Kuluneella viikolla yksi kuumimmista kirkkopoliittisista kysymyksistä on ollut, mitä todella tapahtui Helsinki Priden konttikirkossa lauantaina 28.6.2014. Sen sijaan että olisi syvennytty tapahtuneen hengelliseen sisältöön, on enimmäkseen keskitetty termien käyttöön. Oliko tapahtumassa kysymys siunaustapahtumasta vai ei. Tällä kysymyksellä koetaan ratkaistavan, noudatettiinko tilanteessa piispainkokouksen ohjetta vaiko ei. Tämä siis Helsingin hiippakunnassa.
Kuukausi aiemmin, siis keskiviikkona 28.5. Oulun hiippakunnassa oli niin ikään esillä piispainkokouksen ohjeitten noudattamista. Tuolloin hiippakunnan tuomiokapituli tutki, olivatko eräät hiippakunnan papeista toimineet pappeina Suomen lähetyshiippakunta – nimisessä yhteisössä. Tutkinnan kohteena ei siis ollut kyseisten pappien teologiset motiivit vaan, nimenomaan piispojen ohjeen vastainen toiminta. Piispat ovat pappisviran hoidon suhteen pappien esimiehiä.
Sikäli kun piispainkokouksen ohjeen vastaista toimintaa ilmeni, päätyi Oulun hiippakunnan tuomiokapituli antmaan asiasta varoituksen. Yhden pastorin osalta tutkimus jatkuu ja edessä lienee vielä varoitusta vakavampi seuraamus.
Kielto, ettei Suomen ev.lut. kirkon pappi voi kuulua lähetyshiippakunnan papistoon perustuu piispojen omasta harkinnastaan tekemään yhteiseen kannanottoon. Kannanotto kirjeitse eri hiippakuntien papeille, kirkolliskokous ei ole asiaa käsitellyt. Piispojen antama pastoraalinen ohje vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan perustui suoraan kirkolliskokouksen aiemmin tekemään linjaukseen. Kummassakin tapauksessa piispat ovat toimineet toimivaltuuksiensa puitteissa.
Jäämme näkemään noudattavatko muut hiippakunnat Lähetyshiippakunta -asiassa samaa linjaa kuin Oulu. Lähetyshiippakunnan piispaa koskenut päätös Tampereen hiippakunnassa on käytännössä vastaavanlaisen edellisen päätöksen toisinto.
Ohje, jonka noudattamista tällä viikolla on pohdittu, koskee vapaamuotoista rukousta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Eri hiippakunnilla on tästä ohjeesta hieman erilaisia tarkentavia ohjeita. Esimerkiksi Helsingin hiippakunnassa on ohjeistettu, että seurakunnan työntekijä voi käyttää tilanteessa liturgista vaatetusta. Tämä siitä huolimatta kyse ei olekaan kasuaalitoimituksesta, eikä tilaisuudesta tule sellaista kuvaa antaa. Liturgisen vaatetuksen käyttö vahvistaa tilanteen jumalanpalvelusluonnetta, mutta ei tee siitä kirkollista toimitusta.
Mikkelin hiippakunnassa asiasta lähetetiin papistolle erillinen kirje, jossa mm. todettiin. ettei esirukouksessa ole kyse avioliittoon rinnastettavan parisuhteen siunaamisesta ja siksi siinä ei käytetä avioliiton vihkimiseen tai sen siunaamiseen kuuluvia osia. Hiippakunnan ohjeen mukaan kyse on siis nimenomaan esirukouksesta, joka linjaus nähdäkseni vastaa juuri kirkolliskokouksen ottamaa linjaa.
Lisäksi Mikkelin ohjeessa todetaan että papin tai kirkon työntekijän ei tule erehdyttävästi pyrkiä luomaan vapaamuotoisesta rukouksesta avioliittoon vihkimisen tai muun kirkollisen toimituksen kaltaista toimitusta. Tämä velvollisuus koskee sekä edeltävää keskustelua että varsinaista rukoustilannetta. Vastaavassa ohjeessa Helsingin hiippakunnassa todetaan, että kirkolliskokouksen päätöksen oleellisin reunaehto on se, että tilanne ei luo mielikuvaa siitä, että on kyse avioliittoon vihkimisestä tai avioliiton kirkollisesta siunaamisesta.
