Yleisesti luullaan, että oltuaan kaksitoista vuotta luostarissa Luther astuu julkisuuteen ja naulaaa 95 teesiä Wittenbergin linnankirkon oveen, ja uskonpuhdistus olisi alkanut tuolloin lokakuussa 1517. Pinomaan (Lennart Pinomaa, Kuka Luther todella oli, 1976) mukaan tämä on kuitenkin väärä käsitys. Uskonpuhdistus on alkanut vähitellen Lutherin sisäisissä kilvoituksissa. Hänelle tulee yhä selvemmäksi, ettei ihminen voi omalla voimallaan tulla puhtaaksi Jumalan edessä. Hän alkaa ymmärtää, mitä ”Vanhurskas elää uskosta” (Room. 1:17) tarkoittaa. Kelpoisuutta, mikä kelpaa Jumalan edessä, ei voi saavuttaa ihmisponnistuksin, sillä tuo kelpoisuus eli vanhurskaus annetaan lahjana. Luther on kertonut eläneensä kaikin puolin moitteetonta munkin elämää, mutta tunteneensa itsensä syntiseksi Jumalan edessä. Hän ei voinut luottaa omatekoisella sovituksellaan lepyttävänsä Jumalaa. Lopulta hän pääsi oivaltamaan, että Jumala antaa lahjaksi sen, mitä ihminen ei omilla voimillaan voi tehdä. Usko Kristuksen tuottamaan sovitukseen tuo ihmiselle sen kelvollisuuden, joka kelpaa Jumalan edessä. Tätä tapahtumaa sanotaan ”tornikokemukseksi”, koska Lutherin työhuone sijaitsi tuolloin luostain tornissa.
Saarnivaaran (Uuras Saarnivaara: Syntisen tie vanhurskauteen ja pyhyyteen I, 1947) tutkimuksen mukaan ”tornikokemus” olisi tapahtunut v. 1518. Saarnivaara kertoo, että Lurherin elämässä on ollut kaksi suurta murrosta hänen luostariin menonsa jälkeen. Ensimmäisessä murroksessa oli kysymyksessä varmuuen saaminen Jumalan anteeksiantavasta arnosta. Miten voi uskoa, että ripissä julistettu synninpäästö on myös Jumalalta saatu synninpäästö, jonka voi omistaa itselleen. Lutherin esimies Johann von Staupitz auttaa Lutheria oikaisemaan väärät käsitykset parannuksesta, synninpäästöstä ja ennaltamääräämisestä. Staupitz opettaa, että todellinen parannus alkaa rakkauesta Jumalaan. Jumala ilmoittaa rakkautensa Kristuksessa, ja sytyttää rakkauen Jumalaan, silloin kaikki, mikä on Jumalan tahtoa vastaan, tulee inhottavaksi, ja seurauksena on sydämen suru syntien vuoksi. Jumala tarjoaa armoaan ja rakkauttaan ensiksi, eikä niin, että rakkaus on ihmisen inhimillisen saavutuksen tulos. Staupitz opettaa myös, että katumus on työ, joka tekee ihmisen kelvolliseksi Jumalan edessä. Katumus on surua ja tuskaa syntien vuoksi, ja toivoa armon löytämisestä Jumalan edessä. Katumus ei ole ihmisen omaa aikaansaannosta, vaan Jumalan työtä. Omatekoinen katumus ei kelpaisikaan Jumalalle. Parannuksen tekijän ei tule katsoa itseensä ja katumukseensa, vaan hänen tulee katsoa Jumlan armoon, joka lupaa synninpäästön evankeliumissa. Luottamus Jumalan lupaamaan armoon on pääasia parannuksessa. Staupitz opettaa myös Lutherille tunnustamaan synnit kymmnentä käskyä vastaan ja kiinnittämään päähuomion anteeksiantamuksen julistukseen. Staupitzin neuvojen ja Raamatun tutkimisen avulla Lutherille selviää, että ettei parannus (poenitentia) ole ihmien toimintaa, jonkin tekemistä, vaan Jumalan vaikuttaman mielenmuutos. Saarnivaaran tutkimuksen mukaan Luther sai varmuuden Jumalan pelastavasta armosta vuonna 1512. Lutherin suurin vaikeus ensimmäisessä murroksessa on ollut se, ettei hän ole voinut uskoa synninpäästössä hänelle julistettua anteeksiantamusta itselleen kuuluvaksi.
