Sosiaali- ja terveydenhuollon ja pelastustoimen järjestämisvastuu siirtyy vuoden 2023 alusta kunnilta hyvinvointialueille. Hyvinvointialueen on muodostettu maakuntajaon mukaisesti Uuttamaata lukuun ottamatta. Uudellamaalla on neljä erillistä hyvinvointialuetta sekä Helsingin kaupunki, jolla on jatkossakin Sosiaali- ja terveydenhuollon ja pelastustoimen järjestämisvastuu. Uusien hyvinvointialueiden tulee järjestää palvelut alueensa asukkaille yhdenvertaisesti sisäisitä kuntarajoistaan riippumatta.
Nykyisellään jokaisessa seurakunnassa tulee olla diakonian virka, jonka haltijana on diakonissa tai diakoni. Diakonissa on saanut terveydenhuollon ja diakoni sosiaalityön koulutuksen. Seurakuntiemme diakoniatyö toimii usein tiiviissä yhteistyössä kunnallisen sosiaalitoimen ja julkisen terveydenhoidon kanssa. Toiminnat täydentävät toisiaan. Kunnan sosiaalitoimen lähestymiskulma on sekulaari, seurakunnan diakonian hengellinen, kuitenkin palvellen kaikkia avuntarvitsijoita heidän omasta hengellisestä taustastaan riippumatta. Seurakuntien diakoniatyöllä on yhteisiä rajapintoja kuntien sosiaalitoimen suuntaa esimerkiksi toimeentulotukeen, asumispalveluihin, lastensuojeluun ja vanhustyöhön liittyen. Terveydenhoidon osalta diakoniassa tehdään yhteistyötä esimerkiksi kotisairaanhoidon kanssa.
Muuttuuko yhteistyön puitteet, kun sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisvastuu siirtyy kunnilta hyvinvointialueille? Sikäli muuttuu, koska päätöksenteon taso siirtyy toiminta-alueeltaan suuremmalle kokonaisuudelle. Uudessa organisaatiossa yksittäiselle seurakunnalle tai seurakuntayhtymälle ei ole enää omaa vastinparia, jonka kanssa sopia yhteistyön muodoista.
Nykyisellään hiippakuntien diakonisesta toiminnasta vastaavat diakonian hiippakuntasihteerit sekä mahdollisesti diakonian asiantuntijat, mikäli sellainen on palkattu. Vuonna 2019 Diakoniatyöntekijöiden Liitto julkaisi kannanoton, jonka mukaan jokaisessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hiippakunnan tuomiokapitulissa tulisi olla diakonin virkaan vihitty diakonian asiantuntija, jolla on riittävä käytännön kokemus diakoniatyöstä. Kannanoton mukaan diakonian asiantuntijoita tarvitaan myös siksi, että he Sosiaali- ja terveyssektoria tuntevina puhuvat samaa kieltä kuntien ja valtion sosiaali- ja terveysalan viranomaisten kanssa ja edustavat kirkkoa erilaisissa kehittämistyöryhmissä ja verkostoissa.
Kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisvastuu siirtyessä hyvinvointialueille hiippakuntatasoisten diakonian asiantuntijoiden tarve vahvistuu entisestään. Onko asiassa edetty?
Kiitos, Jukka! Diakoniatyöstä vastaavan papin sydäntä lämmittävät tällaiset blogit. Olen huomannut, että diakoniatyön muodot vaihtelevat yllättävänkin paljon seurakunnasta toiseen jopa samassa rovastikunnassa. Pienehkössä maalaisseurakunnassa autetaan eri tavoin kuin kaupunkiseurakunnassa. Hiippakunnallinen koordinointi ei saisi tarkoittaa tällaisten paikallisiin olosuhteisiin ja tarpeisiin erikoistuneen työn yhdenmukaistamista ns. ylhäältä käsin.
Kiitos blogista Jukalle, ja Markolle tästä erinomaisesta kommentista. Diakonia kytkeytyy paikallisseurakunnassa muuhun seurakuntatyöhön ja on erittäin sopeutunut paikallisesti. Koordinoinnin siirtäminen paikalliselta tasolta kauemmas asiakaspinnasta voisi heikentää paikallista diakoniatyötä. Etenkin täällä pohjoisessa hiippakunnan ihmiset ovat satojen kilometrien päässä aivan toisessa todellisuudessa.
Kiitoksia kiitoksesta tärkeästä näkökulmasta Marko ja Pentti.
Pohjoisessa etäisyydet ovat tosiaankin isot ja sama asia tulee varmasti ottaa huomioon myös hyvinvointialueen järjestämässä sosiaalityössä.
Kiitoksia kiitoksista:) Jatkan hiukan diakonian paikallisista toimintakulttuureista. Esimerkkinä rahankäyttö, vaikka erilaiset sururyhmät, ruokapankit ja vastaavat ovat ehkä vieläkin tärkeämpiä. Joissakin (isommissa) seurakunnissa diakonian avustustyö on paljolti pienten ja määrältään rajoitettujen avustusten jakoa yhdistyneenä rahankäytön opettamiseen. Aivan perustellusti. Toisissa seurakunnissa asiakkaat tunnetaan, jolloin avustuksissakin voidaan harjoittaa todellista tarvehankintaa. Esimerkiksi maaseudulla asiakas voi välttämättä tarvita autoa, vaikka kaupungissa sitä voi pitää melkeinpä ylellisyysesineenä. Diakonia pystyy oikeasti joustamaan eri tavalla kuin sosiaalitoimi ja kela tai edes vakuutusyhtiö. Omassa seurakunnassamme on kauan ollut tavoitteena saada ihmiset auttamaan toisiaan. Vaitiolovelvollisuus estää kertomasta tarkemmin, mutta myönteisiä lopputuloksia ja kokemuksia on paljon.
Läheisyysperiaateeen hukkaaminen onkin asia, joka mienua hieman huolestuttaa kun sosiaalitoimi siirtyy vuoden 2023 alusta maakunnan kokoisille hyvinvointialueille. On tärkeää, että asiointipisteiden verkko säilyy riittävän kattavana . Pohdin siis nimenomaan sosiaalitoimea, jossa tarvitaan myös paikallistuntemusta. Toki terveydenhoitopuolellakin tarvitaan kattava palveluverkko. Pelastustoimen osalta se on toivottavasti kaikille itsestään selvyys.
Juuri tältä pohjalta pohdiskelin seurakuntien diakonian ja hyvinvointialueiden sosiaalityön välisiä vuorovaikutustasoja: Säilyykö kumppanuus, jos hyvinvointialueiden puolella ei säily seurakuntien kokoisilla palelualueille enää omia nimikkotyöntekijöitä, eikä toisaalta hiippakuntatasolla puolestaan ole resursseja käydä vuoropuhelua koko hyvinvointialueella operoivien toimijoiden kanssa. Nähdäkseni parasta olisi, jos dialogia käydään molemmilla tasoilla.