Helsinki Priden konttikirkossa naisparin kanssa rukoillut pastori on lehtitietojen mukaan kertonut nimenomaan pyrkineensä siunaustilaisuutta muistuttavaan kokonaisuuteen. Voiko sitten olla niin, että sama asia joka piispojen antamassa ohjeessa nimenomaisesti kielletään, onkin osan kirkkokansan mielestä pastorilta kiitettävää siviilirohkeutta, sikäli kun termi siviilirohkeus sopii viranhoidon yhteydessä käytettäväksi.
Nähdäkseni Kirkon järjestystä ja esimiesten ohjeita tulee naudattaan niin Oulussa, Mikkelissä kuin Helsingissäkin. Myös yleinen etu vaatii, että kirkossa noudatetaan sekä kirkon tunnustusta ja järjestystä että esimiesten ohjeita.
Paitsi papiston, myös kirkkokansan on syytä tietää, ettei Suomen ev.lut. kirkon pappi saa kuulua lähetyshiippakunnan papistoon eikä Suomen ev.lut. kirkon pappi voi virkatyösään rinnastaa saman sukupuolisten välisiä suhteita kirkolliseen avioliittoon. Yksityishenkilöinä heillä toki on näistä asioista lupa omaan mielipiteeseen ja sekin on syytä yleisesti tiedostaa samoin se, että he ovat omista henkilökohtaisita mielipiteistään huolimattaa pappisvirassaan velvollisia asianmukaiseen pastoraaliseen kohtaamiseen seurakuntalaisen arvovalinnoista riippumatta.
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/lahetyshiippakunnan-papit-saivat-varoituksia/comment-page-2/
http://www.oulunhiippakunta.evl.fi/?x20437=2807679
http://www.mikkelinhiippakunta.evl.fi/piispa/6#ohjeparisuhderukouksesta
http://www.helsinginhiippakunta.evl.fi/hiippakunta/tiedotteet/piispan_tiedotteet/?x26971=601966
Kommenttipuheenvuoroissa on yritetty laittaa lähetyshiippakunta asia ja ”parisuhteen siunaus” jotenkin eri koreihin. Ne eivät sitä kuitenkaan ole.
Oulun tuomiokapituli ei käsitellyt 28.5. lähetyshiippakunnan perustamista tai siihen johtaneita toimia taikko ottanut kantaa lähedtyshiippakunnan mahdolliseen opilliseen harhaan. Käsittelyn kojteena oli ainoastaan toimintsa ko. hiippakunnassa kiellosta huolimatta.
Piispain kokouksen ohjeen ja sen lisäksi kunkin piispan omassa hiippakunnassaan antamien täsmentävien ohjeiden mukaan rukoustilanteesta samaa sukupuoltaolevien kanssa ja heidän puolestaan ei ole lupa antaa mielikuvaa, että kyse olisi avioliiton kaltaisen suhteen siunaamisesta.
Tarkaan ottaen ohje ei kiellä siunaamista, vaan siunaamisen avioliiton kaltaisena suhteena. Piispa Askopla on kuitenkin tuonut esiin, että Toni Fagerholm itse mielsi toimittaneensa avioliiton kaltaisen suhteren siunaamisen.
Asialla ei taaskaan ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä mieltä pastori Toni Fagerholm tai piispa Askola its ovat saman sukupuolisten suhteiden avioliiton kaltaisuudesta. Tilanteessa ei ole lupa antaa mielikuvaa että kirkko rinnastaisi rekisteröidyt samansukupuoliset suhteet avioliittoon.
Kyse ei siis ole yksitäisten pastorien mielipiteen vapauden rajoitamisesta, vaan kuten kenttäpiispa Pekka Särkiö omassa blogissaan toteaa, kaitsennasta jonka tarkoitus on estää kirkon yhtenäisyyden ja uskottavuude mureneminen.
Tuomiokapitulit ovat tuntuneet ottaneen sen käytännön, että lähetyshiippakunnassa toimiminen johtaa evankelis-luterilaisen kirkon pappisoikeuksien peruuttamiseen. Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin kommentin perusteella homoparin siunaaminen katsotaan rikkeeksi, joka ei johda pappisoikeuden peruuttamiseen.
Tässä mielessä teot eivät siis osu täsmälleen samoihin koreihin vaan kyse on mielestäni vähintään siitä, että toista teoista pidetään suurempana rikkomuksena ja siitä on ankarampi seuraus.
