Vanhan testamentin keskeiset henkilöt voivat opettaa meille tärkeitä asioita. Yksi näistä vanhoista opettajista on uskon isäksi kutsuttu Abraham.
Abraham sai kutsun lähteä kotiseuduiltaan luvattuun maahan. Hänelle annettiin lupaus, että hänestä tulee polveutumaan suuri kansa ja että Herra siunaa häntä. Abraham uskoi tähän lupaukseen, ja sen vuoksi Jumala ”katsoi hänen vanhurskaaksi” eli mieltyi häneen. Tämä usko joutui kuitenkin koetteille useammankin kerran. Ei vähiten sen vuoksi, että Abraham ja hänen vaimonsa olivat jo siinä iässä, missä lapsia ei saada.
Se, että Abrahamista tuli uskon isä, ei varmaankaan merkinnyt sitä, etteikö hänellä olisi ollut vaikeuksia uskoa tai etteikö hän olisi epäillyt. Hänen kokemusmaailmansa puhui sitä vastaan, mitä Herra oli luvannut. Inhimillinen toivo jälkeläisestä oli kuollut, mahdollisuus saada perillinen oli olematon. Näin hän joutui ankaraan uskonkamppailuun: hänellä oli vain lupaus, johon tukeutua ilmeisiä tosiasioita vastaan.
Juuri näissä olosuhteissa Abrahamista kuitenkin kypsyi uskon isä. Paavali luonnehtii Aabrahamin uskoa näin: ”Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläväksi ja kutsuu olemattomat olemaan.” (Room. 4:17) Uskominen on helppoa, kun inhimilliset olosuhteet tukevat uskoa. Abrahamin usko kasvaa silloin, kun uskolla ei ole ulkoisia tukia, mihin nojata.
Kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa tunnutaan olevan mahdottomuuksien edessä. Perhe-elämään liittyvät vaikeudet voivat tuntua ylivoimaisilta. Oma tai läheisen sairaus tahtoo ajaa toivottomuuteen. Työn kuorma tai työttömyys vie voimat. Uutiset herättävät huolta. Mitä moninaisimmat asiat voivat pimentää tulevaisuuden näkymät.
Tällaisessa tilanteessa on hyvä muistaa Abrahamia, joka ”toivoi, vaikka toivoa ei ollut”. Milloin ja miten Jumala huutoon vastaa, ei ole ihmisen vallassa. Meitä kuitenkin kehotetaan nöyrtymään Jumalan väkevän käden alle ja luottamaan siihen, että hän vastaa ajallaan. Pietarikin rohkaisee: ”Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen.”
Kristitty joutuu taistelemaan myös omaa itsekästä luontoaan, sisimmästään kumpuavia pyhyyden vaatimuksia ja sielunvihollisen syytöksiä vastaan. Omantunnon ahdistuksissa on kaikkia muuta kuin helppoa uskoa, että Jumala on minulle Kristuksen tähden armollinen. Se voi tuntua yhtä vaikealta kuin sen uskominen, että 100-vuotiaalle syntyy lapsi.
Näissäkin kamppailuissa on hyvä muistaa uskon isä Abrahamia, joka katsottiin vanhurskaaksi sen vuoksi, että hän uskoi Jumalan lupaukseen – ei siksi, että hän noudatti lakia. Paavali tähdentää, että nämä sanat on kirjoitettu myös meidän vuoksemme. ”Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen.”
Ei luovuta siis toivosta, vaikka välillä tuntuisi siltä, että joudumme kulkemaan läpi harmaan kiven. Ehkäpä juuri pimeinä aikoina meitä kuljetaan Abrahamin teitä uskon vahvistumiseksi.
Kiitos, tässä on oikeastaan uskon (luottamuksen ) ydin kaikkinensa hyvin tuotu esille.
Luotetaan siihen mikä ei näy… Sanotaanhan Kirkon tunnustuksessakin: ”Uskomme yhteisen seurakunnan…” Emme siis useinkaan näe sitä, vaan uskomme, että on olemassa Jumalaan uskovien joukko, ”perhekunta”, joka on Jumalasta lähtöisin ja Kristuksen kautta syntynyt.
Jorma Pitkänen
”Näissäkin kamppailuissa on hyvä muistaa uskon isä Abrahamia, joka katsottiin vanhurskaaksi sen vuoksi, että hän uskoi Jumalan lupaukseen – ei siksi, että hän noudatti lakia. ”
Kyllä Abraham olisi lakia noudattanut, jos sellainen olisi ollut jo voimassa, mutta sitä ei tainnut vielä olla. Ei sellaista voi käyttää vertailukohteena, jota ei ole, vain sen takia, että ei itse halua noudattaa lakia, ja haluaa etteivät muutkaan uskoisi lain apuun, vaikka jo Mooseksen laissa on hyvin paljon hyviä säädöksiä elämänohjeiksi.
”Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen.”
