Tunnustuspykälän paikasta kirkkolainsäädännössä pestään kuumaa jälkipyykkiä. Kuulemma kyse on identiteettipolitiikasta. Tai syrjinnän oikeuttamisesta.
Ajattelin ensin kymmenisen vuotta kirkon ja valtion suhteita käsittelevän perustevaliokunnan sihteerinä toimineena ja useita tunnustuksen pastoraalikursseja opettaneena, etten jaksa puuttua tähän keskusteluun. Mutta kun aletaan olla jo äärimmäisillä rajoilla, jotakin on kai sanottava.
Syrjinnän oikeuttamista epäilevät ovat tietenkin täysin oikeassa.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on julkisyhteisö. Julkisyhteisö ei lähtökohtaisesti saa syrjiä uskontokuntaan kuulumisen, uskonnolliseen toimitukseen osallistumisen tai uskonnollisen käsityskannan perusteella. Olisi jyrkästi syrjivä ajatus, että oikeus olla julkisyhteisön jäsen, äänestää sen vaaleissa, toimia luottamushenkilönä tai hoitaa virkaa olisi siduttu esimerkiksi kasteeseen tai uskontunnustuksen hyväksymiseen, tai että nämä rajoittaisivat viranhaltijan elämää ja mielipiteenvapautta. Paitsi tietysti jos rajoituksesta ja sen perusteesta on säädetty laissa.
Velvoite säätää perusoikeusrajoituksista lakitasolla
Oikeusministeriön ylläpitämä Lainkirjoittajan opas, arvovaltaisimpia lainvalmistelijan työkaluja tässä valtakunnassa, jonka jokaisen lainsäädäntötyössä mukana olevan soisi lukeneen, toteaa:
Perusoikeusrajoitusten tulee perustua eduskunnan säätämään lakiin. (lihavointi IK)
Vaatimus lailla säätämisestä sisältää kiellon delegoida perusoikeuksien rajoittamista (ja perusoikeuden käyttöä) koskevaa sääntelytoimivaltaa lakia alemmalle säädöstasolle.
Lailla säätämisen yleinen vaatimus on johdettavissa […] perustuslain 80 §:n säännöksestä. Lailla on sen mukaan säädettävä yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista
(Lainkirjoittajan opas 4.1.14)
Tämän otti lähtökohdakseen uuden kirkkolakiehdotuksen laadinnan aikoinaan käynnistänyt kirkkolainsäädännön kodifiointitoimikunta. Sen mietintö kiinnitti erityisesti huomiota perustuslain säädöstasovaatimukseen kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä. Mietintö toteaa, että vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain edellyttämä normien säädöstasovaatimus on lukuisissa asiaryhmissä korkeampi kuin se, joka vallitsi kirkkolain jakoa valmisteltaessa, ja siksi useita asioita haluttiin siirtää lakitasolla säädeltäväksi. Tunnustuspykälän, joka muodostaa kirkon olemassalon ja tehtävän perustan, siirtäminen kirkkojärjestystasolle olisi lähtökohtaisesti ristiidassa juuri niiden periaatteiden kanssa, joiden nojalla kirkkolain uudistusprosessi ylipäänsä käynnistettiin.
Tunnustus kirkkolain systematiikassa
Kirkkolain systematiikka rakentuu logiikalle, jossa tunnustus määrää kirkon toiminnan sisällön. Se toimii mm. kirkon tehtävän, opetuksen, toimitusten, saarnojen, rippikoulun ja sitä seuraavan konfirmaation, niiden oikeuttaman luottamushenkilönä toimimisen ja virkaanvihkimysten perusteena.
Tunnustus kirkon oikeutena. Seppänen 2007, s. 85
Kirkon kirkkolain mukainen perustehtävä on uskonnollinen ja liittyy määrättyyn uskontunnustukseen (mm. HaVM 28/2001 vp, PeVL 57/2001 vp). Tunnustuksen paikka kirkkolaissa ei ole identiteettikysymys. Se on perusoikeuskysymys.