Jusu
Tilanne saattaisi muuttua, jos Toni Fagerholm toistaisi rikkeensä piispan viikko sitten käymästä ohjauskeskustelusta huolimatta.Arvatenkin myös kirkkoherra toiminnallisena esimiehenä on häntä jo jututtanut.
Lähetyshiippakunnassa satunnaisest vierailleet selvisivät asiasta varoituksella. Vakituinen papisto on eri juttu.
Koska voimme olla melkopisen varmoija, ettei nykyisestä tai sitä seuraavasta kirkolliskokouksesta löydy 3/4 määräenemmistöä muuttamaan avioliittokäsityksen suhteen kirkon katekismusta ja toimitusten kirjaa, niin meillä voi olla edessä myös varotusten ja erotusten tilanne. Viittaan tilanteeseen jossa kirkko kyllä voisi vihkiviranomaisena laillisesti vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, mutta opillisesti ei sitä tee.
Ruotsinlautta vihkimyksiä kirkkomme sitävastoin ei voi kieltää, jos vihkijänä on Ruotsin kirkon pappi.
Olen käyttänyt tätä esimerkkiä ennenkin, mutta mielestäni se sopii tähän kohtaan erinomaisen hyvin.
Suomessa oli vuoteen 1999 asti rikoslaissa kielto kehottaa homoseksuaalisuuteen. Homoseksuaalinen kanssakäyminen 16-vuotta vanhemman henkilön kanssa oli sallittua, mutta julkisesti tällaisiin suhteisiin ei saanut ketään kehottaa. Rikoslaki määräsi tämän kiellon rikkomisesta rangaistuksen (oletettavasti sakkoja). On sanomattakin selvää, että homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnin yhteydessä dekriminalisointia vastustaneet vanhoilliset halusivat lakiin tämän kehoituskiellon.
Joukko ihmisiä rikkoi tätä kieltoa tietoisesti ja tahallaan. He kehottivat ihmisiä julkisesti homoseksuaalisiin suhteisiin. Lisäksi he omatoimisesti tekivät itsestään rikosilmoituksen poliisille. Tilanne oli poliisille kiusallinen. Yhtäältä poliisilla on lakiin perustuva velvollisuus valvoa, etteivät ihmiset syyllisty rikoksiin. Homoseksuaalisuuteen kehottaminen oli lain mukaan rikos. Toisaalta poliisin tehtävä ei ole kyseenalaista lainsäätäjän tahtoa, joten vanhoillisen lainsäätäjän tahto on yhtä pätevä kuin liberaalin lainsäätäjän tahto.
Lopputulos oli se, että poliisi kieltäytyi ottamasta näitä tapauksia tutkinnan alle. Julkisen vallan uskottavuuden kannalta se on tietysti takaisku, jos viranomainen kieltäytyy puolustamasta laillista lainsäädäntöä. Hallitus ei kuitenkaan alkanut nuhdella poliisia vaan asia ratkesi sillä, että lainsäädäntöä muutettiin ja kehotuskielto poistettiin rikoslaista.
Tarinan opetus on mielestäni se, että varkaus ja homoseksuaalisuuteen kehottaminen eivät olleet samassa korissa vaikka kumpikin oli rikoslain mukaan rikos ja niitä kumpaakin olisi viranomaisen toimesta pitänyt käsitellä samalla tavalla.
Tarinan toinen opetus on se, että epäkelpoon tai arvottomaan normiin vetoaminen on turhaa vaikka normi kuinka olisi lainvoimaisesti säädetty.
Tarinan kolmas opetus tai ainakin pohdinta on se, että jos kaikki 80% homoparien siunausta kannattavista Helsingin papeista alkaisi siunata kyseisiä parisuhteita, piispa Askola esikuntineen tuskin aloittaisi hiippakunnassaan joukkoirtisanomisia.
Jusu
Vastaava esimerkki lainkuuliaisuuden murenemisesta on tupakkalaki. Asiaan tuli jotain rotia vasta kun poliisit ohan oikeasti ryhtyivät kirjottamaan sakkoja lukioiten ja ammatillisten oppilaitosten alueella tupakoineille pojan vesseleille ja tytyöntylleröille.
Nykyisin ne polttelevat oppilaitosten tontteja sivuavilla jalkakäytävillä, Peruskouluissa homma on jotenkin kuosissa, kun nen on vielä oikeesti lapsia ja uskovat aikuisten auktoriteettiä. Bussipysäkillä poltttavan 16 -kesäsen kohdalla poliisi tuskin pysähtyy kysymään papereita.