Toinen suuri murros Lutherin kehityksessä on ”tornikokemus”, jolloin hänelle selviää raamatullinen vanhurskauttamisoppi. Saarnivaaran mukaan Lutherilla on ollut pelastava usko vuodesta 1512 alkaen, mutta hänellä on edelleen osittain väärä käsitys vanhurskauttamisesta. Saarnivaaran mukaan tästä toisesta murroksesta ovat todisteena Lutherin omat kertomukset pöytäpuheissaan sekä teostensa esipuheissa 1545. Lisäksi ensimmäisen kerran uusi vanhurskauttaminäkemys esiintyy hänen kirjoituksissaan talvella 1518-1519. Saarnivaaran mukaan ”tornikokemuksensa” myötä Luther ymmärtää, että vanhurskauttaminen on Kristuksen sovitustyön siunausten ja Hänen vanhurskautensa lukemista syntisten hyväksi. Kysessä ei ole ihmisessä tapahtuva muutos, vaan Jumalan armollinen tuomio, jolla hän julistaa (imputoi) syntisen ihmisen Kristuksen tähden synnittömäksi. Lutherin löytö merkitsee myös lain ja evankeliumin oikeasn eron selviämistä. Saarnivaaran mukaan Lutherin ”tornikokemuksessa” ei ole kysymyksessä Lutherin ”kääntymyksestä” eli uskoon tulosta, mikä on tapahtunut 1512, vaan kyseessä on uskonpuhdistuksen vanhurskauttamisopin eksegeettis-uskonnollisesta löydöstä. Tämä tarkoittaa vanhurskauttamisopin Raamatun sanan mukaisen todellisen merkityksen selviämistä.
Kosti, näin minunkin mielestäni. Luther oli siinä mielessä pietisti. Mitä usko voi olla muuta kuin juuri henkilökohtaista?
Katolinen kirkko opetti, että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Nytkin puhutaan niin kovasti yhteisöllisyydestä. On liittonomismia sun muuta harhaa. Uskosta ja sen syntymisestä ei taideta puhua. Ei yhteisöllisyys ketään pelasta eikä kirkko, vaan Kristus ja usko häneen.
Niin Riitta, eihän meitä auta vaikka me tietäisimme, miten Luther löysi armahtavan Jumalan, ellei Jumala herätä myös meissä armosta uskoa, jonka kautta Kristus henkilökohtaisesti Pyhässä Hengessä tulee sydämiimme ja alkaa perata vanhaa aatamiamme ristillä. Tuo yhteisöllinen pelastus ei oikein sovi tähän kuvioon, vaikka kirkko onkin ”eine heilige Gemeine” (pyhä seurakunta), myös epäuskoistenkin sitä hallitessa, kunhan sanaa ja sakramentteja ei kielletä. Näinhän Luther asian selittää kuten tiedät. Usko mielletään yksityisasiaksi. Sen tähdentäminen, että Kristuksessa meillä on yksin uskon kautta pelastus tarvitsee rinnalleen puheen siitä, mistä meidät on pelastettu. Taitaa olla, että tuo tosiasia on hieman hakusessa.
Yksilöä ja uskovien yhteisöä ei pitäisi asettaa toistensa vastakohdaksi. Lutherin Vähän katekismuksen III uskonkohdan selitys on tässä suhteessa erinomaisen tasapainoinen.
Meidän ongelmamme on ylenpalttinen individualismi, jossa uskokin pelkistetään ensin minun ja Jumalan väliseksi suhteeksi ja sitten vielä kunkin yksilön ikiomaksi yksityisasiaksi. Ja tästä on useita keskenään erilaisia versioita.
Keskeinen kysymys taitaa olla, tulenko minä uskoon vai usko – ja sen mukana Kristus – minuun? Ja voiko kristitty olla ”vain” kristitty olematta kirkon jäsen?