Kirkko syyllistyisi lainvastaiseen syrjintään, mikäli se rajaisi yksilön jäsenyyttä, äänioikeutta, vaalikelpoisuutta, luottamustehtävissä tai viroissa toimimista tai viranhaltijoiden oikeuksia, kuten sananvapautta millään muulla perusteella kuin lain nojalla. Lakia säätäessä vaadittava perusoikeusharkinta — uskonnonvapauden suhde muihin perusoikeuksiin — on tehty ja syrjintäperusteen oikeutus on tutkittu useamman valiokunnan toimesta. Mm. kasteen ja konfirmaation edellyttäminen ovat hyväksyttäviä perusteita, silloin kun vaatimus on lakia säätäessä arvioitu ja oikeutettu perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävällä perusteella. Vaatimusten perusteena on kirkon tunnustus, johon yksittäisissä pykälissä ja niiden perusteluissa viitataan, ja uskonnollinen järjestäytymisvapaus.
Tämän vuoksi kirkkolaissa on oltava tunnustuspykälä. Jos se puuttuisi, kirkko syrjisi lain vastaisesti vaatiessaan jäsenyyden ja toiminnan ehtona esim. kastetta. Laissa säädetyn perusteen nojalla syrjiminen on ns. hyväksyttävää syrjintää. Vaatimukset palautuvat kirkon tehtävään ja sen liittymiseen määrättyyn tunnustukseen.
Tie valtiokirkollisuuteen on kivetty hyvillä (vai pahoilla?) aikomuksilla
Monet liberaarit tahot puhuvat paljon perus- ja ihmisoikeuksista. Perusoikeusrajoitusten lailla säätämisen vaatimus on olemassa juuri perusoikeuksien turvaamiseksi ja takaamiseksi. Viranomainen ei saa ryhtyä mielivaltaiseen, lainvastaiseen syrjintään. Siksi on varsin yllättävää että juuri näitä oikeuksia painottavat tahot eivät haluaisi säätää yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista lailla, vaan ajaa kirkon tilanteeseen, jossa sen perustoiminnot olisivat vailla lainsäädännöllistä pohjaa.
Uudistuksen myöhemmässä vaiheessa esille tullut viittaussännös olisi rikkonut vaatimusta perusoikeusrajoitusten perustumisesta eduskunnan säätämään lakiin. Se olisi merkinnyt muutosta kirkon tunnustuksen oikeudelliseen asemaan ja olisi varmasti koeteltu oikeusistuimissa. Tunnustuksen sijoittaminen kirkkolain ulkopuolelle olisi voinut johtaa siihen, että kirkon tunnustusperusta ei olisi enää nauttinut lain suojaa. Eduskunnan mietintojen sanamuodot kirkon kirkkolain mukaisesta perustehtävästä ja sen liittymisestä määrättyyn tunnustukseen eivät ole sattumaa, vaan heijastavat lakitekstiä ja lain systematiikkaa.
Jos tunnustuspykälä olisi poistettu, muut perusoikeudet olisivat helposti ajaneet kirkon tunnustukseen sidotun tehtävän ohitse. Kirkolla ei olisi enää ollut edukunnan säätämään lakiin perustuvaa perustetta vaatia jäseniltään kastetta tai työntekijöiltään sitoutumista kirkon tunnustukseen. Tämä oli ehkä tarkoituskin. Esimerkiksi tunnustuksesta poikkevaa pappia ei olisi mahdollisesti enää voitu erottaa.
Lopputuloksena olisi siten ollut juuri se, millä perusteella tunnustuspykälää vastustettiin: Valtiokirkollisuus. Uskonnollisesti sitoutumattomalla valtiolla olisi sen myötä ollut viimeinen sana kirkollisasioissa. Yleisessä lainsäädännössä määritellyt perusoikeudet, esimerkiksi mielipiteenvapaus ja uskonnollinen neutraliteetti, olisivat ajaneet kirkon tunnustuksen ohi, kun nämä kaksi olisivat joutuneet ristiriitaan keskenään. Esimerkiksi avioliittokysymys olisi tämän myötä mahdollisesti ratkennut itsestään.
Valtio on kuitenkin sekä eduskunnan että korkeimman hallinto-oikeuden päätöksin kieltäytynyt toimimasta kirkollisten asioiden ratkaisijana siitä huolimatta, että tietyt tahot kirkossa ovat kovasti sille tätä viittaa pyrkineet sovittamaan. Kesaropapismi ja hallitsijan primaatti kirkollisissa asioissa on kuitenkin Suomessa kuollut ja kuopattu, vaikka jotkut vuodattavat vielä sen haudalla katkeria kyyneleitä.
