa. Tämä käsitys periytyy jo Lutherin teologiasta. Toisaalta Lutherin mukaan on olemassa Jumalan antamia käskyjä, jotka eivät muutu aikojen kuluessa.”
Tuomo Mannermaan 1980-luvulla korostama Kristuksen todellisen (reaalis-onttisen) läsnäolon ajatus uskovassa kytkee rakkauden kaksoiskäskyn ja kultaisen säännön toisiinsa. Tällöin jumalallinen rakkaus Kristuksessa nähdään kultaisen säännön täyttymyksenä: Kristus itse noudatti kultaista sääntöä tulemalla ihmiseksi, kärsimällä, kuolemalla ja nousemalla ylös pelastuksemme tähden. Osallisuudessa Kristukseen uskon kautta lain taulut pysyvät yhdessä ja rakkauden vaatimus voidaan täyttää Kristuksen kautta. Hänen läsnäolonsa uskossa perkaa pois meissä olevaa syntiä ja tekee meistä täydemmin ihmisiä eli Jumalan kuvaksi luotuja. Pyhyytemme ja puhtautemme, sovituksemme, on kuitenkin aina vain ”yksin Kristuksessa” eikä omaa ansiotamme. Ajatus uskon ja rakkauden yhteenkuuluvaisuudesta ja etiikan kytkeminen myös luterilaisessa teologiassa Jumala-uskoon rakentaa siltaa myös ekumeenisiin kumppaneihin. Se että kyse on Raamatun kokonaissanomaan luterilaisesta näkökulmasta liittyvä kristillisen elämän (tai teologisen etiikan) lähtökohta ei sulje pois yhteistyötä ”kaikkien hyvien tahdon ihmisten kanssa” ja pyrkimystä löytää yhteistä näkemystä elämää edistävistä arvoperusteista. Luterilainen etiikka pyrkii olemaan elävän elämän etiikkaa – sitä se on kun rakkauden kaksoiskäskyn molemmat ulottuvuudet – vertikaalinen ja horisontaalinen tai Jumala, ihminen ja luomakunta – pidetään näköpiirissä toisia varten olemisen, lahjoittavan rakkauden ja yksilöä kantavan yhteisön näkökulmasta.
Blogissa puhutaan vähän turhan monimutkaisin ilmaisuin yksinkertaisista asioista. Jumalan henkeytetty sana Pyhä Raamattu esittää asiat sen sijaan selkokielellä.
1. Johanneksen kirje 5:3 (uusi kirkkoraamattu): ” 3 Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa.”
2. Timoteuksen kirjeen 3. luku (UM-käännös):
”Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyödyllinen opettamiseen, ojentamiseen, oikaisemiseen, kurittamiseen vanhurskaudessa, 17 jotta Jumalan ihminen olisi täysin pätevä, täydelleen varustautunut kaikkeen hyvään työhön.”
Jesajan kirjan 48. luku (vanha kirkkoraamattu):
”17. Näin sanoo Herra, sinun lunastajasi, Israelin Pyhä: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka opetan sinulle, mikä hyödyllistä on, johdatan sinua sitä tietä, jota sinun tulee käydä.
18. Jospa ottaisit minun käskyistäni vaarin, niin olisi sinun rauhasi niinkuin virta ja sinun vanhurskautesi niinkuin meren aallot.”
Syvällinen kirjoitus, kiitos siitä!
Näen tässä syvimmillään maailmankatsomuksellisen näkökulman ja siitä, minkälaisen maailmankuvan ja ihmiskuvan ihminen omaksuu.
Nykyisellään yhteiskunnassa on muodostumassa ongelmalliseksi moraalietiikka, joka kumpuaa evoluution antamasta vahvemman oikeutuksesta. Siinä oma etu on oikeutettua jopa muista välittämättä. Puhtaana tämä antaa oikeutuksen polkea heikot alas.
Kristillisen etiikan mukana tulee taas rakkauden kaksoiskäskyn sisäistämisestä kumpuava moraalietiikka, joka velvoittaa pitämään heikoista huolta.
En puhu nyt laista, vaan ihmisen sisäisestä arvomaailmasta syntyvästä toiminnasta. Laki joka vaatii, toimii osittain huonosti, koska vallanpitäjät voivat muuttaa lait omaa etua ajavaksi järjestelmäksi, kuten nyt on yhteiskunnassamme paljolti tapahtunut. Heikoista huolehtimista on korostettu puheissa, mutta teot puhuvat toista. Kuvitellaan, että rahalla saadaan parempaa yhteiskuntaa.
Kristillisen uskon kautta syntyvää moraali etiikkaa, ei voida odottaa niiltä jotka eivät siihen usko. Moraalin katoamista taas ei voida arvioida, kuin vasta sen jälkeen, kun se on menetetty.