Marko. Omasta puolestani voin todeta, että en toki asettanut yksilöä ja seurakunnan yhteisöä vastakohdaksi. Tosin sanoen ”Minä uskon Pyhään Henkeen, pyhän kristillisen kirkon, pyhien yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.” Mutta vaikka kaikki olisivatkin kastettu kaikki eivät kuitenkaan usko. Toki toivomme, että näin olisi. Jumala tietenkin herättää uskon koska tahtoo evankeliumin julistuksen kautta.
Uskoon tulemisessa tuskin on olemassa mitään kaavaa. Kasteessa olen tullut uskoon, mutta en ole lapsenuskossa pysynyt, vaan laki herätti synnintunnon ja Jumala katsoi minuun ja sain anteeksi kaiken. Kaiketi tätä voidaan kuvata sanalla herätys ja sitä on sitten seurannut vanhan aatamin riisuminen elämän loppuun asti. Toki huonolla menestyksellä. Sillä vitsalla ja sauvalla Herra meitä johdattaa meitä syntisiä. Tämä on toki meille tuttua.
Meidän kaikkien tiet ovat tietenkin yksilöllisiä, mutta vaikeinta on kuitenkin iloita (en katso sitä oikein saavuttaneeni) ristin alla tuonelan portille vietynä, (kuten on käynyt kesken ”parhaitten” päivieni), jota tietä kaikki VT:n ja UT:n uskovat ovat kulkeneet. Niin ovat myös Hedberg, Ruotsalainen, Lagus, Lestadius ym. ym. joutuneet kukin tahollaan uskossa ristin alla etsimään Herran armokasvoja ja ovat myös saaneet tuntea Herran läsnäolon, kun Hän on katsonut sen tarpeelliseksi. Ehkä he ovat sanoittaneet tuon asian hieman eri tavalla. Periaate lienee kuitenkin sama. Kuten se on sama myös nykyisin.
Jos joku sanoo, että hän on tullut uskoon, niin ehkä se sitten selviää myöhemmin, että Kristus on tullut heihin. Vaikka olemme osa kristillisen seurakunnan yhteisöä, niin en tiedä olemmeko samaa mieltä siitä, että Herran kohtaaminen pelkistyy minun, meidän ja Jumalan väliseksi suhteeksi. Mutta eijhän se sikäli ole yksityisasia, että me kukin parhaamme mukaan yritämme omalla tahollamme viedä eteenpäin evankeliumin sanomaa, miten se sitten tapahtuuukin.
Hah hah, arvasin tämän! 🙂 Että kun kirjoitan tuon ”kirkko ei pelasta” ja ”yhteisöllisyys”, niin tulee taas tällainen vastareaktio. Kyse ei ole mistään vastakkain asettelusta, vaan yksinomaan siitä, että Jumala tulee tuomitsemaan jokaisen meistä henkilökohtaisesti. Jokaisen on kerran seistävä hänen valtaistuimensa edessä yksin ilman seurakuntaa tai kirkkoa. Eikö vain? Kyse on nimenomaan yksilöistä, jotka vastuussa elämästään Jumalalle.
Kyse on enemminkin siitä, että jos vuodesta toiseen kuulen kirkossani Jumalan sanan vastaista saarnaa ym. taruja niin pitääkö minun kuulua enää siihen laitokseen kuinka siellä Kristusta pilkataan? Minä en ole kiinnostunut Samba-kirkosta ja karnevaaleista, joogasta ja Tarot-korteista. On minulla silti uskovien yhteisö, johon menen. Eihän sekään ole mikään synnitön yhteisö tietenkään, mutta harhaopetusta en ole mielestäni mitenkään velvoitettu kuuntelemaan. Etsiydyn sinne missä saan ravintoa sielulleni.
Usko ei ole tietenkään pelkästään yksityisasia, vaikka onkin yksilön omaa uskoa. Uskovat välittävät uskoaan kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Evankeliumia julistetaan, valoa levitetään jne. Onhan sen jo evankeliumeissa Jeesus sanonut, ettei lamppua laiteta vakan alle, vaan lampunjalkaan.