[Täydennys. 23.12.2021: Myös kirkolliskokouksen lakivaliokunta kiinnitti mietinnössään kirkkolakiesityksestä huomiota edellä esille nostamiini ongelmiin. Valiokunta toteaa saman säännöstasoa koskevan ongelman, mutta ei pohdi mietinnössään pidemmälle sen mahdollisia seurauksia: Kirkkojärjestys ei kuitenkaan ole lain tasoista sääntelyä ja näin ollen on mahdollista, että normikollisiotilanteessa lain tasoinen säännös menisi sen edelle. Sen vuoksi keskeiset kirkon toimintaa ohjaavat periaatteet on perusteltua säätää kirkkolaissa. Kollisiotilanteita koskevia ratkaisuja ei aina pysty etukäteen arvioimaan, vaan ne jäävät viime kädessä oikeuskäytännössä ratkaistaviksi. (Lakivaliokunnan mietintö 1/2021, s. 46; ks. myös s. 16).
Samaten lakivaliokunta toteaa vaatimuksen säätää yksilön oikeuksista ja perusteista lailla, ja erityisesti laintasoisen säätelyn vaatimuksen kohdistuvan virkamiesten oikeusaseman perusteisiin, jotka papin osalta liittyvät kirkon tunnustukseen. Nämä perusoikeuksien lakitasoiseen säätelyyn liittyvät näkökohdat muodostivat olennaiset perusteet sille, että kirkolliskokouksen lakivaliokunta päätyi esittämään tunnustuksen säilyttämistä kirkkolaissa (s. 48-49), minkä mukaisesti kirkolliskokous myöhemmin päättikin.]
Asialla ei siis ole merkitystä toisesta näkökulmasta, mutta toisesta on. Vähän hankala siitä siis on päästä yksimielisyyteen.
En näe tarvetta tarkoituksella tekemään tästä sen monimutkaisempaa, koska tilanne on loppupeleissä hyvin selkeä.
Eduskunnan valiokunnat ovat valtakunnan korkein auktoriteetti päättämään, millainen lainsäädännön teknisesti tulisi olla. Sekä perustuslakivaliokunta että hallintovalikunta ovat todenneet että tunnustuksen ei tarvitse olla kirkkolaissa. Itseasiassa he ovat myös todenneet että tunnustuksen ei pitäisi olla kirkkolaissa. Juridisesti asiassa ei ole mitään epäselvää.
Tunnustus on merkittävä kirkon omalle toiminnalle, mutta kirkon oman toiminnan näkökulmasta ei ole merkitystä, mihin tunnustus on kirjattu. Lait ovat pelkkää juridiikkaa. Kirkon omaa toimintaa voidaan aivan hyvin säädellä kirkkojärjestyksessä. Kirkkojärjestys on säädös, jonka muuttaminen on kirkolliskokouksen käsissä. Tältäkin asin asia on täysin päivänselvä.
Asiasta on kirkon sisällä tehty ideologinen. Kirkolliskokous ja sen asiasta päättävä valiokunta haluaa tunkea tunnustusta kirkkolakiin kuin käärmettä pyssyyn. Kirkolliskokous saa näin toimia vaikka tämä onkin periaatteellista vänkäämistä, jolla ei ole mitään käytännön merkitystä.
Asia tulee uudestaan käsittelyyn eduskuntaan hallituksen esityksenä. Tässä kohtaa eduskunta voi todeta, että tunnustus saa olla kirkkolaissa ja hyväksyä kirkolliskokouksen ehdotuksen uudeksi kirkkolaiksi. Eduskunta voi myös todeta, että perustuslain uskonnonvapauspykälän perusteella uskonnollisen yhdyskunnan tunnustus ei voi olla laissa, joka vaatii eduskunnan hyväksynnän. Se rajoittaisi kirkon oikeutta päättää itse omasta opistaan.
Jos nykyinen eduskunta käsittelee asiaa uudestaan, pidän jonkin verran todennäköisempänä, että kirkolliskokouksen ehdotus tunnustuksen sisällyttämisestä kirkkolakiin tulee hyväksytyksi. Täysin varmana en sitä pidä.
Mutta kuten kirkossa yleensä, tämä on periaatteellinen riita, jolla ei ole mitään käytännön merkitystä mihinkään.
