Herralan Pertun kärsimykset

Kyllä Perttu sen tiesi, että usko on perimmältään Jeesuksen seuraamista opissa, elämässä ja kärsimyksessä, varsinkin tuossa viimeksi mainitussa. Elämää ei ole kukaan missään milloinkaan luvannutkaan helpoksi, se on parhaimmillaankin työtä ja tuskaa. Mutta että sen pitää olla niin kamalan työteliästä ja tuskallista, vaivaa, vastusta ja kärsimystä, niin kyllä Pertulla oli asiaa kohtaan napinamieli.

Kaikki lähtivät menemään pieleen jo aamulla maitopurkkia jaakaapista otettaessa. Purkki oli liimautunut viereiseen jugurttipurkkiin kiinni, kun jugurttia oli valunut pitkin purkin kylkeä pitkin eikä kukaan ollut vaivautunut sitä pyyhkimään. Sama kuin ois suoraan Erikeepperillä liimattu purkit yhteen. Paitsi että Erikeepperi ois pitäny purkit yhessä loppuun asti kun taas jugurttiliima antoi sopimuksensa irti juuri Pertun jalkojenjuuressa ja sotku oli sitä myöten selvää jugurtin loisketta.

Seuraavaksi Perttu iski päänsä avoimeksi jätetyn kaapinoven kulmaan, kun hän ähisten nousi selvittämästä jugurttisotkua. Päähän tuli haava, josta pulputti verta holtittomasti eikä lääkekaapista löytynyt tietenkään yhtään laastaria. Olivat kuulema käytetty loppuun pikku-Kirsin leikkisairaalassa.

Seuraavaksi Perttu astui koiranpennun pissalätäkköön. Sitten ei löytynyt vaihtosukkia. Paita oli ryppyinen kuin naapurinmummon silmäpielet. Parhaat housut olivat vielä jossakin vaiheessa pesuprosessia pyykkikorista puhtaitten vaatteitten läjää (eivät päätyneet koskaan kaappiin asti). Kevätkengät olivat vielä varastossa, josko sielläkään vai oliko ne jo heitetty syksyllä roskikseen ja pitikö ostaa uudet ja oliko rahaa moiseen ja piti ainakin tsekata oliko varastossa jotta ei turhaan tulisi ostettua kun ei kukaan hullu pysynyt näissä asioissa kartalla kun kenkiä ja tavaroita riitti mielinmäärin joka lähtöön joka asukille tässä tuhannen tulimmaisen sotkuläjäntalossa jossa kukaan ei enää hallinnut mitään eikä kukaan tiennyt missä mitäkin oli ja mitä piti hankkia ja kaikki vaativat itselleen kuka mitäkin ja mitä milloinkin piti hakea varastosta tai käydä ostamassa ja kun kellään ei ollut mitään hyvää taminetta laittaa päälleen ja kaikki meni niin pieleen kuin vain voi mennä! NIIN!

Ja nyt oli kiire mennä auttamaan Anoppia, kun sillä oli iskenyt noidannuoli selkään ja hänet piti viedä terveyskeskukseen ennen kuin työt alkoivat. Töitten jälkeen piti kiireen vilkkaan mennä kauppareissulle kilometrin mittaisen kauppalista kanssa kun pääsiäisvieraita tuli tänä vuonna harvinaisen paljon. Vaimo oli tähdentänyt, että mitä tahansa pääsisäismunia ei saanut tuoda, vaan vähän normaalia suurempia kun lasten kaveritkin saivat sellaisia ja etteivät lapsukaiset ja lastenlapsukaiset kokisi itseään niin hirveän eriarvoisiksi suhteessa epäuskoisiin lapsiin, joille aina tarjottiin parhaat, laadukkaimmat ja trendikkäimmät jutut ikinä koskaan. Että siis saisivat omat edes kohtalaiset suklaamunat, joihin ei olisi kyllä ollut varaa, mutta olihan olemassa Visa vingutettavaksi ja kun vain päästäisiin pääsiäisen ohitse ja taas kirsitettäisiin vyötä ja silleen.

Perttu oli aviomies, isä, pappa, poika, vävy, raamattuluokan opettaja, tulevien suviseurojen majoitustoimikunnan puheenjohtaja ja varastomies. Hän ei ollut Perttu sanan  varsinaisessa merkityksessä, hän ei ehtinyt koskaan olla sitä. Jospa sitten eläkkeellä.

Kuinka ollakkaan kiireelle tuli yllättävä loppu. Matkalla Anopin luo Perttu ajoi kolarin, kun jollakin muullakin oli ollut kiire ja poukaissut Pertun eteen kolmion takaa. Perttu pääsi, ei joutunut vaan PÄÄSI sairaalaan. Siltä se ainakin tuntui. Ei mitään velvollisuuksia hoidettavana. Ei mihinkään kiirettä. Lekottelua vaan ja lehtien lukemista, joita hänelle tuotiin mielin määrin vierailijoitten toimesta. Ja suklaata. Yöpöytälaatikko pullollaan. Koipi kipsissä, ei tarvinnut alkuun edes vessassa käydä. Voi ihmettä, voi onnea. Mutta eihän sitä saanut vierailijoille kertoa. Piti näytttää murhenaamaa kaikille.

Kun vieraat lähtivät alkoi Pertun elämä ja lellittely. Mukavaa jutustelua huonekavereitten kanssa. Elämänviisauksien jakamista hoitajille, jotka olivat ihmeen suloisia ja mukavia kaikki. Kuin olisi päässyt taivaaseen! Kunpa ihanuutta jatkuisi mahdollisimman pitkään. Oih, mutta nyt piti nauttia. Perttu otti Tekniikan maailman toiseen käteen ja rapisteli toisella yöpöydän laatikosta Fazerin sinistä. Uoh! Pieni välähdys kävi mielessä kotijoukoista, jotka jatkoivat tuskaista elämänjuoksuansa siellä. Ei käynyt yhtään kateeksi. Valitkoon pääsiäismunansa itse!

Ja mikä parasta; oli tiedossa hyvät vakuutuskorvaukset. Tsaidadaa! Elämä sittenkin hymyili ja joku piti hänestä huolta! Hänestä, Pertusta. Ei aviopuolisosta, isästä, vävystä jne, vaan ihka oikeasta Pertusta. Hän oli olemassa ja hän oli onnellinen NYT!