Näen jonkinlaisen aste-eron siinä, että lain noudattamista ei valvota resurssien pulan tai valvonnan hankaluuden takia verrattuna siihen että lain rikkomiseen ei puututa vaikka henkilö itse ilmoittautuisi poliisille.
Myös minä pidän nuorten tupakointia, kuten myös aikuisten tupakointia, valitettavana ilmiönä.
Lienemme siis yhtä mieltä, että sääntöjen pitäisi olla riittävän selkeitä jotta niitä noudatettaisiin ja sääntöjen tietoinen rikkominen, kuten nuoret tupakkalakia, murentaa moraalia noudattaa sääntöjä yleensäkin.
Tukakoiva nuori ei välttämättä koe oikeudenmukaiseksi ettei hän saa polttaa.
Mitä puolestaan tulee alaikäisten seksuaaliseen häirintään, olipa tämä sitten tyttö tai poika, niin kyllä aikuisella pitäisi olla korviensa välissä tieto keneltä vonkaa ja mitä, olipa asia laillista vai ei.
Nuoret tytöt ja pojat toki sopeutuvat että aikuisiän kynnyksellä heitä lähestytään myös ”naisina” ja ”miehinä” ja oppivat sanomaan ”ei” mutta samaa sukupuolta olevien suunnasta tuleva ”siedätyshoito” ei ole mielestäni soveliasta ja pitäisi kyllä olla jonkinlainen ennakkotieto nuoren henkilön suuntautumista ennen homoeroottisia ”iskuyrityksiä”. Tarkoitan siis yli 16 vuotiaita.
Jukka Kivimäki: ”pitäisi kyllä olla jonkinlainen ennakkotieto nuoren henkilön suuntautumista ennen homoeroottisia “iskuyrityksiä”. Tarkoitan siis yli 16 vuotiaita.”
Minun mielestäni nuorilla, tai kenelläkään ihmisellä, ei tarvitse olla otsassa liimattuna lappua, joka kertoo seksuaalisen suuntautumisen mahdollisen iskuyrityksen varalta.
Jos ajatellaan epäonnistunutta iskuyritystä, tässä on mielestäni neljä kombinaatiota:
(1) heteroseksuaali tyttö yrittää iskeä heteroseksuaalia poikaa ja poika kieltäytyy, koska ei ole kiinnostunut juuri tästä nimenomaisesta tytöstä (tai on jo varattu).
(2) homoseksuaali poika yrittää iskeä heteroaseksuaalia poikaa ja poika kieltäytyy, koska ei ole kiinnostunut toisista pojista.
(3) heteroseksuaali tyttö yrittää iskeä homoseksuaalia poikaa ja poika kieltäytyy, koska ei ole kiinnostunut tytöistä.
(4) homoseksuaali poika yrittää iskeä homoseksuaalia poikaa ja poika kieltäytyy, koska ei ole kiinnostunut juuri tästä nimenomaisesta pojasta (tai on jo varattu).
Mielestäni mikään näistä iskuyrityksistä ei ole kenellekään osapuolelle vahingollinen enkä näe niissä mitään periaatteellista eroa, mikä perustelisi sitä, että niille pitäisi asettaa jotain rajoitteita lainsäädännössä. Mielestäni missään näistä neljästä tapauksesta iskuyrityksen tekijällä ei ole velvollisuutta tietää etukäteen, onnistuuko yritys.
Jusu
Ehkä nykynuoret ovat siten erilaisia. Itse kyllä 16-vuotiaana moisesta ehdottelusta järkytyin.
Jos ihmiset suhtautuvat luontevasti siihen, että jotkut tykkää tytöistä ja toiset tykkää pojista, kiinnostuksen osoittaminen ei ole mikään järkytys vaan pikemminkin imartelevaa. Nähdäkseni nuoret ovat tässä asiassa sekä valistuneempia että suvaitsevaisempia.
Ja nyt en tietenkään tarkoita mitään aggressiivista vonkaamista ja toisen ihmisen koskemattomuuden loukkaamista, mikä on mielestäni ei-toivottua käyttäytymistä ihan miltä tahansa seksuaaleilta tai sukupuolilta, vaan tarkoitan ihan normaalia ihastuksen osoittamista ja toisen osapuolen vastavuoroisen kiinnostuksen tiedustelua.