Päättäjien olisikin ymmärrettävä, että rahalla ei voida ostaa moraalia joka ohjaa yksilöä sisältäpäin.
Moniarvoisessa yhteiskunnassa on tietyt eettiset rakenteet ja monet toimintatavat ovat syntyneet Kristillisen moraalin varassa, mutta ne myöskin katoavat yhtäjalkaa Kristillisen moraalin häviämisen myötä.
Nyt kuulee jo voimakkaita mielipiteitä, jotka korostavat yksilön lain suomia oikeuksia ja samaan hengen vetoon mielipiteitä, jotka eivät velvoita moraalisia velvoitteita enää yksilöltä, vaan yhteiskunnan pitäisi ne hoitaa. Minun tulee saada ajatella vain omaa parastani, muista ei niin väliä, katsokoon jokainen itse eteensä.
Hassua, että ihminen ei ymmärrä olevansa velvoitettu kantamaan yhteiskuntaa. Vai onko niin, että vain osalla ihmisistä on moraalia kantaa sitä ja toiset ajattelevat vain omaa etuansa.
Kumpaa yhteiskunta kannattaa, kun se purkaa Kristillisen arvomaailman mukaista ihmiskuvaa ja maailmankatsomuksellista pohjaa.
Hyvä huomio tuosta vahvemman oikeus -ajattelun noususta. Enää ei ”heikoimman lenkin” pilkka ilmeisesti herätä niinkään voimakkaita vastareaktioita kuin kymmenisen vuotta sitten. Sosiaalidarwinismi voimistuu, mikä kytkeytyy ehkä myös voimapolitiikan uuteen tulemiseen. Yksilön korostaminen on ollut länsimaisen ajattelun vahvuus, mutta nyt myös sen kääntöpuoli ja varjopuolet kytkeytyneenä ihmisen itsekkyyden ja pahuuden ruokkimiseen tulevat selvästi esiin. Yksilöä ei voi korostaa muistamatta samalla yhteisöä, jos halutaan edistää tervettä elämänasennetta. Tämä lienee edelleen myös sosiaalipsykologisesti perusteltu fakta. Toisaalta on hyvä myös huomata, että ”yhteisönä” tulee laajassa mielessä pitää koko ihmiskuntaa, jos ei haluta ruokkia vain sisäänpäin lämpiäviä ajatuksia, jotka synnyttävät puolestaan viholliskuvia.
Tomi Karttunen: ”Hyvä huomio tuosta vahvemman oikeus -ajattelun noususta..”
Mutta miksi näin? Raamatussahan on selvät ohjeet ja periaatteet näistäkin asioista. Suomessa kuuluu kirkkoon noin 75 % sen asukkaista. Miksi kirkko ei ole tavoittanut seurakuntalaisiaan ja valmentanut heitä oikeanlaisilla ohjeilla hengellisellä ravinnolla?
Tomi Karttunen: ”Hyvä huomio tuosta vahvemman oikeus -ajattelun noususta……. Yksilön korostaminen on ollut länsimaisen ajattelun vahvuus, mutta nyt myös sen kääntöpuoli ja varjopuolet kytkeytyneenä ihmisen itsekkyyden ja pahuuden ruokkimiseen tulevat selvästi esiin..”
Löytyisiköhän vastauksia myös siitä, mitä 2. Timoteuksen kirjan 3. luku (uusi kirkkoraamattu) kuvaa tietyn ajan ilmiöistä:
”1 Sinun on tiedettävä, että viimeisinä päivinä koittavat vaikeat ajat. 2 Silloin ihmiset rakastavat vain itseään ja rahaa, he ovat rehenteleviä ja pöyhkeitä, he herjaavat ja ovat vanhemmilleen tottelemattomia. He ovat kiittämättömiä, jumalattomia, 3 rakkaudettomia, leppymättömiä, panettelevia, väkivaltaisia ja raakoja, kaiken hyvän vihollisia, 4 petollisia, häikäilemättömiä ja järjettömiä. He rakastavat enemmän nautintoja kuin Jumalaa, 5 he ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman. Karta sellaisia! ”
”13 Kelvottomat ihmiset ja petkuttajat menevät pahuudessa yhä pitemmälle, eksyttäen muita ja eksyen itse..”
http://www.evl.fi/raamattu/1992/2Tim.3.html#o6
Ismo Malinen: ”Kristillisen uskon kautta syntyvää moraali etiikkaa, ei voida odottaa niiltä jotka eivät siihen usko..”
Ei sitä kylläkään ole osoittaneet kaikki itseään kristityiksi kutsuvatkaan. Kirkkolaitosten historiakin kertoo siitä. Myös erilaiset nimikristillisyyden ilmiöt ulkokultaisuuksineen ja sanojen ja tekojen ristiriitaisuudet.