Individualismiko se meidän ongelmamme onkin? Minun mielestäni ongelma on synti ja että se erottaa ihmiset Jumalasta ja myös toisistaan. Kyllä aikamme on individualistinen, sitä en toki kiellä, mutta tuollaista vastakkainasettelua en kyllä ymmärrä. Kristityt kokoontuvat yhteen Sanan kuuloon ja ehtoollisen viettoon. Sinä kuitenkin sanoit aiemmin, että ”uskovat hengailevat sanan kuulossa”. Se kuulostaa tosi oudolta!
Tulenko minä uskoon vai tuleeko usko minuun ja sen mukana Jeesus? Tuleeko usko ja Herra Jeesus väkisin ihmiseen? Minun elämääni Hän ei ainakaan tullut väkisin, vaan minä pyysin ja rukoilin Häntä tulemaan ja lupauksensa mukaan Hän tuli niin kuin hän tulee jokaisen kolkuttavan ja etsivän elämään. Jeesus on nyt minun Herrani, minun turvakallioni ja vuorilinnani. Seurakunta rukoilee: ”Amen, tule Herra Jeesus”.
Kosti, oliko niin että kirkolliskokouksessa (tai jossain) oli epäselvyyttä siitä mistä ihminen pitäisi pelastaa? Jotain tällaista muistan lukeneeni.
Riitta Olihan kirkolliskokouksessa puhetta tuosta kirjasta ”Se löytyi.” Pekka Simojoki piti asiasta mielenkiintoisen puheen palattuaan 2kk keikkamatkalta kokoukseen. Synodaalikirja 2022 pelastuksesta on pdf-muodossa. Siitä en oikein osaa sanoa, mitä se pitää sisällään.
Riitta. Ainakin kirkolliskokouksessa käsiteltiin asiakirjaa ”Siunauksen singnaalit Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko 2022” Tuo Pekka Simojoen puhe löytyy Täysistunto 9.11.2022 kello 15 kohdasta 1:50: 08 Lisäksi piispa Mari Leppänen Täysistunto 9.11.2022 kello 10.35 kohdassa 41:40 ottaa kantaa herätysliikkeisiin. (Kenen ääntä olisi kuunneltava).
Kiitos Kosti! Kuuntelin juuri.
Piispa Mari Leppänen ”Kelpaat omana itsenäsi”. Mutta mitä Jeesus sanoi? ”Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi”.
”Oikeastaan Jumala hyväksyy vain Kristuksen. Kristuksen sovitustyön tähden hyväksytään ne, jotka on yhdistetty Kristukseen kasteen ja uskon kautta. Tämä on kristillisen uskon ja myös Lutherin sanoman ydin. Tämä myös erottaa kristinuskon kaikista muista uskonnoista ja yleisestä uskonnollisuudesta.
Väite, että Jumala hyväksyy ihmiset sellaisina kuin he ovat, on puolitotuus ja väärin käytettynä täysi valhe. Jumala hyväksyy Kristuksen ja hänen uhrinsa. Vain ne hyväksytään, jotka uskossa turvautuvat Kristukseen. Heitä ei hyväksytä heidän itsensä vaan Kristuksen tähden.” (Timo Junkkasla, Oikein väärin ymmärretty Luther).
Minusta asia on näin: Jeesus tulee ja hänen mukanaan tulee usko. Ei toisinpäin. Ei missään nimessä. Lopuksi jää vain Jeesus yksin, ei meidän uskomme.
Riitta. Nämä blogikeskustelut polveilevat eri suuntiin. Olen siis samaa mieltä kanssasi siitä, mitä Sinä ja Kosti edellä toteatte pelastuksesta.
Seurakuntapappina kohtaan kuitenkin paljon porukkaa, joilla on aivan erilaisia kysymyksiä ja kysymyksenasetteluja kuin esim. meillä.
Marko. Näin varmaan on, että kohtaamamme ihmiset ovat erilaisia ja eri elämäntilanteessa olevia. Niille, jotka eivät kysy, on hieman vaikea antaa vastauksia. Toivotin kuitenkin Vapahtajan siunaamaa joulua. Ehkä siitä voi sitten nousta joitakin kysymyksiä ja lohdutusta vaikeaan elämäntilanteeseen myöhemmin.