Mielestäni ehdotuksesi on hieman samaa luokkaa kuin, että vaadittaisiin tummaihoisia ihmisiä selvittämään etukäteen, suvaitseeko potentiaalinen kiinnostuksen kohde tummaihoisia ihmisiä, ennen kuin lähestyy iskuyrityksen merkeissä, jotta vältetään järkyttämästä valkoihoista punaniskaa.
Jusu
Luontevasti asiaan tovi voi suhtautua ja hyvä niin, mutta ei se kyllä umpiheterosta yhtään imartelevalta tunnu. Pikkasen heikommalla itsetunnolla saattaa kävästä peilin edessä katsomassa mikä on vikana. Vahvemmalla itsetunnolla asian osaa jättää omaan arvoonsa.
Jos olet musta, kukaan ei luule sinua valkoiseksi ja osaa kunnioittaa sinua juuri sellaisena kuin olet, siis mustana ja sama kääntäen. Seksuaalinen suuntautuminen ei tosiaan ole leimana otsassa, joten heikkojen singnaalien tunnistaminen on hienotunteisuuden vuoksi välttämätöntä. Homoseksuaaliset lähestymisyritykset eivät todellakaan ole heterolle miellyttävä kokemus, eikä varmaan käänteisestikään jos olet ns. umpihomo.
Jos joku naispuolinen henkilö pitää minua miellyttävänä ihmisenä ja/tai hyvännäköisenä ja olisi kiinnostunut seurustelemaan kanssani, en minä siitä pahastu tai järkyty, vaikka en koekaan romanttisia tunteita häntä kohtaan. Ainakin minun mielestäni toisen ihmisen vilpittömän ihastuksen kohteeksi joutuminen on imartelevaa.
Anteeksi, muokkasin kommentiani hieman ajatukseni täsmentämiseksi. Ehditn vastata siinä välissä.
Et sitten ilmeisesti olekkaan aivan umpihomo.
Jos joku ihminen vilpittömästi pitää minusta, se tuntuu minusta mukavalta. Enkä tarkoita sanoa tätä mitenkään itserakkaasti.
En ole naisista missään määrin kiinnostunut romanttisessa mielessä, eli olen kaiketi umpihomo, mutta en millään tavalla pahastu siitä, jos joku nainen kysyy minulta, olisinko kiinnostunut seurustelemaan hänen kanssaan. Miten hän voisi etukäteen tietää, olenko hänestä kiinnostunut? Ja miksi hänen osoittama kiinnostuksensa minua loukkaisi tai järkyttäisi?
Kyllä mä pystyn ymmärtämään, jos joku mieshenkilö, varsinkin vähän iäkkäämpi, kokisi tilanteen epämiellyttävänä. Minun mielestäni tällöin taustalla on jonkinverran sitä, että homoseksuaalisuus ylipäätään koetaan vastenmielisenä tai negatiivisena asiana.
Jusu ”Minun mielestäni tällöin taustalla on jonkinverran sitä, että homoseksuaalisuus ylipäätään koetaan vastenmielisenä tai negatiivisena asiana.”
Inhoreaktio oman reviirin sisäpuolella ei tarkoita etteikö henkilö muutoin suhtautuisi luontevasti ja kunnioittavasti toisenlaisiin ihmisiin.
Tasapainoinen ja avarakatseinen ihminen hyväksyy ettei kaikki ole samalaisia kuin itse on. Reviirirajan ylittyessä olosuhteet muuttuu ja yhteensopivuuden kriteerit nousee selvemmin esiin.
Olettaisin, että tässä asiassa saattaa olla jotain sukupolvien välistä eroa, mahdollisesti myös maantieteellistä eroa.
Väitän, että keskimääräiselle helsinkiläiselle parikymppiselle nuorelle miehelle ei ole mikään ongelma mennä viettämään iltaa homobaariin (kaveripohjalta) homoseksuaalin ystävänsä kanssa ihan siinä missä nuoret viettävät aikaansa baareissa muutenkin.
Ja väitän, että jos tätä samaista parikymppistä nuorta miestä joku homo lähestyy seuranhakumielessä, se ei ole mikään maailman suurin järkytys. Mielestäni tämän päivän helsinkiläiset nuoret elävät aivan toisenlaisessa maailmassa kuin 1960-luvun nuoret Pohjanmaan lakeuksilla.
Ei ihmisen luonto siitä muutu, asuipa hän Sodomassa tai Gomorrassa. Asioihin toki turtuu.
