Kappalaisen karjahdus: Mitä ajatella uushengellisyydestä (Tarot-kortit, noituus jne.)?

Uushengellisyyden haaste kirkolle

Viime aikoina – tai tarkemmin sanottuna myös viime aikoina – kirkollisessa ”skenessä” on ollut keskustelua mm. Tarot-korteista ja kirkon kannasta niihin. Kyse ei ole siis mistään uudesta asiasta. Oikeastaan koko olemassaolon aikansa juutalaiskristillinen perinne on jatkuvasti joutunut määrittelemään suhdettaan muihin uskontoihin tai vaikkapa kansanuskomuksiin. Joskus suhtautuminen ikään kuin ulkopuolisiin uskomuksiin on ollut sallivampi ja joskus kielteisempi.

Koska yhteiskunta on ollut jo pitkään hengellisesti isossa murroksessa, olisi hyvä myös tarkemmin pohtia sitä, miten meidän kirkkona tulisi suhtautua sen ulkopuolisiin hengellisiin virtauksiin. Koska luterilaisuudessa Raamatulla on keskeinen asema jo lainsäädännön tasollakin, on hyvä hieman tutustua joihinkin sen näkökulmiin suhteessa vieraisiin hengellisiin elementteihin. Sen jälkeen on minunkin helpompi tarkemmin pohtia myös sitä, mikä olisi hyvä ja rakentava tapa suhtautua uusiin hengellisiin vaikutteisiin.

Raamatun johdonmukainen ja moniulotteinen suhde muuhun hengellisyyteen

Jos tarkastellaan Raamattua kokonaisuutena, on siinä nähtävissä mielenkiintoinen kehityssuunta. Raamattu alkaa ns. luomiskertomuksilla, joissa annetaan ymmärtää, että maailmalla on vain yksi todellinen Jumala. Kun kuitenkin tuo Jumala ikään kuin valitsee Israelin kansan omaksi erityiskansakseen, syntyy tilanne, jossa Israelilaisten Jumala joutuu ajoittain monenlaisiin kilpatilanteisiin vieraiden jumalien kanssa. Usein lopputuloksena on kuitenkin se, että Israelilaisten Jumala paljastuu todelliseksi Jumalaksi verrattuna muihin jumaliin – ja luonnollisesti pesee mennen tullen muut jumalat.

Nuo muut jumalat ovat saattaneet olla muinaisille israelilaisille ja heidän Jumalalleen jossain vaiheessa aitoja kilpakumppaneita. Toisin sanoen niitä on saatettu pitää jonkinlaisina itsenäisinä entiteetteinä, jotka kilpailevat juutalaisten Jumalan kanssa (vrt. monolatriaan). Viimeistään kuitenkin noin 2600 vuotta sitten tapahtunut pakkosiirtolaisuus vei muinaisia juutalaisia yhä monoteistisempaan suuntaan. Toisin sanoen kehityskulun päätepiste oli se, että muinaisten juutalaisten Jumala paljastui juuri siksi kaikkivaltiaaksi Jumalaksi, joka luomiskertomustenkin mukaan oli luonut maailman.

Muinaisten juutalaisten historiaa tarkasteltaessa voi kuitenkin hyvin kysyä, mitä ovat nuo muut jumalat? Raamattu ei anna siihen selkeää vastausta, mutta ne voidaan ymmärtää Raamatun eri kohtien perusteella mm. jonkinlaisina henkiolentoina (esim. pahat henget 5. Moos. 32:15–17), ihmisen mielikuvituksen tuotteena (Jes. 44:9-20), jonkinlaisina vähempiarvoisina jumalina (esim. Psalmi 82) ja ehkä myös ihmisen sisäisenä kaipauksena todellista Jumalaa kohtaan (Ap. t. 17:26–27).