Jotenkin vaikuttaa kuitenkin siltä, että kysessä on muutakin kuin juridiikka. Juridiselta kannalta asia voi olla selvä, mutta on muutakin, joka pitää ottaa huomioon. Jollei sitä huomioida, niin se jää hankaloittamaa asioiden hyvää käsittelyä.
Lait koostuvat oikeussäännöksistä, joissa oikeusalamainen käsketään tekemään jotain, kielletään oikeusalamaista tekemästä jotain tai sallitaan oikeusalamaiselle jonkin tekeminen.
Lait eivät sisällä Pekka Veli Pesosen mainitsemaa jotain ”muuta” jota ilman ”asioiden hyvä käsittely” olisi ”hankalaa”. Tästä keskustelusta puuttuu nyt ihan perustason ymmärrys oikeusjärjestyksestä ja tämä menee ihan propellihattuiluksi koko keskustelu.
Ehkä kirkolliskokoukselta puuttuu vähän muutenkin ymmärrys siitä, että kirkko voi autonomisesti päättää omista asioistaan ilman, että joka ikistä asiaa kirjataan lakiin. Kirkkolaki on sekä kansallisessa että kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen yksityiskohtainen. Ortodoksisen kirkon sisäisiä asioita ei ole siirretty eduskunnan päätettäväksi tällaisessa määrin ja länsimaissa muutenkaan lainsäätäjä säätelee näin yksityiskohtaisesti minkään uskonnollisen yhdyskunnan toimintaa.
Ehkä koomisin esimerkki tästä on se, että kirkolliskokouksen esityksessä halutiin lakiin kirjattavan jopa se, että ”[Turun arkkihiippakunnan ja Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulit poislukien] muu kirkon, hiippakunnan, seurakunnan tai seurakuntayhtymän viranomainen voi käyttää aiemmin vahvistettua sinettiä siihen saakka, kunnes sinetti on kulumisen vuoksi uusittava.”
Eikö kirkko osaa ilman eduskunnan päätöstä edes ratkaista, mitä kuluneille sineteille pitää tehdä?
> Nähdäkseni viranomaisaseman vuoksi ilman tunnustuspykälää luterilaista kirkkoa edellytettäisiin noudattamaan sekulaaria lakia kuuliaisemmin kuin esimerkiksi katolisen kirkon.
Tästä keskustelusta puuttuu mielestäni edelleen sellainen järkevä juridinen perustelu, miksi tunnustuspykälä sijainti normihierarkiassa vaikuttaisi juridisesti mihinkään asiaan.
Jos halutaan, että kirkon ei tarvitse noudattaa jotain sekulaaria lakia (en välttämättä ymmärrä, miksi näin haluttaisiin), ei siihen riitä se, että kirjoitetaan kirkkolakiin kirkon tunnustuksen perustuvan Raamattuun. Ei Raamatun mainitseminen kirkkolaissa ole mikään ”vapaudut vankilasta” -kortti. Jos kirkolle halutaan antaa vapaus olla noudattamatta jotain lakia, se on mainittava laissa erikseen toteamalla lain soveltamisaluetta koskevassa pykälässä ”tätä lakia tai sen pykäliä X ja Y ei sovelleta evankelis-luterilaiseen kirkkoon”.
Ajatus siitä, että viittauksella Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin olisi jotain konkreettista juridista merkitystä on mielettömän naiivi. Jokin laissa oleva pykälä joko koskee kirkkoa tai ei koske kirkkoa. Ei voi olla niin, että jotain lakipykälää ei sovellettaisi kirkkoon sitä varten, että kirkkolaissa mainitaan Raamattu. Suomessa ei ole yhtään sellaista lakia, jonka soveltamisalueeksi olisi määritelty ne yhteisöt jotka eivät tunnusta Raamattua.
En väittänytkään sitä, että lait sisältäisivät muuta, mutta tässä kokonaisuudessa vaikuttaa muutakin, kuin lait ja siitä teidän keskustelussanne näyttää olevan kyse. Ulkopuolisena vain haluaisin päästä vähän kärryille mistä oikeasti on kyse. Varsinkin se ihmetyttää, että miksi asennoituminen on puolin ja toisin hyvin kovaa. Eli jotain hyvin merkityksellistä molempien osapuolien asiassa on nähtävä. Se jokin näyttää olevan siellä taustalla ja siitä ei puhuta suoraan. Tämä on aika tyypillistä nykyisessä kahtia jakaantuneessa kirkollisessa keskustelussa.