Minä uskon, että moni ihminen suhtautuu homoseksuaaleihin ystäviinsä täydellä hyväksynnällä pitäen näitä samanarvoisina ja ilman pienintäkään inhoreaktioita näiden edustamaan seksuaalista suuntautumista kohtaan. Näin olen kokenut omien ystävieni toimivan.
En usko, että kyse on pelkästään siitä, että ihminen turtuu, oppii sietämään tai kyllästyy inhoamaan. Tämä on tietysti vain minun kokemukseni ja perustuu minun samanikäiseen ystäväpiiriini.
” kaitsennasta jonka tarkoitus on estää kirkon yhtenäisyyden ja uskottavuude mureneminen.”
Ei se (kirkon uskottavuus vakavasti otettavana instituutiona) ainakaan tämmöisistä hilpeiksi farsseiksi menevistä keskusteluista korjaannu eikä lisäänny.
Hauskoja hupailujahan nämä kyllä ovat, mutta lapsellista pilkunviilausta kaiken kaikkiaan.
Oikea lapsenusko ei tosiaankaan ole pilkunfiilausta. Lapset uskovat sydämellään.
Minkä tahansa organisaatin uskottavuu murenee, jos sen piirissä toimitaan vastoin virallisia päätöksiä ja viralliset päätökset ovat ne jotka kulloinkin ovat voimassa.
Lähetyshiipakunta asia on sikäli selvä, että kyse on organisatiorakenteeisesta uskottavuudesta.Tämän rinnalla toinen ongelma on ns. yhteistoiminnan tekemättömyys, jota ongelmaa on yritetty hillitä sillä, ettei yhteistyöstä kieltäytyviä enää aseteta virkoihin. Ongelma jää kokonaisuutena kuitenkin margiaaliin. Sinälläänhän virkakanta ei ole virantäytön este eikä saakkaan olla. Uudessa testamentissa ei kuitenkaan esiinny virkaa juuri samanmuotoisena kuin nykykirkossa.
Homokysymyksen osalta tilanne on toinen. Raamattu torjuu selväsanaisesti sekä homoseksyaalisen yhdynnän, että homoseksuaaliset suhteet, ystävyyssuhteita Raamattu tukee. Tästä on yritetty kiemurrella ulos kahta tietä. Toisaalta esittämälle ettei Raamattu olisi laisinkaan etiikanlähde. Toisin sanoen evankeliumi olisi edelleen Raamatusta mutta laki aivan jostin muualta. Toinen reitti on ollut väittää että Raamattu puhuu jostakin aivan muusta kuin lukia tekstin ymmärtää.
Ensinmainittu vaihtoehto turhentaa myös evankeliumin ja toinen vaihtoehto tekee Pyhästä Hengestä erehtyväisen.
Virkakantakysymysten ja seksuaalietiikan ohella kolmas esiin noussut asia on konkreetinen usko uskontunnustuksen eri uskonkappalaisiin. Merkittävissäkin kirkollisissa viroissa olevat ovat omina ajatuksinaan ilmaiseet uskontunnustuksen sympooliseksi asiaksi. Ikäänkuin kirkko vain perinteen vuoksi sitoutuisi uskontunnustukseensa. Näin ei kuitenkaan ole lupa kirkossa opettaa.
Kirkko on kuitenkin kirkkolailla sidottu uskontunnustukseen ja kirkon seksuaalietiikka on sidottu kirkon katekismukseen, viimeisin vuodelta 1999.. Muutokset vaatisivat 3/4 määräenemmistön.
Jeesuksen oma sana torjuu myös selvästi eronneiden uudelleen avioitumisen. Mark. 10:11-12. Kuitenkin kirkkomme vihkii eronneet uuteen avioliittoon. Siunaako se synnin?
Osmo sikäli kun olen kirkon itseymärryksen oikein ymmärtänyt kirkko ei siunaa avioeron syntiä, vaan sallii ihmisten armollisesti lähteä jälleen puhtaalta pöydältä.
Ihmisten kovasydämisyyden vuosksi avioerot ovat yhteiskunnassamme realismia. Lisäksi on muistetava että avioerokielto muutoinkin koskee vain uudestisyntyneitä kristittyjä heidän keskinäisissä suhteissa. Jos uskosta osaton tahtoo erota niin erotkoon, ei se sido uskovaa puolisoa. Näin Paavali meille opettaa. Kasteen armoon palannut voi siksi aloittaa puhtaalta pöydältä.