Joissain kohdin Raamattua suhtautuminen noihin muihin jumaliin ja hengellisiin elementteihin on myös hyvin ankaran kielteistä. Tämä käy ilmi mm. Vanhaan testamenttiin kuuluvissa kahdessa Kuninkaiden kirjassa. Niissä moni kuningas rikkoo Herraa vastaan mm. palvomalla vieraita jumalia (mm. Astartea). Esimerkiksi kuningas Manassea  kritisoidaan siitä, että tämä ”pani poikansa kulkemaan tulen läpi” sekä ”harjoitti noituutta ja ennustamista ja otti palvelukseensa henkienmanaajia ja enteidenselittäjiä”. Tällaista toimintaa pidetään Kuninkaiden kirjoissa iljettävänä ja Herran käskyjen vastaisena. Sitä ne ilman muuta olivatkin viiden Mooseksen kirjan eli Pentateukin valossa. Niihinhän mm. sisältyy kymmenen käskyä, joista ensimmäisessä kielletään mm. muiden jumalien ja niille teetettyjen patsaiden palvonta. Tuohon kategoriaan voidaan ajatella kuuluvan myös mm. noituus ja ennustaminen, joissa ihminen pyrkii jollain tavoin hyötymään henkimaailmasta ohi Jumalan käskyjen.

Kuninkaiden kirjassa suhtaudutaankin myönteisesti mm. sellaiseen kuninkaaseen kuin Josia, joka niiden mukaan toteutti kuuluisan kulttireforminsa (2. Kun. 22–23), jossa Mooseksen lakia vastaan sotivat hengelliset elementit palvontapaikkoineen tuhotaan Juudan alueelta. Tuon kulttireformin historiallisuus on tosin kyseenalaistettu joidenkin tutkijoiden toimesta (mm. Juha Pakkala). Josian kulttireformi on kuitenkin hyvä esimerkki Raamatun yhdestä tiukimmista suhtautumisista ns. ulkopuolisiin hengellisiin vaikutteisiin.

Kaikkialla Raamatussa suhtautuminen ei ole aivan yhtä tiukkaa tai ainakin negatiivinen suhtautuminen osataan peittää paremmin. Hyvä esimerkki tästä Apostolien teoissa kuvattu (luku 17) Apostoli Paavalin puhe Ateenan Areoipagilla, joka oli kreikkalaiselle sodanjumala Arekselle omistettu kukkula ja jossa mm. kokoontui paikallinen neuvosto päättämään mm. uskonnollisiin kysymyksiin liittyvistä asioista.  Vaikka Paavali olikin ollut tunnekuohussa nähdessään paljon epäjumalankuvia, hän kuitenkin hillitsee itsensä ja taitavalla tavalla kontekstualisoi julistamansa hyvän sanoman ateenalaisten uskomuksiin.

Paavali viittaa puheessaan etenkin tuntemattomalle jumalalle pystytettyyn patsaaseen ja sanoo tulleensa julistamaan juuri tästä Jumalasta. Paavalin puhe päättyy siihen, kun hän kertoo Jumalan haluavan ihmisten tekevän parannuksen, jotta he voivat kestää ylösnousseen miehen (eli Jeesuksen) aikanaan koko maailmalle määräämän tuomion.

Tällä tavoin Paavali ei täysin murskaa tai teilaa ateenalaisten näkemyksiä, vaan näyttää itse asiassa hyvin kunnioittavalla tavalla suhtautuvan ateenalaisten hengellisiin elementteihin. Hän ei esitä itseään ulkopuolisena auktoriteettina, vaan ikään kuin asettaa sanansa siten, että hän ikään kuin antaa tasaveroisena keskustelukumppanina lisätietoa ateenalaisten jo olemassa olevaan hengellisyyden harjoittamiseen.

Myös Paavalin jälkeen juutalaiskristillinen perinne on jatkuvasti joutunut hakemaan paikkaansa suhteessa muihin hengellisiin virtauksiin. Niin on myös nykyään.

Uushengellisyyden nousu

Uushengellisyys on ollut nousussa jo useita vuosikymmeniä mm. Suomessa ja se on hieman myös muuttanut muotoaan. Esimerkiksi 90-luvun uushengellisyydessä keskeistä oli mm. New Age -uskonnollisuus, joka yhdisti luovalla tavalla eri uskonnollisia perinteitä, ja toisaalta vaikkapa yhtenä äärielementtinä saatananpalvonta, jossa tietoisesti haluttiin toimia vastakulttuurina kristillisyydelle.

