Mannerheimin agentti ja salaiset paperit?

Oliko Mannerheimilla salainen asiamies? Vilho Tahvanainen (1912–1992) väittää näin itsestään autofiktiivisessä romaanissaan ”Erikoistehtävä. Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932–1945” (Akateeminen kustannusliike 1971). Kirja herätti aikanaan suuren kohun. Se olisi muuttanut Suomen historiankirjoituksen lähihistorian osalta, mikäli kirjan tiedot olisivat tosia.
Kirja sai tyrmäävän vastaanoton sisällön historiallisuuden osalta, mutta kuvauksena valtioiden kohtaloihin vaikuttaneesta yksilöstä se oli viihdyttävää kirjallisuutta, hieman kuin Ian Flemingin 007 tai Winston Groomin Forrest Gump.
_ _ _
Arto Koskisen 10-osainen podcast YLE-Areenassa ”Mannerheimin agentti, Vilho Tahvanaisen salaisuus” palaa tähän keskusteluun ja herättää kysymyksen, tulisiko Tahvanainen sittenkin ottaa vakavammin? Ohjelmassa kuullaan aiheeseen perehtynyttä Erkki Hautamäkeä (s. 1930), Vuokatin Urheiluopiston entistä johtajaa. Hän on kirjoittanut Tahvanaisen papereista kaksi omakustanteista kirjaa (Suomi myrskyn silmässä I–II, 2005) ja uskoo Tahvanaisen romaanin tietojen mm. Stalinin ja Mannerheimin läheisistä yhteyksistä ja salaisesta yhteydenpidosta Tahvanaisen välityksellä pitävän paikkansa.

Tahvanainen kertoo kopioineensa Mannerheimin salaisten paperien nk. S–32 -(Suvilahti)kansiosta n. 150 konekirjoitusliuskaa materiaalia ja säilyttäneensä sen itsellään. Kopiointi tapahtui 1940-luvun loppupuoliskolla. Tahvanaisen kahdessa kirjassa kopiointivuosi on eri: 1945 ja 1949. Kansion väitetyt paperit kuvaavat suomalaisten kommunistien vallankumousaikeita 1932, jotka Tahvanainen kertomuksensa mukaan onnistui paljastamaan pääministeri Svinhufvudille. Tosin Svinhufvud oli valittu presidentiksi jo 1931.
_ _ _

Kansio oli Tahvanaisen jälkeen porilaisella sotaveteraanilla Vieno Oskar Oramaalla (1912–2000), jonka luona podcastin tekijä Arto Koskinen näki materiaalin 1990-luvulla tomaattilaatikossa. Silloin Koskinen sai Oramaalta myös c-kasetin, jossa Tahvanainen puolustelee kirjansa tietoja sen julkaisun aikoihin. Koskinen on liittänyt kasetilta Tahvanaisen puhetta podcastiin. Viimeksi materiaalia on käyttänyt Erkki Hautamäki.
_ _ _
Akateemiset historioitsijat suhtautuvat Tahvanaiseen epäillen hyvin perustellusti ja liityn tähän kantaan. Ohjelmassa kuultu historioitsija Teemu Keskisarja toteaa, että kyse ei ole valheesta eikä huiputuksesta vaan fiktiosta. Kirjan Mannerheim on ”sepitteellinen henkilö”. Tahvanaisen entinen sotilasesimies kenraaliluutnantti Tauno Viljanen (1901–1973) toteaa, että todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat Tahvanaisen kirjassa, kuten on tavallista agenttikertomuksissa. Samoihin aikoihin historioitsija Hannu Soikkanen piti kirjaa fiktiona. Esimerkkinä hän toteaa, miksi rauhanneuvottelujen käynnistämiseen Suomen ja Neuvostoliiton välillä olisi pitänyt rakentaa neuvottelukontaktia Tukholman kautta Aleksandra Kollontain välityksellä, jos kerran Mannerheimilla ja Stalinilla oli suora yhteys?