Jukka Kivimäki: ”Raamattu torjuu selväsanaisesti sekä homoseksyaalisen yhdynnän, että homoseksuaaliset suhteet, ystävyyssuhteita Raamattu tukee.”
Minun mielestäni tämä väite on virheellinen. Siinä liian suoraviivaisesti yritetään vetää Raamattua oman mielipiteen taakse.
On aivan totta, että Raamattua lukemalla voi päätyä siihen johtopäätökseen, että homoseksuaaliset suhteet ovat Raamatun vastaisia. Moni ihminen ja kirkko on tällaiseen tulkintaan päätynyt ja se varmasti edustaa kristittyjen enemmistöä. On kuitenkin väärin väittää, että homosuhteiden osalta voisi päätyä myös homosuhteet sallivaan Raamattuun perustuvaan vakaumukseen.
Ylipäätään tällainen ”Raamattu selväsanaisesti sitä ja tätä” -argumentointi on minusta vaarallista. Voisin väittää, että Raamattu selväsanaisesti käskee kivittämään morsiamen, joka ei pysty todistamaan neitseellisyyttään tai Raamattu selväsanaisesti käskee raiskattua naista menemään naimisiin raiskaajansa kanssa.
Nämä kaksi viimeksimainittua sääntöä on Raamatussa mielestäni paljon selvempisanaisesti kuin kielto elää tasavertaisessa rakkauteen perustuvassa parisuhteessa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa.
Pieni korjaus edelliseen. Tarkoitukseni oli sanoa seuraavasti:
”On kuitenkin väärin väittää, ettei homosuhteiden osalta voisi päätyä myös homosuhteet sallivaan Raamattuun perustuvaan vakaumukseen.”
Mahtoiko kirjoitusvirhe olla Pyhän Hengen johdatusta. 🙂
Jukka Kivimäki, avioero on eri asia kuin uudelleen avioituminen (josta Osmo puhuu). Nähdäänköhän vielä sellainen päivä, että erotat nämä kaksi asiaa toisistaan.
Kastettu kirkon jäsen ei ole ”uskosta osaton.”
Kari Matti Laaksonen
Se joka on luopunut kasteen armosta on uskosta osaton.
Oppi että kaikki kastetut pelastuu ilman henkilökohtaista uskoa on kirkossamme harhaoppi.
Kivimäki. Kirkkoon tai kristillisiin uskontokuntiin kuulumattomia ei eronneiden vihkimisasia liikuta tietenkään eikä se kirkolle edes kuulu. Hehän eivät tunnusta kristinuskoa. Mutta omien jäsenien kohdalla asia kyllä on niin, että eronneita vihkiessään kirkko siunaa selvän synnin, jos edellinen puoliso vielä elää. Se on minun mielipiteeni. Ja olen sitä mieltä, että se on Jeesuksen opetuksen mukainen. Siksi kannatan kaikille siviilivihkimystä ja kirkollista siunausta pyydettäessä niille, joiden avioliitto täyttää kristillisen avioliiton tuntomerkit. Sellaisia eivät ole eronneet edellisen puolison eläessä. Asia koskee myös mahdollisesti jatkossa tulevia sukupuolineutraaleja liittoja, joita ei voi pitää kristillisinä liittoina.
Osmo
Kantasi on hyvinkin perusteltu, mutta toisaalta kyse on 1. Kor. 7:15 tulkinnasta.
Jos puoliso, joka ei usko tahtoo erota, niin Paavalin mukaan uskovaa osapuolta ei sido mikään pakko. Mitä se sitten tarkoitaa tässä jälkikristillisessä yhteiskunnassamme.
Tuleeko elossa olevan edellisen puolison olla kirkosta eronnut tai jo mennyt uuteen liittoon, jotta ”syytön osapuoli” voitaisiin uudelleen vihkiä. Entäpä jos uskova veli tai sisar on palannut kasteen armoon vasta vuosia eron jälkeen.
Tietysti yksi vaihtoehto olisi, ettei eronneita edellisen puolison eläessä vihittäisi, vaan vaan heidän kanssaan käännyttäisiin Herran puoleen rukouksin.
