Puoli miljoonaa kuollutta mehiläistä huonetilassa. Haju on melkoinen. Harri Mäcklinin kesäkuinen arvio Hesarissa taiteilija Timo Wrightin Nemesis –teoksesta Helsingin Kaapelitehtaalla pysäytti. Taiteilija oli koonnut tarhaajilta kuolleita mehiläisiä, jotka laittoi esille.
Pysäyttävä teos kommentoi mehiläisten joukkokuolemia ja merkitystä pölyttäjinä. Esimerkiksi kasvitautien torjuntaan käytetyt neonikotinoidit tappavat mehiläisiä, jotka hakevat mettä rypsipelloilta. Joillakin alueilla pölyttäjät ovat huolestuttavasti vähentyneet. Tällä on dramaattisia vaikutuksia luonnolle ja ihmiselle. Marjat, hedelmät, monet vihannekset ja muut ravintokasvit eivät voi lisääntyä ja tuottaa satoa ilman pölyttäjiä. Pölyttäjien vaivana ovat myös loiset. 1980-luvulla Suomeen levisi idästä varroapunkki, joka ilman torjuntaa heikentää ja jopa tappaa mehiläisyhdyskunnan muutamassa vuodessa.
Suomessa tarhamehiläisten tiheys on selvästi pienempi kuin etelämpänä Eurooppaa. Kasvien pölytyksen turvaamiseksi Suomessa myös jatkossa olisi perustettava vuosittain arviolta 7000-8000 mehiläispesää. Pölytyksen taloudellinen arvo on noin viisinkertainen hunajasatoon verrattuna. Nykyisin mehiläishoitajat tarjoavat maksusta pölytyspalveluita esimerkiksi omenan- ja marjanviljelijöille. Pesän saa pölytysaikaan pellon laitaan esimerkiksi 100 eurolla.
Olen kokeillut mehiläisten hoitoa tämän kesän omakotitalon pihalla. Mehiläiset eivät juurikaan häiritse asukkaiden elämää. Poikkeuksena oli melkoinen luonnonnäytelmä kun vahvasta yhdyskunnasta lähti parvi ja asettui palloksi naapurin omenapuuhun. Sain sen onneksi kiinni ja kotiutettua uuteen pesään. Kaupungissakin on mehiläisille tarjolla laitumia. Lähiteiden varsilla on kilometreittäin lehmuksia, jotka juuri ovat kukassa. Syksyn ruokinnasta ja talvehtimisesta sitten riippuu, onko pesiä vielä keväällä elossa.
_ _ _
Seuraava on muistokirjoitus – vähän kuin G.Ph. Telemannin tragikoominen kantaatti kuolleen kanarialinnun muistolle.
Vuosi sitten meillä kuorituneista tipuista kasvoi innokkaita hautojia. Niistä ensimmäinen ja sinnikkäin oli ruskea-valkopilkullinen, pienikokoinen kana. Se edusti kantaa, jonka äiti meillä on kohta viisivuotias Barry. Ne ovat pienikokoisia, pienihelttaisia, kirjavia, ihmisarkoja, mutta parvessa sisukkaita. Usein ne ovat nokkimajärjestyksessä alhaalla. Minusta ne muistuttavat metsäkanalintuja, pyytä tai riekkoa.
Tämä kyseinen kana, jota lapset kutsuivat Hupuksi, alkoi hautoa jo helmi-maaliskuussa. Muut kanat häiritsivät sitä ja pesinnät epäonnistuivat, kunnes eristin sen pesän verkolla. Hupu hautoi kolminkertaisen ajan, lähes yhdeksän viikkoa, ennen kuin sen pesue kuoriutui keväällä. Hupu kasvatti pesueen hyvin ja kaikki untuvikot selvisivät aikuisiksi.
Kesällä se osoittautui melkoiseksi kahlekuninkaaksi. Vaikka olin huolella sulkenut tarhan verkkohäkin maan rajasta kaikki aukot, Hupu oli joka päivä ulkona ja söi rauhassa vihantaa vuohenputkien ja pihatähtimöiden keskellä. Illaksi se tuli tarhaan. Lapset alkoivat kutsua sitä Houdiniksi entisen kahlekuninkaan mukaan. Kun lasten serkut olivat kylässä, he saivat vakoilemalla selville Houdinin kulkureitin. Se kulki ulos pienestä aukosta kanalan katon ja verkkohäkin liittymäkohdassa. Pojat sulkivat aukon.