Epäilyksiä herättävät Tahvanaisen tehtävän edellyttämä kielitaito tai kuvaus automaattisesta, matkalaukkuun sopivasta radiolaitteesta, joka tulosti nauhaa. Ennen kaikkea tiedot mm. salaisista sopimuksista Mannerheimin ja Stalinin välillä tuntuvat epäuskottavilta. Samoin tuntuu vaikealta uskoa, että presidentti Svinhufvud ja sitten Mannerheim olisivat vuonna 1932 ottaneet 19-vuotiaan metsätyömiehen kuriirikseen.
_ _ _
Sotahistorian professori Ohto Manninen kirjoitti Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksessaan Tahvanaisesta otsikolla Agenttitarinoita (Historiallinen Aikakauskirja 4/1995 ”Itsenäistyvä Suomi, horjuva Venäjä”) mm. seuraavasti:

”…Sittemmin tämä (Mannerheimin) salainen kansio on saanut ”jutussa” pääroolin, ja sen asiakirjoihin on viime vuosina viitattu lehtikirjoituksissa. Näiden asiakirjojen avulla voitaisiin – mikäli ne olisivat aitoja – selittää koko Suomen toisen maailmansodan historian kehityslinja.

Manninen referoi Tahvanaista: ”Kerrotaan, että Neuvostoliitto ja Englanti sopivat 15.10. 1939 oman etupiirijakonsa Pohjolassa, että saksalaiset saivat asian tietoonsa ja että Hitler vaati 10.2. ja uudelleen 3.3. 1940 (nyt pommituksella uhaten) Stalinia lopettamaan talvisodan. Kerrotaan myös, että Göring ja Ribbentrop ilmoittivat huhtikuussa 1940 Suomelle etukäteen Norjan miehityksestä, että Stalin 5.3. 1941 sivustansa rauhoittaakseen tarjosi Suomelle vanhoja rajoja ja alueita Itä-Karjalasta ja että Mannerheim riensi 8.6. 1941 lupaamaan Stalinille, että Suomen tulevat sotatoimet rajoitettaisiin välttämättömimpään ja että Muurmannin rataa ei katkaistaisi.

Manninen jatkaa: ”Ymmällä olevat lukijat ovat vedonneet tutkijoihin, kun näistä käänteentekevistä poliittisista vedoista ei kerrota ns. akateemisissa historiantutkimuksissa. Jo alkuaan Tahvanaisen muistelmiin kohdistui epäuskoista kritiikkiä. Kirjan juoni oli kuitenkin kirjoitettu niin asiantuntevasti, että yksityiskohtia oli vaikea todistaa vääräksi. Ei riittänyt se, että ns. virallisissa arkistoissa ei asiasta ollut merkkiäkään. Kysehän oli ollut ehdottaman salaisista toimista. Siteeratut asiakirjat poikkesivat muodoltaan normaalista ”asiakirjakäytännöstä” ja oli vaikea perustella sitä, miksi juuri nämä henkilöt olisivat olleet yhdessä allekirjoittajina. Mutta paljon epäilyksistä voitiin torjua sillä, että siteeraus tapahtui muka Tahvanaisen nopeasti tekemistä kopioista.”

”… Tutkijoiden mahdollisuudet tarkistaa ”salaisen kansion” luotettavuutta ovat vuosien mittaan parantuneet. Marsalkka Mannerheimin perinpohjaisen arkiston sisältö – mukaan luettuina vuonna 1994 Suomeen Ruotsista palautetut ”salaisimmat asiakirjat” – ja eräiden muiden vaikuttajien muistikalenterit ja päiväkirjat osoittavat, että Mannerheim ei voinut olla juuri niinä päivinä siellä, missä Tahvanainen väitti. Näistä käyttöön saaduista keskeisten suomalaisten valtiomiesten arkistoista ei – eikä myöskään Neuvostoliiton ja länsivaltain ”avautuneista” arkistoista – ole löytynyt mitään, mikä puolustaisi ”salaisen kansion” aitoutta.

