Ootko muistanu, Iiris…

.. mitä piti yrittää.
Ootko muistanu, Iiris,
meidän piti elää
tätä yhteiskuntaa suurempaa elämää
viimeiseen asti.

 

Näin lauloi Miljoonasade 1980-luvulla. Sehän taidettiin valita suomalaisten onnellisimmaksi vuosikymmeneksi. Ehkä se sitä olikin. Olkoon loppuun kaluttu truismi, mutta kyllä se enemmän yhtenäiskulttuurilta maistui. Meillä lukiossa taisi opiskella elämänkatsomustietoa juuri se kolme, mikä ryhmän perustamiseen vaadittiin. Uskontoa opiskeltiin viisi pakollista kurssia, eikä se tuntunut yhtään liialta ainakaan tällaisesta teologiafriikistä. Isosporukoihin oli tunkua, vaikkei palkkaa saanut. Itse asiassa joistain varhaisnuorten leireistä jopa maksoimme pienen korvauksen, koska halukkaita isosia oli enemmän kuin määrärahoja. Vain erityisryhmien leirillä työskentelystä sai pienen korvauksen. Ehkä se on vaikuttanut nykyiseen ammatinvalintaani – ennätin olla isosena viimeisellä apukoululaisten rippikoululeirilläkin.

 

Jääköön leppoisahko 1980-luvun nostalgointi 2010-luvun  puolivälin tilanteessa, jossa kirkkoa luonnehditaan ’haastetuksi’. Ehkä luonnehdintaan on enemmän perusteita kuin silloin kultaisella 1980-luvulla, jolloin silloinkin puheissa oli huolestuttava kirkonvastainen kehitys. Erona vaan taisi olla se, että silloin oli vielä rahaa. Ratkaisu kaikkiin ongelmiin olikin perustaa uusi virka milloin mitäkin kirkon erityisalaa tai rakennettavaa asuinaluetta hoitamaan. Nyt siihen ei enää ole varaa.

 

Onko se tuota lihavien vuosien hybristä, jossa edelleen eletään, kun ei uskalleta perustella kirkkoon kuulumista ja sen tarpeellisuutta kirkon perustehtävällä ja ydinsanomalla? Puhutaan hautausmaiden hoidoista, kulttuurillisesti arvokkaista rakennuksista, väestökirjanpidosta, sählykerhoista ja vanhusten päivätoimintakeskuksista, ettei vain vahingossakaan tultaisi maininneeksi Jumalaa.

 

Selvyyden vuoksi sanottakoon, että totta kai niin hautausmaat kuin kulttuurihistorialliset kohteetkin on hoidettava ja väestökirjanpidosta huolehdittava. Ne, samoin kuin sählykerhot ja vanhusten päivätoiminta ovat tärkeitä asioita, mutta ovatko ne seurakunnan ytimessä? Ovatko ne olemassa itseään varten, kuten Laodikean seurakunta, joka oli ”rikas, rikastunut eikä enää mitään tarvitse”? Ovatko seurakunnan nykytoiminnot olemassa palvelemaan, kutsumaan ja haastamaan ihmisiä dialogiin itsensä ja Jumalan kanssa elämän suurista kysymyksistä; kuolemasta, totuudesta, armosta, rakkaudesta, oikeasta ja väärästä, vai ovatko ne olemassa vain, että sitä hommaa varten nyt tuli lihavina vuosina perustetuksi virka ja hommatuksi kiinteistö?

 

Mitä kirkko pelkää? Totuudesta kiinnostuneita ihmisiä? Pistetään nyt varmuuden vuoksi kielto agnostikkoilloille, etteivät ihmiset vain tulisi kirkkoon pohtimaan suuria kysymyksiään? Pohtikoot niitä keskenään ja tulkoot katsomaan sitä, mitä kirkko heille suvaitsee tarjota.

 

Oikeista, tosista ja suurista asioista puhuminen ei vaadi suuria tiloja, virkamiespalavereita tai keskitettyä taloushallintoa. Se sujuu ilman kipaa tai iit@a. Se vaatii asiansa osaavia ihmisiä, joilla on tietoja, taitoja ja kuuntelevat korvat. Se vaatii rohkeutta sanoa, että tässä käsitellään elämän suuria kysymyksiä; sellaisia, joiden vastaamiseen eivät kunnallisen sosiaali- ja terveystoimen rahkeet riitä. Ihan ensimmäiseksi pitäisi lopettaa ajattelu seurakunnasta yhtenä kilpailijana ihmisten vapaa-ajasta. Tilastointi on eräs pahimpia asioita ohjaamaan työn suuntautumista toimintakeskeiseen tapahtumakulttuuriin. Olen aivan varma, että tätä kohtaamista suurten kysymysten äärellä tapahtuu niin alakoululaisten sählykerhoissa kuin vanhusten päivätoimintakeskuksissakin. Seurakuntamestarit ja virastotyöntekijät ovat kertoneet kohtaamisista hautausmaan käytävillä ja viraston luukuilla, joissa ihminen on tullut kohdatuksi ja autetuksi. Miksi tästä ei uskalleta puhua, vaan nillitetään lillukanvarsissa? Mitä kirkko pelkää?

 

Jossain uskonnollisen/hengellisen kehityksen vaiheessa kuuluu asiaan tuomita – asenteella ja vastoin parempaa tietoa – Vanhan Testamentin jumalakuva julmana ja kostonhaluisena. Sen sijaan kuuluu asiaan hehkuttaa Uuden Testamentin lempeää Jeesusta. Kumpikin stereotyyppinen kuva toivottavasti osoittautuu myöhemmin yksipuoliseksi, jos malttaa ja uskaltautuu syvemmälle Raamatun maailmaan. Se VT:ssä esiintyvä ihmisen – ei Jumalan – pahuus, avuttomuus elämän mysteerien edessä etsimässä ja saamassa vastauksia tulisi olla selkeänä kuvana myös tulevaisuutta haastettuna mietittäessä. On oltava rohkeutta mennä ”maastoon tiettömään” ja luotettava sekä ihmisen kykyyn ihmetellä elämää että Tehtävänantajaan.

 

 

 

 

    • ”Tieteen tulokset ovat monesti ristiriitaisia.” Eivät ole. Sen sijaan tieteellinen tieto kehittyy itseään korjaten. Vanha tieto joudutaan joskus hylkäämään, kun havainnointi ja tutkimusmenetelmät tarkentuvat.

    • Siinähän se ongelma olikin. Vuosisataisessa konsensuksessa. Se hajosi tieteen ansiosta eikä raamatun tutkijoiden itsekritiikin ansiosta.

Tanni Elias
Tanni Eliashttp://www.hopealampi.fi
Tampereelta Pohjois-Karjalan kautta Inariin päätynyt erityisluokanopettaja, seikkailupedagogi, teologi ja kokki, joka rakastaa kieltä, kielioppia ja on muutenkin rasittava tyyppi.