Seuraavana päivänä Houdini aseli levottomasti edes takaisin verkkoaidan viertä nokka puolittain auki ja siivet irti kupeista. Sillä oli selvästi muna tulossa. Nostin Houdinin ulos tarhasta ja se juoksi mutkitellen vuohenputkien sekaan. Menin hetken päästä perässä ja löysin Houdinin – ja pesässä kahdeksan munaa. Houdini oli ryhtynyt metsäkanalinnuksi.
Lähdimme parin päivän matkalle ja kanat jäivät tutun kanavahdin hoidettaviksi. Päätin – riskeistä huolimatta – että Houdini on onnellisempi ulkona kuin sisällä, sillä se oli juuri alkanut hautoa. Jätin pihalle vettä ja kauroja. Kun palasimme, pesä oli tyhjä. Sen vieressä oli kasa ruskeavalkopilkullisia höyheniä. Muutamat höyhenet täplittivät uraa metsään, jossa oli vielä enemmän höyheniä.
Hoitaja laittoi viestin kysyen, onko Houdinilla kaikki kunnossa. Se oli kahtena päivänä tullut hoitajaa vastaan ja saamaan kauroja. Kolmantena päivänä sitä ei kuulunut.
_ _ _
Yksitoistavuotias tyttäreni vei Houdinin tyhjän pesän viereen punertavan graniittikiven. Hän oli kirjoittanut siihen tussilla tekstin: HOUDINI – PUPPULI JOKA OLI VAPAA.
Tämän jutun lopussa kerron surullisen tarinan Houdini -nimisestä kanasta. Houdini ja sen viisi tipua näkyvät kuvassa (oikeassa laidassa), joka liittyy Kotimaa24-uutiseen ”Kenttäpiispa rentotuu linkoamalla kesähunajaa”. Kaivan kuvassa esille matoja, joita kanat napsivat. Se on niiden lempipuuhaa.
Kotimaa24 julkaisi eilen 22.7. laajan uutisen, jossa Eduskuntatutkimuksen keskuksen vt. johtaja Erkka Railo piti pääministeri Alexander Stubbin lukuisia urheiluaiheisia twiittejä Finntrialton tapahtumasta tyylirikkona tilanteessa, jossa koko maailman huomio on kiinnittynyt Ukrainassa alas ammuttuun malesialaiseen matkustajakoneeseen.
Samanaikaisesti K24 bloggari kenttäpiispa Pekka Särkiö kirjoittaa 22.7. – oman harrastuksensa pohjalta – mehiläisten joukkokuolemasta ja julkaisee muistokirjoituksen kuolleen kanarialintunsa muistolle.
Olen pitänyt ja pidän Särkiötä viisaana miehenä. Ja on ihan mukava lukea vähän kevyempääkin tekstiä piispojen harrastuksista.
Mutta kyllä nyt Särkiölle tapahtui samanlainen tyylirikko kuin Stubbille. Pelisilmä ja ajoitus petti pahasti.
En tarkoita, että Särkiöllä olisi kenttäpiispana jotain erityistä roolia Ukrainan, separatistien, Venäjän tai EU:n sotatoimien selittäjänä. Mutta kun sotatoimet kohdistuvat näin traagisella tavalla täysin ulkopuoliseen tahoon ja aiheuttavat näin mittavan määrän siviiliuhreja, pitäisi nimenomaan kenttäpiispalla joidenkin hälytyskellojen soida sen suhteen, mitä kirjoittaa, mitä sanoja käyttää ja milloin.
Ulkoministeri Erkki Tuomioja on kuvannut tapahtumaa joukkomurhaksi. Rinnastus on paikallaan juuri nyt, kun on kulunut kolme vuotta Utöyan joukkomurhasta Norjassa.
Molemmat tapahtumat, vaikka ne eivät suoraan meitä suomalaisia koskekaan, ovat aiheuttaneet ihmisissä hyvin syvältä kouraisevia tuntoja, kysymyksiä, pelkoa, ahdistusta, hätää. Kysymyksiä, joihin myös kirkolla ja kristillisellä uskolla pitäisi olla jotain sanottavaa. Ei valmiita vastauksia, mutta niin että tarjolla olisi edes joku myötäelämisen, lohdutuksen ja tulevaisuuden uskoa tukeva ajatus, kaikesta huolimatta.