Lait eivät tee elämästä hyvää ja kaunista, vaan se, että lakia kunnioitetaan ja toimitaan lain hengen mukaisesti. Aivan laillisesti voi imittäin aiheuttaa toisille paljon hankaluuksia. Jopa lakiin vetoamalla. Yhteistyö näiden kahden em. tekijän välillä täytyy toimia hyvin ja nyt tässä se ei näytä toimivan.
Jos ihan rehellisesti sanon, niin minulle on täydellisen yhdentekevää, määritelläänkö kirkon tunnustus kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä.
Mielenkiintoiseksi tämän keskustelun teki se, että perustuslakivaliokunta ohjeisti hyvin selkeästi, että on tunnustus sopii huonosti kirkkolakiin ja on perustuslain näkökulmasta ongelmallista jos se sinne laitetaan, ja tästä huolimatta kirkolliskokous päätyi kinastelemaan asiasta ja päätyi lopulta ratkaisuun, jonka lainsäätäjä katsoi huonoksi. Olen yrittänyt ymmärtää, miksi tästä asiasta syntyi periaattellinen riita, mutta en ole keksinyt sitä itsekään.
Tähän keskusteluun päädyin kommentoimaan, koska blogisti esitti niin selkeästi juridisesti vääriä näkemyksiä, että koin jostain järjettömästä syystä tarvetta korjata asian. Pidän eettisesti vääränä perustella omaa mielipidettä selkäen valheellisilla argumenteilla. Minulla ei olisi ollut mitään ongelmaa siinä, että joku haluaa tunnustuksen olevan kirkkolaissa, jos esitetyt perustelut olisivat totta.
Kirkolliskokouksen lakivaliokunta on mietinnössään kirkkolakiesityksestä perustellut tunnustuksen pitämistä kirkkolaissa samoilla argumenteilla kuin minä. Lisäsin blogin loppuun täydennyksenä viittaukset mietinnön näihin osiin ja lainasin normikollisiota käsittelevän kohdan. Perusoikeussäätelyn kannalta olennainen kohta on tämä:
Perustuslain 80 § 1 momentin mukaan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla. Perustuslain esitöissä laintasoisen sääntelyn vaatimusten todetaan kohdistuvan myös virkamiesten oikeusaseman perusteisiin (HE 1/1998 vp). Laintasoista sääntelyä edellyttää erikseen perustuslain 18 §:n 3 momentti, jonka mukaan ketään ei saa erottaa työstä ilman lakiin perustuvaa syytä. Kirkkojärjestyksessä ei perustuslain 80 §:n 1 momentin säännös huomioon ottaen ole mahdollista itsenäisesti määritellä yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteita. Lakivaliokunta toteaa, että kirkkolainsäädännön uudistuksessa on säilytettävä sellainen säädöstaso, että edellä mainittujen pappisvirkaa ja papin virkaa koskevien seuraamusten määrääminen ei muodostu oikeudellisesti ongelmalliseksi. Vaikka asiantuntijakuulemisten perusteella seuraamusten määrääminen on mahdollista kirkkolaissa olevan viittaussäännöksen nojalla, on oikeudellisesti selkeämpää, että tunnustuksesta säädetään kirkkolaissa. (s. 49)
Erityisesti kirkko-oikeuteen perhehtynyt valiokunta ajatteli siis samansuuntaisesti kuin minä. Toki erittelemättä mietinnössä kovin pitkälle niitä mahdollisia seurauksia, joita kirkkojärjestystasoisella säännöksellä olisi. On hupaisaa kuulla, kuinka palstatietelijöistä löytyy aina valiokuntaakin parempia asiantuntijoita.
Olen kyllä jo tottunut siihen, että näissä kirkollisissa asioissa nousee esille Mikko Niemisen kaltaisia vahvoin mielipitein varustettuja juristeja, jotka eivät ole juurikaan perehtyneet kirkko-oikeuteen. Teologisessa tiedekunnassa on oppiaine nimeltä kirkko-oikeus, jonka keskeisiä alueita ovat valtiosääntöoikeus ja perusoikeudet. Siinä järjestetään satunnaisesti syventävää opetustakin. Oikeustieteilijöitä luennoilla, silloin kun sisällytin niitä tohtorintutkintooni, näkyi valitetettavan harvoin.