Jumala sanoi muinaiselle uskottomuuteen langenneelle Israelille Jesajan kirjan 1. luvussa (uusi kirkkoraamattu):
”15 Vaikka te levitätte kätenne rukoukseen, minä peitän silmäni, en tahdo teitä nähdä. Vaikka te rukoilemistanne rukoilisitte, minä en teitä kuuntele, koska kätenne ovat veren tahrimat.”
”16 Peseytykää, puhdistautukaa, tehkää loppu pahoista töistänne,
ne ovat aina silmissäni. Lakatkaa tekemästä pahaa.
17 Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa.”
http://www.evl.fi/raamattu/1992/Jes.1.html#o1
Jaakob kirjeensä 4. luvussa aikansa uskottomille ja/tai uskossaan horjuville.
”1 Mistä teidän keskinäiset kiistanne ja taistelunne syntyvät? Mistäpä muusta kuin haluistanne, jotka käyvät taistelua teidän ruumiissanne. 2 Te himoitsette, mutta jäätte vaille, kiihkon ja kateuden vallassa te vaikka riistätte hengen toisiltanne, mutta ette silti saavuta päämääräänne. Te taistelette ja iskette yhteen, mutta jäätte vaille, koska ette pyydä. 3 Ja vaikka pyydätte, te ette saa, koska pyydätte väärässä tarkoituksessa, kuluttaaksenne kaiken mielihaluissanne.
4 Te uskottomat! Ettekö tiedä, että rakkaus maailmaan on vihaa Jumalaa kohtaan? Joka tahtoo olla maailman ystävä, asettuu Jumalan viholliseksi.”
http://www.evl.fi/raamattu/1992/Jaak.4.html#o8
Ismo Malinen: ”Ismo Malinen: “Kristillisen uskon kautta syntyvää moraali etiikkaa, ei voida odottaa niiltä jotka eivät siihen usko..”
Kun Raamattu sanoo, että ”ihminen on luotu Jumalan kuvaksi”, tarkoittaa se sillä myös sitä, että ihmiseen on jo alunperin ikään kuin asennettu tiettyä väärän ja oikean tajua, siis moraalisia ominaisuuksia. Ne tosin voivat haihtua ihmisen mielestä ja ”sydämestä.” Tämän omatunto voi turtua ja jopa paatua.
Mailla jotka eivät ole olleet juuri missään tekemisissä kristillisyyden kanssa, on lakeja säädettynä, jotka ovat sopusoinnussa kristillisyyden periaatteiden kanssa. Tämäkin on todiste ihmiseen ikään kuin istutetusta oikean ja väärän tajusta.
Roomalaiskirjeen 2. luku kirjoittaa tästä (vanha kirkkoraamattu):
”14. Sillä kun pakanat, joilla ei lakia ole, luonnostansa tekevät, mitä laki vaatii, niin he, vaikka heillä ei lakia ole, ovat itse itsellensä laki
15. ja osoittavat, että lain teot ovat kirjoitetut heidän sydämiinsä, kun heidän omatuntonsa myötä-todistaa ja heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä.”
http://www.evl.fi/raamattu/1933,38/Room.2.html
Vesa Ahlfors, kysyt, miksi kirkko ei ole tavoittanut kaikkia jäseniään, niin että he noudattaisivat kristillisiä periaatteita. Tämä on luonnollisesti itsetutkistelun paikka meille kaikille niin evl. kirkossa kuin muutenkin. Pahaa ei myöskään pidä ulkoistaa itsestä pois. Lutherin mukaan kirkko on ”parantumattomasti sairaiden sairaala”. Sen omin sanoma ei ole etiikka ja moraali vaan Jumalan armo Kristuksessa. Silti Luther myös korosti, että kultaisen säännön etiikkaan kuuluu ristin kantaminen, mikä tarkoittaa myös kilvoitusta lähimmäisenrakkauden asiassa. Kuten Dietrich Bonhoeffer korosti, armo ei ole halpaa polkumyyntitavaraa vaan kallis lahja ahdistuneelle omalletunnolle ja armo Kristuksen läsnäolona, persoonana ja työnä, kutsuu elämän matkalle. Uskomme ”viimeiseen” eli Jumalan armoon ja teemme työtä, pyrimme kohti ihmisarvoista elämää ja luomakunnasta huolehtimista ”viimeistä edellisessä”. Köyhän auttaminen ilman laskelmointia voi pohjustaa tietä Kristuksen tulolle muutenkin. Kohtaammehan hänet myös kärsivissä lähimmäisissä.
Tomi Karttunen: ”Sen omin sanoma ei ole etiikka ja moraali vaan Jumalan armo Kristuksessa.”