En ole nähnyt julkisuudessa yhtään kansalaisten syvimpiä tuntoja peilaavaa piispojen tai kirkon johdon kannanottoa Ukrainan tapahtumiin. Kävin oikein tarkistamassa KT:n sivuilta, viimeinen päivitys siellä on torstailta 17.7. Kotimaa24:n sivuilla ainoa asiaan liittyvä laajempi kirjoitus on Ville Jalovaaran ansiokas blogi 19.7, joka sekin on enemmän poliittinen analyysi.
Ymmärrän, että on lomakausi. Aivan samoin kuin oli kolme vuotta sitten. Silloinkin petti kirkon kriisivalmius ja reagointikyky. Eikä mitään ole opittu. Kirkossa, joka Osmo Tiililän sanoin on olemassa täällä ainoastaan siksi, että täällä kuollaan.
Mehiläisten joukkokuolema on äärimmäisen vakava asia, joka uhkaa ekosysteemin toimintaa ja ihmisten elintarviketuotantoa. Siihen nähden on pikku juttu, vaikka tuon Itä-Ukrainan kriisin takia jouduttaisiin tulemaan kokonaan toimeen ilman Venäjältä tuotavaa maakaasua – niin kuin syytä olisi.
Hannu Kuosmanen, kiitos kommentista. On totta, että pääministerin ja myös piispojen tulee ottaa kantaa ajankohtaisiin ja traagisiin tapahtumiin, kuten Malesialaisen matkustajakoneen alasampumiseen tai palestiinalaissiviilien kuolemaan Gazan kaistalla. Pääministeri valtiojohdon edustajana on siihen erityisesti velvoitettu. Kenttäpiispana voin todeta, että Ukrainan separatistien toiminta on ollut hallitsematonta taitamatonta ja ohjus osunut ilmeisesti vahingossa siviilikoneeseen. Taitamattomuus ja epäeettisyys ovat jatkuneet ruumiiden käsittelyssä. Siten separatistien toimet ovat tuomittavia ja joutunevat aikanaan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyyn, kuten vastaava Lockerbyn terroritekona tuomittu matkustajakoneen pudotus. Näistäkin syistä Venäjä toimii vastuuttomasti tukiessaan separatistien kumouksellista toimintaa Ukrainan hallitusta vastaan. Mitä tulee pölyttäjähyönteisten massakuolemiin, on sen vaikutus dramaattinen monien alueiden elintarviketuotannolle ja elinkelpoisuudelle, jonka vaikutus ulottuu miljoonien ihmisten ravinnon saantiin. Kyse blogissani ei siis ollut vain kepeästä kesäjutustelusta, kuten Hannu Kuosmanen antaa ymmärtää.
Kiitos Juha Kajanderille kommentista ja mehiläiskadon vakavuuden toteamisesta. Moderni kriisiuutisointi nostaa esille dramaattiset yksittäistapahtumat, kuten matkustajakoneen alas ampuminen. Samalla uutiskatveeseen jäävät hitaasti etenevät kriisit aluille, jotka ovat taloudellisesti epäkiinnostavia. Lakonisesti todetaan jälkikäteen jostain kuivuus-, nälkä-, tai muusta luonnonkatastrofista sen vaatimat miljoonat ihmishenget. Mehiläisten joukkokato on sikäli erilainen, että se johtaa jo satojen menetyksiin eri puolilla maailmaa – mm. Pohjois-Amerikan länsirannikon hedelmänviljelyalueilla ja iskee näin myös länsimaiseen kuluttajaan, jonka ostokorissa esimerkiksi luumut, aprikoosit, omenat ja viinit kallistuvat – tai uupuvat lopulta kokonaan.
Pekka Särkiö, pyydän anteeksi, jos kommentistani välittyi kuva, että olisin vähätellyt mehiläisten joukkotuhon aiheuttamia ekologisia vaikutuksia. Siitä ei suinkaan ollut kysymys.
Kysymys on mielikuvista ja ajoituksesta. Sanat mehiläisten joukkokuolema ja muistokirjoitus kanalle aiheuttivat tässä tilanteessa saman reaktion kuin pääministeri Alexander Stubbin twiitit. Siis mielestäni kenttäpiispan tilannetaju petti.