Jonkinlaisena lähtökohtana kirkon julkisoikeudellisen aseman kirkolliselle lainsäädäntötyölle ja hallinnolle asettamista vaatimuksista voi perehtyä lukemalla Pekka Leinon teoksen Kirkko ja perusoikeudet (Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja 6).
Nähdäkseni asisssa on olennaista että kirkon identiteetti tunnustuksellisena yhteisönä on määritelty laintasoisesti kyllin selvästi, vaikka tunnuksen sisällön määrittely siirtyisikin kokonaan kirkkojärjestykseen.
Kyse ei siis ole siitä että eduskunta päättäisi kirkon tunnustuksesta, vaan siitä että eduskunta lain tasoisesti hyväksyy yhteisön tunnustuksellisuuden aivan saman tasoisesti kuin rekisteröityjen uskonnollisten yhteisöjen kohdalla.
Minua alkoi kiinnostamaan tämä kohta blogisssa, ja anteeksi pitkähkö lainaus: ”Kirkko syyllistyisi lainvastaiseen syrjintään, mikäli se rajaisi yksilön jäsenyyttä, äänioikeutta, vaalikelpoisuutta, luottamustehtävissä tai viroissa toimimista tai viranhaltijoiden oikeuksia, kuten sananvapautta millään muulla perusteella kuin lain nojalla. Lakia säätäessä vaadittava perusoikeusharkinta — uskonnonvapauden suhde muihin perusoikeuksiin — on tehty ja syrjintäperusteen oikeutus on tutkittu useamman valiokunnan toimesta. Mm. kasteen ja konfirmaation edellyttäminen ovat hyväksyttäviä perusteita, silloin kun vaatimus on lakia säätäessä arvioitu ja oikeutettu perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävällä perusteella. Vaatimusten perusteena on kirkon tunnustus, johon yksittäisissä pykälissä ja niiden perusteluissa viitataan, ja uskonnollinen järjestäytymisvapaus. Tämän vuoksi kirkkolaissa on oltava tunnustuspykälä.”
Hyvä blogisti, salli minun sanoa että tämä vaikuttaa jotenkin erikoiselta päätelmältä. Eikö se riitä, että Kirkkolain 6. luvun 13§:ssä säädetään, että ”Vain evankelis-luterilaisen kirkon konfirmoitu jäsen on kelpoinen: 1) virkasuhteeseen; 2) työsuhteeseen, joka liittyy kirkon jumalanpalveluselämään, diakoniaan, kasvatukseen, opetukseen tai sielunhoitoon; 3) työsuhteeseen, jossa kirkon jäsenyyden ja konfirmaation edellyttäminen on työtehtävien luonteen vuoksi muutoin perusteltua.” Sanot että mm. kasteen ja konfirmaation edellyttäminen ovat hyväksyttäviä silloin kun tämä edellyttäminen on tehty hyväksyttävällä perusteella (anteeksi että vähän lyhennän sanomaasi). Ja vielä että, jos ymmärrän oikein, mielestäsi koska tällaisen edellyttämisen perusteena on kirkon tunnustus, se tunnustuksen (alustava) määritteleminen on oltava kirkkolaissa.
Ajatteletko, väitätkö vai pelkäätkö, että jos tunnustuspykälä siirtyisi kirkkojärjestykseen, kirkko ei enää voisi edellyttää kirkon jäsenyyttä kirkkolain 6. luvun 13§ tarkoittamalla tavalla? Toisin sanoen valtiovalta ja oikeuslaitos eivät tällaista hyväksy, jos eduskunta ei ole itse päättänyt siitä tunnustuksesta johon sanot mainitun ”syrjinnän” oikeutuksen perustuvan.
Tätä minun on vähän vaikea käsittää. Liekö mainitun kirkkolain kohdan oikeutus edes perustuu kirkon tunnustukseen? Jos blogisti ei osallistu tähän keskusteluun, vastatkoon joku muu minua viisaampi.
Ilman että se kirkon tunnustus
Anteeksi viimeisen rivin epäselvyys! Sen tilalle haluan lisätä, että tarkoitan juridisessa mielessä kirkkolain kohta ei välttämättä perustu kirkon tunnustukseen.
Hyvää Joulua Kaikille!
> Tätä minun on vähän vaikea käsittää.
Ilmari Karimiehen blogin juridisissa päätelmissä ei ole päätä eikä häntä. Pohdin jopa sitä, että haluaako hän tahallaan johtaa lukijoita harhaan.