Mahtaakohan se nyt niin kovasti lohduttaa niitä ”heikoimpia lenkkejä”, jotka joutuvat kärsimään niiden vahvempien sorrosta. Tai kaikkia maailman eri asioista ja olosuhteista, toisinaan koko elinikänsä kärsiviä? Jumalastahan sanotaan Raamatussa muun muassa, että ”hän on armollinen, mutta ei pidättäydy rankaisemasta.” Jumala ei siis osoita armoa loputtomiin, kuten ei tehnyt niin muinaisen Israelinkaan kyseen ollen.
Matteuksen evankeliumin 12. luku:
”15 Kun Jeesus sai tietää tästä, hän lähti sieltä. Hänen perässään kulki paljon väkeä, ja hän paransi kaikki sairaat. 16 Hän kuitenkin varoitti heitä puhumasta hänestä julkisesti, 17 jotta toteutuisi tämä profeetta Jesajan lausuma Jumalan sana:
”18 — Katso: minun palvelijani, jonka olen valinnut,
minun rakkaani, johon olen mieltynyt. Minä lasken henkeni hänen ylleen, ja hän julistaa kansoille oikeuden.
19 Ei hän huuda eikä riitele, ei kuulla hänen ääntänsä kaduilla.
20 Murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä hän ei sammuta. Hän on saattava oikeuden voittoon.
21 Hänen nimeensä kansat panevat toivonsa.”
http://www.evl.fi/raamattu/1992/Matt.12.html#o54
Sananlaskujen kirjan 2. luku:
”21 Oikeamieliset perivät maan,
rehelliset saavat asua siellä,
22 mutta jumalattomat temmataan juuriltaan, luopiot pyyhkäistään maan päältä.”
Psalmien kirjan 37. luku (vanha kirkkoraamattu): ”28. Sillä Herra rakastaa oikeutta eikä hylkää hurskaitansa; heidät varjellaan iankaikkisesti, mutta jumalattomain siemen hävitetään.
29. Vanhurskaat perivät maan ja asuvat siinä iankaikkisesti.”
http://www.evl.fi/raamattu/1933,38/Ps.37.html
Tomin kanssa samoilla linjoilla. Armo on jotain muuta, kuin luonnollinen moraali, jonka kaikki ymmärrämme, myös ateisti.
Nykyisin kuulee sanottavan: ”Ettei ole mitään syytä julistaa lakia, koska kukaan ei pysty lakia täyttämään, vaan on parempi kumota koko laki (Jumalan vaatimus) ja antaa ihmisen tehdä mitä hän luonnostaan tekee, vapaasti ja ilman pidäkkeitä.”
Lainaan Lutheria: ”Kaikki riippuu nyt siinä, että aina ajattelet Jumalan sanan päälle kaikessa puheessas, kaikissa töissäs ja yrityksissäs, ettäs pelkäät Jumalaa, luotat häneen, et tee kenellenkään vahinkoa, vaan olet jokaiselle hyödyksi. Ryhdy asiaan ja aloita sellaista elämää; elä niin tavoin yksi vuosi ja sano minulle sen kuluttua, mitäs osaat ensimäisestä käskystä ja kaikista muista; niin olet näkevä, mitä se on (että) rakastaa Jumalaa, ja huomaava, ettet vielä ole oppinut rakkaita aakkosia, sekä tunnustava olevas suuri syntinen.”
M Luther
Nykyinen ongelma ei ole ensisijaisesti moraalin katoaminen, vaan synnin tunnon katoaminen, jolloin Armo ei pääse tekemään ihmisen sisimpää todellista Kristuksen mieltä, joka ei perustu enää lain kautta saavutettavaan etiikkaan ja moraaliin, vaan sydämestä tulevaan Armahtavaisuuteen ja heikkouden ja rikkinäisyyden tunnustamiseen, jonka kautta yhteisöön syntyy myötäelämistä ja yhteisöä tukevia ja kantavia rakenteita. Siis lähimmäisen rakastamista.
Lempeä on se yhteisö, missä Armo saa vaikuttaa ihmisten kesken, jossa pidetään toista parempana kuin itseä. Tähän törmää todellisuudessa aika harvoin. Eikä juuri koskaan kirkkoyhteisön ulkopuolella, jossa taas on vallalla kilpailu ja kovat yleiset normit, (älä mokaa missään, niin pärjäät) joita kukaan ei kuitenkaan täytä vaikka kaikki niin kuivittelevatkin. Tekopyhyys on tälle sukua, esitetään siis jotain muuta, kuin mitä oikeasti ollaan.
Tiukassa lakihenkisessä uskonnollisuudessa täyttyy myös kaikki nuo edellä mainitut maailman ahdistukset.
Erittäin hyvä blogiteksti, ajankohtainenkin: ”Rakkauden sisältöä ei ole pidetty kaikilta osin muuttumattomana, vaan rakkauden vaatimuksen on katsottu voivan muuttua eri aikoina erilaisissa konkreettisissa tilanteissa.”