En myöskään kaipaa kenttäpiispaa uudestaan kertomaan, mitä Ukrainassa tapahtui tai analysoimaan eri osapuolten toimia, kuten hän nyt vastauksessaan kirjoittaa. Siihen on olemassa riittävästi päivystäviä dosentteja ja muita asiantuntijoita.
Sitä vastoin olisin kaivannut kenttäpiispalta – ja erityisesti myös muilta piispoilta – kristillisen uskon pohjalta nousevaa vastausta hyvin yksinkertaiseen kysymykseen: miksi hyvä Jumala sallii tällaisen viattomien ihmisten kuoleman.
Tiedän että kuoleman selittäminen on vaikeaa eikä siihen sanat riitä. Tiedän myös että kuoleman kohtaaminen on myös papille vaikeaa, vaikka sen kuuluisi olla kirkon ydinosaamista. Erityiset valmiudet siihen kuitenkin pitäisi olla kenttäpiispalla, jonka tehtävä on sodan aikana johtaa sotilaspapiston kanssa kaatuneiden evakuointia ja lohduttaa omaisia. Ja tämän sanon sodan käyneiden sotilaspappien poikana ja vävynä.
Siis edelleen toistan kysymykseni: eikö kirkolla todellakaan ole oman uskonsa pohjalta oma-aloitteisesti mitään sanottavaa kansalaisille, joiden mieltä jäytää totaalisen pahuuden viattomille ihmiselle aiheuttama kuolema.
Ja juuri tänään kysymyksen voi toistaa: miten ja milloin kirkko ja sen johto aikoo reagoida kahden Kansanlähetyksen työntekijän surmaamiseen Afganistanissa.
Juuri nyt joudun onneksi korjaamaan edellisen kommenttini viimeistä lausetta. Arkkipiispa Kari Mäkisen kannanotto ja surunvalittelu Afganistanin surmista on juuri sen suuntainen kuin olen edellä yrittänyt hahmottaa. Eihän kirkolla ole juuri muuta viestiä kuin rukoilla, ”ettei iankaikkisen elämän toivo peittyisi surun ja käsittämättömyyden alle”, kuten arkkipiispa kirjoittaa.
Niin käsittämätöntä kuin sekin toivo on. Mutta siinä on vahva kirkon ydinsanomasta nouseva myötäelämisen viesti. Sitä näissä katastrofeissa tarvitaan, viivyttelemättä ja uutisvirrassa pysyen.
Hannu, myötäelämistä katastrofeissa tarvitaan. Selitykset kysymykseen, miksi Jumala sallii, jäävät usein ontoiksi. Jokainen kristitty voi tuoda maahan painetulle toivoa ja lohdutusta uskon ulottuvuudesta.
Kärsivä ihminen voi kokea Psalmin rukoilijan tavoin Jumalan käden raskaana päällään: ”Vihasi vimmassa sinä paiskasit minut maahan. Päiväni ovat kuin pitenevä varjo, ruohon lailla minä lakastun.” (Ps 102:11-12). Väkivallan ja tuhon kohtaama tuntee itsensä voimattomaksi. Joudumme aina uudelleen toteamaan: Ei ihminen olekaan kehittynyt paremmaksi. Raamatun ajatus ihmisestä – myös minusta – särkyneenä Jumalan kuvana näyttää lopulta todemmalta. Synti ja paha ajavat rikkomaan itseä, läheisiä ja Jumalaa vastaan, vaikka se on mieletöntä. Siksi maailma on haavoille lyöty. Sodat syttyvät, tuho laajenee viattomiin sivullisiin.
Jumala ei ole kuitenkaan kaukana. ”Anteeksiantava ja laupias on Herra. Hän on kärsivällinen ja hänen armonsa on suuri. Ei hän meitä syytä, ei hän ikuisesti pidä vihaa. Ei hän maksanut meille syntiemme mukaan, ei rangaissut niin kuin olisimme ansainneet. Sillä niin kuin taivas on korkea maan yllä, niin on Herran armo suuri niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä,” (Ps 103)
Tästä syystä me sodan kauhujen ja kuoleman pimeyden maahan painamat etsimme ja kaipaamme Jumalaa. Jeesus sanoi kerran ja sanoo edelleen: ”Nouskaa, älkää pelätkö” (Matt 17:7).