Perustuslakivaliokunta ja hallintovaliokunta katsoivat, että kirkon tunnustus pitäisi siirtää kirkkolaista kirkkojärjestykseen. On täysin käsittämätön väite, että eduskunta virkamiestyön seurauksena useita perustuslakiasiantuntijoita kuultuaan ehdottaisi kirkolle, että se muotoilisi kirkkolain lain vastaiseksi.
Eräs sivujuonne keskusteluun.
Perustuslain 76 §:n 1 momentissa todetaan: ”Kirkkolaissa säädetään evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta.”
Perustuslain kohta ei yksilöi mistä evankelis-luterilaisesta kirkosta on kyse.
Suomessa toimii useita luterilaisia kirkkokuntia.
Eduskunnan säätämä kirkkolaki koskee kirkkokuntaa nimeltä: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko”. Olisi selkeämpää, että myös perustuslain kohdassa asia olisi ilmaistu täsmällisemmin.
Periaatteessa perustuslain 76 pykälä on turha. Ortodoksisesta kirkosta on hyvin samantapainen kirkkolaki vaikk sitä ei mainita perustuslaissa.
Petustuslain 76 pykälä ei varsinaisesti tuota mitään lisäarvoa. Korkeintaan sen voidaan ajatella rajoittavan sitä, mistä asioista kirkkolaissa voidaan säätää. Sen puuttuminen ei kumoaisi kirkkolakia.
Lisään kommenttini vielä tähän, jotta se ei uppoa täysin kommenttivirtaan. Samalla vetäyyn kuuntelemaan joulurauhan julistusta ja toivotan sen myötä kaikille hyvää joulua!
Kirkolliskokouksen lakivaliokunta on mietinnössään kirkkolakiesityksestä perustellut tunnustuksen pitämistä kirkkolaissa samoilla argumenteilla kuin minä. Lisäsin blogin loppuun täydennyksenä viittaukset mietinnön näihin osiin ja lainasin normikollisiota käsittelevän kohdan. Perusoikeussäätelyn kannalta olennainen kohta on tämä:
Perustuslain 80 § 1 momentin mukaan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla. Perustuslain esitöissä laintasoisen sääntelyn vaatimusten todetaan kohdistuvan myös virkamiesten oikeusaseman perusteisiin (HE 1/1998 vp). Laintasoista sääntelyä edellyttää erikseen perustuslain 18 §:n 3 momentti, jonka mukaan ketään ei saa erottaa työstä ilman lakiin perustuvaa syytä. Kirkkojärjestyksessä ei perustuslain 80 §:n 1 momentin säännös huomioon ottaen ole mahdollista itsenäisesti määritellä yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteita. Lakivaliokunta toteaa, että kirkkolainsäädännön uudistuksessa on säilytettävä sellainen säädöstaso, että edellä mainittujen pappisvirkaa ja papin virkaa koskevien seuraamusten määrääminen ei muodostu oikeudellisesti ongelmalliseksi. Vaikka asiantuntijakuulemisten perusteella seuraamusten määrääminen on mahdollista kirkkolaissa olevan viittaussäännöksen nojalla, on oikeudellisesti selkeämpää, että tunnustuksesta säädetään kirkkolaissa. (s. 49)
Erityisesti kirkko-oikeuteen perhehtynyt valiokunta ajatteli siis samansuuntaisesti kuin minä. Toki erittelemättä mietinnössä kovin pitkälle niitä mahdollisia seurauksia, joita kirkkojärjestystasoisella säännöksellä olisi. On hupaisaa kuulla, kuinka palstatietelijöistä löytyy aina valiokuntaakin parempia asiantuntijoita.
Olen kyllä jo tottunut siihen, että näissä kirkollisissa asioissa nousee esille Mikko Niemisen kaltaisia vahvoin mielipitein varustettuja juristeja, jotka eivät ole juurikaan perehtyneet kirkko-oikeuteen. Teologisessa tiedekunnassa on oppiaine nimeltä kirkko-oikeus, jonka keskeisiä alueita ovat valtiosääntöoikeus ja perusoikeudet. Siinä järjestetään satunnaisesti syventävää opetustakin. Oikeustieteilijöitä luennoilla, silloin kun sisällytin niitä tohtorintutkintooni, näkyi valitetettavan harvoin.
