Useammatkin moraalikysymykset jakavat kirkkojen globaalia yhteisöä – kuten ihmisiä yleensäkin – tällä hetkellä ja viime vuosikymmeninä. Tässä ei toki ole sinänsä mitään uutta, mutta viestinnän ja ihmisten liikkumisen kiihtyminen on tuonut tähän oman lisänsä. Aallot tuntuvat nopeammin ympäri maapallon. Kirkkojen ja ihmiskunnan yhteyden rakentamiseksi tarvitaan silti yhteisiä arvoja tai ainakin valmiutta keskustella ja tahtoa löytää yhteinen sävel ”yhteisestä kodista” huolehdittaessa.
Ekumeenisessa liikkeessä tähän liittyvä käymistila kärjistyi etenkin vuosituhannen taitteessa, ja kun etiikka ei enää välttämättä yhdistänytkään vaan siirtyi vahvimpien erimielisyyttä luovien tekijöiden joukkoon, pyrittiin asiaan paneutumaan intellektuaalisesti Faith and Order -komissiossa jo ennen Busanin 2013 yleiskokousta. Tuolloin julkaistu kirjanen Churches and Moral Discernment herätti kuitenkin epäluuloa liberaalista lähestymistavasta, joka ohittaa kirkkojen perinteen. Niinpä päätettiin lähestyä kysymystä vielä perusteellisemmin ja ottaen konkreettisesti huomioon eri perinteet niiden omat näkökulmat huomioon ottaen.
Ensimmäinen julkaisu uuden tutkimus- ja keskusteluprosessin tiimoilla julkistettiin viime vuonna ja kaksi muuta seurasi perässä. Ensimmäisen kirjan aiheena on Learning from Traditions, Oppiminen perinteistä: https://www.oikoumene.org/resources/publications/churches-and-moral-discernment-i
Siinä neljäntoista kristillisen perinteen edustajat esittelevät sitä, miten moraalikysymyksiä on niissä käsitelty historian saatossa. Luterilaisesta perinteestä kirjoittaa Augsburgin yliopiston professori Bernd Oberdorfer. Hän lähtee liikkeelle kiistasta, kohensiko vai maallistiko 1500-luvun reformaatio maailmaa. Oberdorfer näkee reformaation painottaneen erotteluja, jotka eivät merkinneet erilleen asettamista. Erottelujen eli distinktioiden oli määrä tehdä erot näkyviksi, jotta suhde tulisi mahdolliseksi. Niinpä erottelu kirkon ja maailman välillä ei merkitse maailmasta pakenemista vaan niiden tuomista suhteeseen keskenään.
Oberdorfer painottaa, että tärkein luterilaisista erotteluista etiikan näkökulmasta on lain ja evankeliumin välinen erottelu. Tarkoituksena on varmistaa pelastuksen lahjaluonne ilman omia ansioita, vaikkakaan se ei merkitse lain tekemistä tyhjäksi. Toinen keskeinen erottelu on jako maalliseen ja hengelliseen hallintavaltaan. Kirkon näkökulmasta tämä tarkoittaa, että evankeliumia ei tule levittää pakkokeinoin. Silti ajateltiin 1500-luvulla, että esivallan tulee varjella ihmisiä oikeasta opista poikkeavista tulkinnoista, jotka aiheuttavat hämmennystä. Luther kunnioitti esivallan ylläpitämää järjestystä, niin että oli valmis sietämään huonoa järjestystä pikemmin kuin kaaosta. Dietrich Bonhoeffer toi luterilaiseen etiikkaan erottelun ”viimeistä edellisiin” asioihin kuvaamaan maallisia asioita suhteessa iankaikkiseen päämäärään. Viimeistä edelliset eivät määritä ”perimmäistä” kysymystä iankaikkisesta pelastuksesta (vaikka ne ovat suhteessa toisiinsa). Luterilaiset ovat yleensä varovaisia poliittisia lausumissaan. Ne eivät ole ”jumalan sanaa”. Niitä tulee jatkuvasti arvioida luterilaisen sosiaalietiikan periaatteiden pohjalta. Silti kahden regimentin oppi rohkaisee osallistumaan maalliseen elämään ja toteuttamaan siinä rakkauden lakia, hyvää ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Erottelu kuitenkin rajoittaa kirkon kykyä antaa moraalinormeja. Tulee tehdä erottelu kirkon sisäiseen elämään – liturgia, diakonia, todistus – liittyvien kannanottojen ja julkisten kannanottojen välillä tässä suhteessa.