Kristinuskon kulttuuriin sidottu oheneminen näyttää johtaneen siihen, että ei ole myöskään enää niin voimakasta tarvetta haastaa jonkinlaista vallitsevaa kristillistä valtavirtaa esimerkiksi saatananpalvonnan muodossa . Etenkin nuorten miesten kapinahenki kristinuskoa kohtaan lienee 2000-luvulla ottaneen myös astetta intellektuaalisemman muodon mm. uusateismissa.

Sen sijaan etenkin nuorten ja keski-ikäisten naisten keskuudessa on viimeisten 20 vuoden aikana ollut vahvasti nousussa sellainen uushengellisyys, johon liittyy mm. noituus, Tarot-kortit, horoskoopit, enkeli- ja yksisarvishoidot, ennustajat, selvänäkijät jne. Osa näistäkin suuntauksista on mm. saatananpalvonnan tavoin saanut vaikutteita kristillisyydestä (mm. enkelihoidot). Osa kirkon jäsenistä myös luovalla tavalla sisällyttää esimerkiksi horoskoopit tai vaikkapa uusateismin omaan maailmaansa. Silloin ns. perinteisempi kristillisyys voi edustaa myönteisessä mielessä esimerkiksi vanhaa ja kunnioitettavaa perinnettä, joka motivoi myös kastamaan omat lapset edelleen.

Uushengellisyyden haaste

Jos pohdin omaa suhtautumista näihin eri hengellisyyden lajeihin, mielestäni voisimme ensinnäkin haastaa kristittyinä ja kirkkona voimakkaammin ainakin jotkin uushengellisyyden muodot. Voisimme esimerkiksi kysyä, onko ihmisen hengellisyydelle tai hyvinvoinnille eduksi, että hän etsii vastauksia vaikeisiin ja monimuotoisiin oman elämän haasteisiin paikoista, jotka voivat johtaa pahastikin harhaan.

Entä jos ihminen rakentaa tulevaisuuden suunnittelun tai ihmissuhteet mm. Tarot-korttien tai vaikkapa selvänäkijöiden ja ennustajien varaan? Eikö silloin ole vaarana, että ihminen saa karmaisevalla tavalla virheellistä tietoa ja samalla unohtaa oman vastuunsa elämän kulusta.

Voi myös hyvin kysyä kristillisestä kontekstista käsin, onko henkimaailmaan yhteydenpito ohi Jumalan kovinkaan viisasta. Tuleeko ihminen astuneeksi sellaisen rajan yli, jota ei ole viisasta oman mielenterveydenkään ja mielenrauhan takia viisasta ylittää? Mielestäni kyllä – jo pelkästään sen perusteella, mitä olen tällaisista tapauksista mm. oman elämän- ja työkokemuksen sekä pahuustutkimuksen tekemisen kautta oppinut. ”Möröt” pelottavat tai haittaavat lähinnä niitä, jotka ovat sairaalloisella tavalla niistä kiinnostuneita.

Toki esimerkiksi luterilaisuuttakin kohtaan voi esittää samaa kritiikkiä. Eikö kristillisyyskin eri muodoissaan voi olla haitallista ihmisen henkiselle hyvinvoinnille? Kyllä ilman muuta voi. Valitettavasti vieläkin on kristillisyyden parissa hengellistä väkivaltaa, jossa ihmisiä pyritään esimerkiksi kahlitsemaan tarpeettomilla säännöillä ja manipuloimaan. Oikeastaan luterilaisuus on itselleni siksikin niin rakasta, että se syntyi alun perin nimenomaan vastustamaan kristillistä hengellistä väkivaltaa.

Samoin kristinuskoa kohtaan voi esittää myös sen kritiikin, että eikö sekin ole monien uushengellisten elementtien takia vain taikauskoa tai uskoa jonkinlaiseen mielikuvitusolentoon? Tämä on hyvä pointti. Onko olemassa jotain objektiivista mittaria, jolla mitataan kenen hengellisyys on aitoa? Tuskin ainakaan konkreettista mittaria, mutta sen sijaan mittarina voidaan ehkä käyttää ihmisen henkistä ja hengellistä hyvinvointia tai vaikkapa historiallista näkökulmaa, kuten seuraavasta luvusta käy ilmi.