Jukka. Minä uskon Jeesukseen. Jeesus sanoo: ”Minä sanon teille: se, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen. Aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.” Matteus 19:9. Edelleen viittaan myös Jeesuksen sanaan Markus 10:11-12: Jeesus sanoi heille: ”Se joka hylkää vaimonsa ja menee naimisiin toisen kanssa, on avionrikkoja ja tekee väärin vaimoaan kohtaan. Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimkisiin toisen kanssa, hänkin tekee aviorikoksen.” Tämä on siis Jeesuksen opetusta ja on kyllä varsin yksiselitteinen. Ei tämä ole leikin tai ”puhtaan pöydän juttuja.” Aina voi mennä siviiliavioliittoon. Avioliiton kristillinen siunaaminen tai kristilliseen avioliittoon vihkiminen ei tässä tapauksessa sovi yhteen Jeesuksen opetuksen kanssa, koska silloin kirkko antaa synnille siunauksensa. Syntien anteeksi pyytäminen ja parannuksen teko on ihan eri asia.
Kasteesta olen tietysti melko pitkälle samaa mieltä Jukka Kivimäen kanssa, kunhan tarkistin.
Ilman parannuksen armoa/elävää uskoa ei pelastu.
Joo, Kivimäen väite on virheellinen.
Savolaisuudestaan huolimatta VT:n eksegetiikan professorin Martti Nissisen tulkinnat niistä muutamista Raamatun kohdista, joissa ”homoseksuaalisuus” mainitaan (Paavali/Levicus) ovat mielestäni melko vastaansanomattomat.
Martti Nissisen tulkinta jää torsoksi. Samalla argumentilla voitaisiin väitää, ettei Raamattu kiellä naimattomilta tasa-arvoisia ja keskinäioseen kunnioitukseen perustuvia irtosuhteita. Siis sellaisia suhteita joissa toista osapuolta ei alisteta eikä osteta. Jatkopohdiskelun paikka on ns. kulissiavioliitot jossa on rinnakkaisia suhteita keskinäisestä sopiumuksesta.
Nissinen ei esitä yhtään argumenttia, miksi yhteen kumppaniin sitoputuneet samaa sukupuolta olevien väliset suhteet olisivat hyväksayttävämpiä, kuin keskinäiseen kunnioitukseen perustuvat tasa-arvoiset irtosuhteet.
”Samalla argumentilla voitaisiin väitää, ettei Raamattu kiellä naimattomilta tasa-arvoisia ja keskinäioseen kunnioitukseen perustuvia irtosuhteita.”
Kieltääkö Raamattu heterosinkuilta molempien osapuolten yhteisestä halusta solmitut irtosuhteet??? Miksi ihmeessä? Mitenkäs niitä aviopareja sitten yleensä ollenkaan pääsee muodostumaan, ellei ensin voi vähän pruuvata sitä yhteensopivuutta ja jos ei sovita yhteen, niin irtosuhteeksihan se sitten väkisinkin jää.
Varsin kummallista.
kimmo wallentin
Aika moni on sitä mieltä että kieltää. Ellei kiellä, niin mitä erityistä sitten on parisuhteen rekisteröinnissä? Miksi rekisteröityä suhdetta pitäisi siunata. Eikö moinen toimitus ole silloin vai parisuhdenormatiivisyyden kukkanen?
Yhä useammalla ihmisellä ei ole vakituista parisuhdetta, niillä joilla se on, se on usein miten yhden kumppanin kanssa kerrallaan ja usein miten kyse on nimen omaan heteroseksuaalisesta parisuhteesta.
Onkohan keskustelussa unohtunut, että avioliitto on paljon muutakin kuin seksiä, ja itse asiassa paljon enemmän muuta. 45 vuotta naimisissa olleena uskon tietäväni avioliitosta jotakin. Seksin osuus vähenee iän myötä ihan luonnollistakin tietä, mutta silti on kiva olla naimisissa. Tuntuu siltä kuin olisimme saman puun oksia, jotka vuosien saatossa tulevat yhä lähemmäksi toisiaan. Sellaista kutsuttiin ennen elämäntoveruudeksi. Toivoisin, että nykyajan nuoret ihmiset eivät heittäisi tällaista yhteen kasvamista romukoppaan. Ihaillen katselen vanhoja pareja, jotka kulkevat käsi kädessä kaupungilla vielä koukkuselkäisinäkin.
Näin varmasti onkin. Toisaalta keskustelun varsinainen aihe ei ole avioliitto vaan yhteisten sääntöjen noudattaminen. Tämä avioliittokysymys on tässä vain case.
Tietojeni mukaan siitä on takavuosina joutunut tuomiokapitulin käsittelyyn, jos ei ole suostunut vihkimään eronneita tai jos ei ole kelpuuttanut avoparia kummeiksi.