Pietismin ongelmallisin piirre liittyy myös henkilökohtaisen uskon ympärille.
Ajateltiin, että ihminen, joka uskoo Kristukseen oikein, niin hänessä tuon uskon täytyy myös näkyä, jolloin käy helposti niin, että uskon suorituksia alkaa myös tulemaan ja jos opetus tukee sitä, että uskon tulee ihmisestä näkyä, niin on myös armon kadottaminen lähellä. Ihmiselle lain alle meneminen on luontaista ja juuri sen tähden Armon julistus tulee Kirkossa aina olla vastustamatonta ja aseista riisuvaa.
Tämmöinen ansa Pietismissä on ja siksi onkin hyvä suhtautua kaikkiin kastettuihin ihmisiin, kuten Kristukseen uskoviin yleensäkin.
Ismo, tuota mainitsemaasi suhtautumista en ymmärrä? Millä tavoin se tulee käytännössä esiin? Tässä on varmasti juuri se, mikä tule ilmi Se löytyi -kampanjan kritiikissä. Eli kastettua ei saa evankelioida. Mutta mitä muuta evankelioimisen tulisi olla kuin kokonaisen Jumalan sanan julistamista, lakia ja evankeliumia. Kastettu, joka ei usko ei pelastu (Mark. 16:16).
Kirjoitit Ismo jossain, taisi olla Mika Rantasen blogissa (v. 2019), että kerran pelastettu on aina pelastettu. Tarkoitatko tällä, että uskosta ei voisi luopua? Eikö tällainen asenne ole itseensä, omaan uskoonsa ja hurskauteensa luottamista? Totta kai uskosta voi luopua, jolloin ei enää ainakaan tuon Markuksen evankeliumin mukaan ole pelastuva. Kun kastetun ihmisen kanssa keskustelee, huomaa kyllä perustuuko hänen toivonsa Kristukseen vai häneen itseensä.
Ismo, olet tuossa pietismin ongelmallisessa piirteessä mielestäni oikeassa. Usko näkyy varmasti kristityn ihmisen elämässä. Jos ei näy, niin silloin on jotakin pielessä. Mutta jos uskovien opetuksessa keskitytään vain muuttumiseen niin, silloin ytimessä on laki ja sen opastava käyttö eikä evankeliumi Kristuksen ansaitsemasta sovituksesta pysy keskiössä. Silloin saarnataan yksinomaan lakia eli Kristusta esikuvana eikä Kristusta lahjana = meidän puolestamme.
Ajatellaan kai, että jos ihminen on uskovainen (uskossa tai miten vain nyt halutaan se ilmaista), niin silloin ihmiselle on tärkeintä koko ajan tähdentää ja tolkuttaa vain sitä millainen hänen pitää kristittynä olla tai millaiseksi hänen pitäisi muuttua ja miten hänen tulisi elää ja toimia, että hän olisi oikea kunnon kristitty. Häntä ohjeistetaan lailla. Tällöin viestitään, että hänen kelpaavuutensa Jumalalle ja hänen pelastuksensa olisi kiinni hänen teoistaan, ”pyhitysasteestaan” eli hänen muuttumisestaan paremmaksi kristityksi. Toisin sanoen siis hänen muuttumisessaan vanhurskaammaksi. Tämä on mitä syvintä lakihenkisyyttä. Näin ei Raamattu eikä Paavali opeta.
Ajattelen niin, että luterilainen Ristin teologia, jossa laki ja evankeliumi erotetaan, kuitenkin niin että ne pidetään yhdessä ja nähdään niiden yhteys eli toistensa läpäiseväisyys, merkitsee tässä yhteydessä sitä, että vaikka muuttumista kristityssä toki tapahtuukin, siihen ei keskitytä. Sillä ydin ei ole vanhurskaaksi tekemisessä, vaan ydin on vanhurskaaksi lukemisessa, julistamisessa eli teologisella termillä forenssisessa vanhurskauttamisessa. Ei aktiivisessa (toimivassa), vaan passiivisessa (kärsivässä) vanhurskautuksessa.