Toinen julkaisu sarjassa oli Learning from History, Historiasta oppiminen: https://www.oikoumene.org/sites/default/files/2021-02/Churches_Moral_Discernment_Vol2_Web.pdf
Siinä käsitellään seitsemää eri historiallista eettistä kiistakysymystä (koronotto, orjuus, kirkko-valtio-yhteiskunta, sota ja väkivallattomuus, naiset liturgiassa, avioliitto, itsemurha). Tarkoituksena on käsitellä sellaisia historiallisia eettisiä tapauksia, joiden pohjalta voidaan arvioida eettisen harkinnan ja päätösten muuttumista kysymyksissä, jotka eivät enää ole kyseisessä perinteessä jakavia. Näin toivotaan voitavan oppia siitä, miten ja mitä perusteita soveltaen, millaista päätöksentekoprosessia noudattaen ja millaisiin auktoriteetteihin ja lähteisiin vedoten päätöksiä on tehty. Millainen on ollut poliittisten tekijöiden vaikutus jne.
Kolmannessa julkaisusarjan osassa Facilitating Dialogue to Build Koinonia, Vuoropuhelun virittäminen yhteyden rakentamiseksi, (https://www.oikoumene.org/sites/default/files/2021-06/Churches_MoralDiscernment_VolII_Web.pdf) lähdetään liikkeelle yhteisestä uusitestamentillisesta moraalisesta perinteestä kristillisessä elämässä, yhteisestä kutsusta pyhyyteen ja siitä, että moraaliset harkinta- ja päätöksentekoprosessit ovat luonteeltaan yhteisöllisiä. Koska on kyse moraalisesta harkinnasta kirkoissa, otetaan käyttöön ortodoksisesta perinteestä käsite ”kirkon omatunto” kuvaamaan sitä, miten kirkoissa yhteisöinä moraalikysymyksiä on käsitelty ja käsitellään. Seuraavaksi kuvataan sitä, miten muutoksia tapahtuu kirkkojen moraalisen harkinnan prosesseissa. Hahmotellaan myös työkalu moraalisen erimielisyyden ymmärtämiseksi ja dialogin rakentamiseksi. Lopuksi tehdään johtopäätöksiä.
Tällä prosessilla pyritään siis lisäämään moraalisen harkinnan päätöksentekoprosessien ymmärtämistä eri kristillisissä perinteissä, jotta voitaisiin lisätä mahdollisuuksia käydä asiallista keskustelua siitä huolimatta, että perinteet ja johtopäätökset ovat toisinaan erilaisia niin perinteiden välillä kuin niiden sisällä. Keskusteluyhteyden rakentaminen ja ylläpitäminen on ensiarvoisen tärkeä lähtökohta. Vasta sitten voidaan etsiä tapoja olla nykyisissä moraalisia kysymyksiä käsittelevissä päätöksentekoprosesseissa yhtä ja eri mieltä siten, että yhteys ei katkea vaan voidaan säilyttää kunnioittavat puhevälit erilaisista kristillisen perinteen tulkinnoista huolimatta. Tällöin pyritään myös kunnioittamaan sitä, että kristillisessä uskossa ei ole kyse vain mielipiteistä vaan Jumalan ilmoittamasta, nöyryyteen, parannuksentekoon, keskinäiseen rakkauteen ja armahtavaisuuteen kutsuvasta totuudesta, jolla on eettisiä seuraamuksia.
Selvää on, että Raamattu, kristillinen perinne ja Pyhän Hengen johdatus ovat kirkoille yhteisiä lähtökohtia. Eroja tulee sitten, kun esimerkiksi sovelletaan nykyhetken tietämystä tiettyihin kysymyksiin ja pohditaan tämän tietämyksen suhdetta kristillisen uskon perusdokumentteihin Jumalan ilmoituksena kirkolleen ja siinä, kenen tai keiden päätökset ovat lopulta yhteisöllisesti auktoritatiivisia ja millä tavoin.