”Salainen asiamies” on väitteineen yksin kaikkia maailman arkistoja, muistelmia ja historiankirjoitusta vastaan. Tässä tilanteessa voidaan ällisteleville lukijoille todeta vain, että ”Tapaus Tahvanainen” kuuluu kaunokirjallisuuden agenttitarinoiden joukkoon. Siinä joukossa se ei liene huonoimpia, ja sen elinkyky Suomen julkisessa sanassa on kunnioitettava. Kuten sanottu, se on jo neljännesvuosisadan iässä”, toteaa Ohto Manninen vuonna 1995.
_ _ _
Podcast tuo esiin joitakin todisteita Tahvanaisen väitteiden puolesta, kuten että hän sai armeijan kantakorttinsa mukaan 10 vuorokauden kuntoisuusloman palveltuaan vasta kaksi viikkoa alokkaana (koska oli tätä ennen palvellut jo kolme vuotta salaisena kuriirina?) ja Talvisodan ansioista VR3 (tl.k.), mikä oli harvinainen huomionosoitus aliupseerille. Hän toimi tuolloin Joensuussa sotilasetsivän nimikkeellä, oman tietonsa mukaan Mannerheimin radistina ja kuriirina. Jatkosodan aikana hän oli huollon aliupseeri.

Ohjelman mukaan valvontakomission johtaja kenraalieversti Andrei Ždanov esti Mannerheimia matkustamasta Portugaliin, kun sotasyyllisyysoikeudenkäynnit olivat alkamassa. Silloin Stalinin lähettiläs toi sanan Helsinkiin, että Mannerheimin oli saatava matkustaa, eikä häntä vastaan nosteta syytteitä sotasyyllisyydestä. Hautamäki sanoo ohjelmassa selvittäneensä Tahvanaisen vastaanottaman viestin peitenimistä Gregori, Luci ja Irina viimeisen henkilöllisyyden, Boris Šapošnikov. Neuvostoliiton marsalkka ja Puna-armeijan esikuntapäällikkö Šapošnikov (1882–1945) toimi I maailmansodassa Kaukasian armeijan komentajana ja olisi ollut Mannerheimin vanha tuttava. Nämä todisteet eivät kuitenkaan puhu Tahvanaisen papereiden aitouden puolesta.
_ _ _
Itse törmäsin Tahvanaisen papereihin järjestäessäni isäni Hannu Särkiön arkistoa vuosi sitten ja konsultoin sotahistorian tutkijoita Martti Häikiötä sekä Ohto Mannista. Liitin paperit osaksi isäni kokoelmaa Kansallisarkistossa.

Kyseessä oli nippu valokopioita, jotka oli lähettänyt porilainen Vieno Oskar Oramaa 13.3.1995 päiväämässään kirjeessä. Isäni oli tuolloin Turun ja Porin sotilasläänin komentaja (1993–97). Saatekirjeessä Oramaa kutsuu papereita Marsalkka Mannerheimin ”taustapoliittisiksi” asiakirjoiksi. Ne ovat suomeksi kirjoitettuja kirjeitä, jotka kuvaavat Suomen asemaa suurvaltojen välillä. Kirjeet on laadittu esimerkiksi Stalinin, Ribbentropin ja Eisenhowerin nimissä. Oramaa kirjoittaa saaneensa paperit 1985 ja on vakuuttunut niiden aitoudesta. YLE:n podcastista käy ilmi, että Oramaa on saanut paperit tuolloin 73-vuotiaalta Tahvanaiselta.

Oramaa kertoo itsestään, että hän oli viisi vuotta Pohjolan suojeluskuntapiirin palveluksessa (1934–38) ja Talvisodassa reservin vänrikkinä kk-komppanian päällikkönä Viipurinlahdella.
_ _ _
Lopuksi totean, että Tahvanaisen papereiden kohdalla on perustava lähdekriittinen ongelma. Alkuperäisiä, vieraskielisiä dokumentteja ei ole olemassa, ainoastaan Tahvanaisen väitetysti alkuperäisten mukaan kirjoittamat kopiot. Siksi niihin on suhtauduttava varsin kriittisesti. Todennäköisesti ne ovat Tahvanaisen itsensä laatimia.