Juutalaiskristillisen perinteen vahva perusta ja voitto eri voimista

Juutalaiskristillisellä perinteellä on jossain määrin hyvin johdonmukainen ja pitkä traditio, joka on vuosituhansien ajan yhdistänyt ihmisiä tähän traditioon ja toinen toiseensa. Uushengellisyyden ongelma on se, että se perustuu niin moninaisiin eri hengellisiin vaikutteisiin, että on vaikeaa sanoa, onko sillä olemassa jonkinlaista uskonnollista yhtenäisyyttä. Esimerkiksi maailmassa opillisista eroista huolimatta kaikki miljardit kristityt todennäköisesti ainakin jollain tasolla hyväksyvät Jeesus Nasaretilaisen merkityksen.

Itse asiassa Jeesuksen merkitys on pohdittaessa kristillisyyden aitoutta erittäin tärkeä todiste myös historiallisesti. Ajateltiinpa historiallisesta Jeesuksesta mitä tahansa, on selvää, että luonnollinen seuraus hänen kuolemastaan olisi ollut se, että Jeesus-liike olisi yhden tai muutaman sukupolven aikana unohtunut historian hämärään. Jotain erityistä Jeesuksen kuoleman jälkeen kuitenkin tapahtui, joka sai opetuslapset vakuuttuneeksi Jeesuksen ylösnousemuksesta, minkä seurauksena kristillisyydestä tuli maailman suurin uskonto. Tämä on vahvimpia todisteita kristillisyyden jonkinlaisesta voimasta tai merkityksestä – riippumatta arvioijan omasta uskonnollisesta vakaumuksesta.

Myös kristillisyyden ja etenkin luterilaisuuden eduksi voi myös lukea henkisen, hengellisen ja fyysisen hyvinvoinnin perustan luomisen länsimaissa – vaikka toki kristillisyyden nimissä on tehty myös karmeita rikoksia. Jos kuitenkin objektiivisilla mittareilla tälläkin hetkellä katsotaan maailman maita hyvinvoinnin näkökulmasta, juuri luterilaiset Pohjoismaat loistavat kärkipaikoilla. Suomessakin luterilaisuuden ansiota on mm. kansansivistyksen luominen (mm. kirjoitus- ja lukutaito), köyhäinhuolto, kuntarakenteelle perustan rakentaminen sekä mm. yliopistoinstituution synty. Tälläkin hetkellä kirkko tai me kirkkona teemme sanoillamme ja teoillamme paljon hyvää yhteiskunnassamme.

Näistä argumenteista huolimatta Raamatussa Jumala voittaa muut jumalat usein voimalla – ei intellektuaalisella väittelyllä. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun profeetta Elia kävi taistelua Baalin profeettoja vastaan (1. Kun. 18). Usein uskontoon kuuluu nimittäin vahvasti elämyksellinen ja tunne-elämään kuuluva elementti. Se voi tapahtua esimerkiksi siten, että kohtaamme elämässämme jonkinlaisen voiman, joka vetää meitä vahvasti puoleensa tai sitten tuo voima voi vapauttaa meidät ahdistavista voimista. Näin ainakin minulle kävi kristinuskon suhteen. Kristinuskossa näytti olevan jotain käsittämättömän hienoa voimaa ja toki myös viisautta, joka veti minua vastustamattomasti puoleensa.

On myös tärkeää huomata, että eri henkien välinen taistelu ei lopulta ole meidän käsissämme, vaikka meidät olisikin kutsuttu kristilliseen elämään. Lopullinen voitto esimerkiksi pahoista voimista on aina Jumalan kädessä. Tämä voi parhaimmillaan myös vapauttaa meidät tiettyyn rentouteen. Kuten Martti Luther hyvin kuvaa Kristityn vapaudesta -kirjasessaan, on kristitty vapaa hengellisesti kaikista orjuuttavista voimista.