Kun tunnen ristin ja synnin painavan, katson yhä uudestaan ristiinnaulittuun Kristukseen minun puolestani. Siinä on täydellinen sovitus, joka on lahja ja joka on minun ulkopuolellani ja minusta riippumatta tapahtunut. Kristuksen sovitustyö on tapahtunut riippumatta minusta ja ilman minun vaikutustani ja osallisuuttani. Sen on Jumala jo maailman alussa suunnitellut ja toteuttanut historiassa. Se on absoluuttinen ja kertakaikkinen ja muuttumaton. Siihen ei lisätä mitään minun arvollisuuttani eikä ansiollisuuttani. Näin ihmisen omatunto saa rauhan ja levon Kristuksen katselemisessa, hänen haavojensa ja kärsimyksensä katselemisessa.
Muuttumista toki tapahtuu, mutta se tapahtuu salassa uskovalta itseltään .Ihmisen muuttuminen paremmaksi ei ole vanhurskauttamisen syy eikä pelastuksen perusta. Se ei voi yksinkertaisesti olla sitä, sillä silloinhan pelastuisimme itsemme kautta emmekä Kristuksen kautta. ”Sillä toivossa me olemme pelastetut” Room. 8:24.
Kuten Paavalille oli annettu pistin lihaan, niin jokaisella uskovalla on oma pistimensä. Paavalille Jumala vastasi kun hän pyysi Jumalalta kolmesti pistimen poistamista: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”. (2. Kor. 12:9) Yksin Jumalan armo Kristuksessa riittää. Yksin ristiinnaulittu Kristus riittää. Jotta me tämän muistaisimme, on meillä jokaisella oma pistimemme eli oma ristimme kannettavana. Jos näkisimme muuttumisemme, niin alkaisimme ylpeillä sillä. Mitä Paavali sanoo? Hän kerskaa eli suuresti ylpeilee vain ristiinnaulitusta Kristuksesta eikä halua mistään muusta tietää.
Uskovalle annetaan risti, josta ja jonka päivittäisestä ottamisesta ja jonka kantamisesta Jeesus puhuu. Tästä meille Kostikin on täällä hienosti kirjoittanut.
Ristin teologiassa mennään ikään kuin alaspäin. Siis nähdään yhä suurempana vanhaan ihmiseen piintynyt synnin juuri, se turmeltuneeseen luontoon piintynyt synti, joka ei omilla ponnistuksilla ja uskottelemalla itselleen muuttuneensa paremmaksi ja hurskaammaksi lähde pois. Sitä suuremmaksi kasvaa armon tarvitseminen ja sen suurena näkeminen. Se tapahtuu vain katselemalla ristiinnaulittua Kristusta. Kristuksen ruumis, meidän puolestamme annettu . Kristuksen veri. meidän puolestamme vuodatettu.
””Teille on suostu se armo, että saatte uskoa Kristukseen ja vielä kärsiäkin hänen puolestaan. Fil. 1:29
Ristin kantaminen Sanan ja uskon vuoksi merkitsee perkeleen, maailman, lihan, synnin ja kuoleman vihan vapaaehtoista kestämistä. Tässä ei ole tarpeen etsiä ristiä. Aloita vain elämän ensimmäisestä osasta ja kiellä itsesi eli torju oma vanhurskautesi ja tunnusta uskon vanhurskaus. Pian saat sitten myös toisen osan eli ristin, joka sinun tulee ottaa kannettavaksesi Kristuksen esimerkin mukaan. Koska teeskentelijät kuitenkin tuomitsevat ensimmäisen osan ja puolustavat omaa vanhurskauttaan, he eivät pelkästään kieltäydy kantamasta omaa ristiään, vaan ryhtyvät itse niiden hurskaiden ristiinnaulitsijoiksi ja murhaajiksi, jotka ristiään kantavat.” (Lähde: Martti Luther, Tienviittoja, 31. elokuuta, Perussanoma Oy).