Henkilökohtaisesti toivon tietysti, että Jumala olisi minulle armollinen itseni tähden, tekojeni tähden, koska en usko ruumiin ylösnousemisen auttavan ketään millään tavalla. Uskominen mysteereihin ei ole ketään auttanut historiassakaan. Se on ollut vain viihdettä, ja mielen liikettä, ennen varsinaista viihdettä.
Henkilökohtaisesti olen ollut uskollinen antisemitismin vastaiselle linjalle, ja tulen olemaan vastaisuudessakin. Se on tekemistä, se on myös laillista, koska rasisni on nyt kiellettyä.
Olen siitäkin huolimatta, että vastustaja eli kirkko, ja usko, on ylen suuri ja miehinen laitos ja ei pidä minun kaltaisesta tekemisestä, koska kokee sen uhkana.
Lahjavanhurskautta on jaettu kirkon toimesta uskon virkana vuosisatoja mutta eipä se ole antisemitismia poistanut, ei edes halunnut. Joten lahjavanhurskaus ei näy missään, joten sitä ei ole.
Ab ra ham on yksi Raamatun monista biologiaa ja astronomia palvelevista muistisanoista. Taustalla on toki joku historiasa elänyt viisas vaeltaja:
”Hän (Abraham) välitti heille (egyptiläisille) aritmetiikkaa ja toimitti heille tähtien tieteen; sillä ennen kuin Abram tuli Egyptiin, he eivät olleet perehtyneet noihin oppimisen osiin .” Josefus: Juutalaisten muinaisuus siv, 154-168.
Pseudo-Eupolemos: ” Abraham asui Heliopoliksessa egyptiläisten pappien luona ja opetti heille paljon: Hän selitti astrologiaa ja muita tieteitä heille.” (Eusebius siteeraa Praeparatio Evangelicassa 9.17:3-4, 8)
Olennaista uskossa on juuri tuo Aabrahamin asenne. Usko voi ikään kuin nostaa olosuhteiden, omien tunteiden ja kaiken muun yläpuolelle. Usko tarttuu yksinomaan Jumalan lupaukseen. Sellainen usko saa aikaan rauhan sisimmässä silloinkin kun olosuhteet ovat ympärillä rauhattomat. Nämä kokemukset ovat aivan ihmeellisiä. Silti ne ovat monille uskoville hyvin tuttuja.
Etusivulla kysytään: ”Voiko laki suojella uskonnollisia tunteita ? ”
Kenen tunteita ?
Eikö lain tehtävä ole suojella niiden tunteita joita loukataan, ei loukkaajan tunteita, joka kaiken lisäksi haluaa kumota koko lain ja oikeustoimen, mutta nyt pyrkii etsimään lain suojaa ’tunteilleen,’ vedoten sananvapauteen.
Sananvapaudella ei voi perustella sitä, että se antaisi oikeuden demonisoida, syyttää aiheetta, ja panetella muita, ja tässä tapauksessa tietysti juutalaisia. Kun vielä historia osoittaa sen seuraukset kansan osalle tulleina, pahimmillaan kansanmurhina. Pyhä puhe on evankeliumissa pahaa puhetta, eikä sille kuulu mikään suoja, eikä vapaus. Kirosanat ensin pois ja niin saamme myös satanuksen ja perkuleen heitettyä tuliseen järveen, tai ainakin kadotukseen. Niiden käyttö on hyvä kieltää myös, koska niin kauan ne elävät, kun niistä puhutaan.
Siinä häviää jo osa siitä negatiivisesta voimasta, johon Krist. on perustanut valtansa.. Pitää kasvaa aikuiseksi ja ottaa itse vastuu omista teoista, eikä ulkoitaa huonoja tekoja kirosanoille, aivan kuin itse ei voisi niihin vaikuttaa.
Laki uskonnonvaudesta antaa oikeuden myös ilmaista uskoaan, mutta sen lain laatija ei tunne kirjoituksia, tai on antisemitisti pahinta laatua, koska luulee, että uskonnollinen vihapuhe on jumalan sanaa, sivistystä, demokratiaa, yhteysöllisyyttä ja vain siinä sananvapaus todella toteutuu, kun saadaan sanoa emouskonnolle; ” Te olette isästä perkeleestä, ettekä voi välttyä helvetin tulelta. ” Ja paljon muuta järkyttävää sieltä löytyy.
Jorma
Kiitos hyvästä pohdiskelustasi blogissasi.
Aikoinaan Kamerunissa asuessani luin Römerin toimittaman erinomaisen ranskankielisen esityksen Abraham kertomuksista. Kirjoittajien joukosssa oli eri kirkkokuntien, juutalaisten ja islamin edustajia, joilla kaikilla oli oma panoksensa annettavaksi.
Tähän liittyen on mielenkiintoista huomata, että Abraham -kertomusten keskeisimmäksi ajatukseksi Römer antoi luvun 15 jakeen 6 sanoma:
1.Mooseksen kirja:
15:6 Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.