Orjuuttavista voimista vapautuminen ei kuitenkaan ole täyttä riippumattomuutta – se todellista vapautta Jumalan antamassa rakkaudessa ja hyvyydessä. Siksi vaikka kristitty voi aika rennosti olla pelkäämättä mitään hengellisiä voimia tai miettimättä niitä, on hänet kutsuttu palvelemaan rakkaudessa lähimmäisiään. Toisin sanoen Jumala on Kristuksessa voittanut pahan vallat ja siten vapauttanut meidät todelliseen ja hyvää lahjoittavaan rakkauteen.

Onko uushengellisyydessä mitään hyvää?

Toki myös uushengellisyyskin voi subjektiivisena kokemuksena lisätä ihmisessä ainakin rakkauden ja hyvinvoinnin tunnetta. Siksi uushengellisyyden täysi demonisointikaan ei välttämättä ole viisasta. Rakentava suhtautuminen voikin avata hyvän dialogin uushengellisyyden ja kristillisyyden välille. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että emme voi tai meidän ei tulisi esittää rakentavia kriittisiä kysymyksiä muiden uskomuksista. Samoin meidän on myös hyvä jatkuvasti esittää kriittisiä kysymyksiä myös omista uskomuksistamme. Ihmisluontoon kun valitettavasti kuuluu usein myös vahva sokeus itselle ja omille uskomuksille.

Turhaan ei itsetuntemuksenkaan merkitystä ole aina painotettu länsimaisessa kulttuurissa – ja itse asiassa sitä painotetaan jossain määrin myös uushengellisyydessä. Juuri itsetuntemuksen ja itsensä kuuntelemisen merkityksen tärkeys on mielestäni yksi rakentava elementti uushengellisyydessä. Se liittää sen myös hienolla tavalla länsimaiseen perinteeseen, jossa mm. kreikkalaisessa filosofiassa ja juutalaiskristillisessä traditiossa on painotettu juuri itsetuntemuksen merkitystä.

Lisäksi meidän ainakin kristittyinä pitäisi mielestäni suhtautua kaikkiin ihmisiin kunnioittavasti – heidän katsomuksistaan ja uskomuksistaan riippumatta. Aidolla rakkaudella ja hyvyydellä on mahdollista voittaa erittäin paljon. Kovin vaarallisia ovatkin sellaisetkin uskomukset, joissa ajatellaan, että hyvän ja pahan raja menee selkeästi eri ihmisryhmien tai yksilöiden väillä. Se valitettavan usein johtaa lahkoutumiseen ja muiden ylenkatsomiseen. Tällaisella mentaliteetilla on ollut karmeat seuraukset historiassa, kuten esimerkiksi 1900-luvun totalitaristiset yhteiskunnat tai pienet lahkot ovat todistaneet. Isoin hyvän ja pahan välinen taistelu käydäänkin ennen kaikkea ihmisen omassa sydämessä – ei ihmisten välillä.

Näin pitkän blogin lopuksi voin myös paljastaa, että jossain määrin uushengellisyys on jopa johdattanut esimerkiksi musiikin kautta minua Kristuksen luokse. Jo pitkän aikaa elämässäni on hengellisesti merkittävässä roolissa ollut uushengellisyyden kategoriaan laskettava musiikki, jossa on kristillisiä elementtejä ja siihen kuuluu mm. kristillistä kuorolaulua.

Tuo musiikki on niin hyvin tehty, että se tuntuu lähentävän itseäni Kristukseen ja muinaisten juutalaisten Jumalaan. Toki mielessäni ja sydämessäni tästä huolimatta vahvasti uskon niin kuin kirkko ja Raamattu opettavat. Yhtymäkohtien löytäminen eri kulttuurien ja uskontojen välillä voi kuitenkin olla hedelmällistä, jos oma hengellinen kompassi on vahva. Silloin voi parhaimmillaan jopa levittää ehkä huomaamattaankin Jumalan valtakuntaa niihin paikkoihin, joihin se ei löytäisi ilman rakentavaa kontekstualisointia.