Jonkinlaisena lähtökohtana kirkon julkisoikeudellisen aseman kirkolliselle lainsäädäntötyölle ja hallinnolle asettamista vaatimuksista voi perehtyä lukemalla Pekka Leinon teoksen Kirkko ja perusoikeudet (Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja 6).
Tässä viimeisimmässä lisäyksessäsi siirretään maalia. Alkuperäinen blogisi oli kirjoitettu suurelta osin (ei kokonaan) sen ajatuksen ympärille, että ilman Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen mainitsemista kirkkolaissa olisi laitonta vaatia kirkkoon liittymisen ehdoksi kastetta.
Tämän ajatuksen tyrmäsin ja tyrmään edelleen. Maininta kasteesta viety jopa kirkkolain tasolle. Vertailun vuoksi totean vielä, että muiden rekisteröityneiden uskonnollisten yhdyskuntien osalta laki sallii sen, että yhteisöön liittymisen koreografia on kirjattu yhdyskuntajärjestyksessä. Yhdyskuntajärjestys on normihierarkiassa kirkkojärjestystä alempi ja sekin riittää. Tästä syystä pidän tätä nimenomaista juridista pohdintaasi edelleen paikkaansa pitämättömänä.
Nyt siirsit kirjoituksen painopistettä enemmän tunnustuksesta poikkeavan papin irtisanomiseen. Tämän osalta näen juridisesti riittävänä, että kirkkolaissa todetaan että kirkolla on tunnustus ja siitä poikkeava pappi voidaan irtisanoa pappisvirasta ja papin virasta kirkkolaissa säädetyllä tavalla. Vertailun vuoksi valtion viranhaltija voidaan irtisanoa siksi, että hän rikkoo viraston sääntöjä ilman että kaikki ohjeet ja säännöt on kirjattu lakiin.
Myös minä toivottelen tässä kohtaa oikein hyvää joulua sekä blogistille että jokaiselle kommentoijalle!
Jahas, änkyräkonservatiivit ( käytän tätä sanaa koska haluan tehdä eron konsevatiivisesti ajatteleviin sydämen kristityihin jotka eivät toitota oikeassa olemistaan turuilla vaan rukoilevat muiden tavoin että Jumala olisi _minulle_ syntiselle armollinen) ovat tehneet kirkkolain tunnustuspykälästä ideologisen keppihevosen. Nyt hykertelevät että sitten kun tunnustuspykälä on kirkkolaissa, ruoska viuhuu ja kirkkoon ei jää muita kuin opillisesti puhtaat täyttyneinä Pyhässä Vihassa. Tiedättekö mitä alan tehdä? Otan yhteyttä kaikkiin tuntemiini kansanedustajiin että tämä änkyrälaki torpataan eduskunnassa ja piispat ja kirkolliskokous saavat sitä mitä tilasivat. Voitte sitten jatkaa lakipykälistä saivartelemista hamaan Jeesuksen toiseen tulemiseen. Varokaa ettei se sitten jää huomaamatta!
Aika surkuhupaista nimittää kirkkolakia änkyrälaiksi sillä perusteelleella, että se sisältää kirkon tunnustuksen yksilöivän lain kohdan. Tällä ”änkyryydellä” ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, sijaitseeko kirkkon tunnustus kirkkolaissa, vai kirkkojärjestyksessä.
Vaikuttaa pikemminkin siltä että ”änkyryydessä” on pikemminkin kyse siitä, että kirkolla ylipäätään on tunnustus, johon kirkko on normina sitoutunut. Tosiasiassa tunnustukseensa sitoutunut Suomen ev.lut. kirkko on joutunut skularismin taholta paljon suuremman ryöpytyksen kohteeksi verrattuna vaikkapa Suomen ortodoksiseen kirkoon, vapaakirkoon, helluntaikirkoon taikka katoliseen kirkoon Suomessa.
On se erikoista, että konservatiivista näkemystä ei voi puolustaa perustelemalla konservatiivista näkemystä kirkossa vaan pitää tällaisella pikkunäppärällä juristerialla sotkea kirkon ja valtion suhteet. Kuten tämä keskustelukin on osoittanut, yhtään järkiperustelua tunnustuspykälälle kirkkolaissa ei ole löytynyt. Perusteluksi esitettiin että pitäisi keinolla millä hyvänsä päästä syrjimään kirkon jäseniä ja jakamaan heitä jyviin ja akanoihin. En pidä sitä kärkiperusteena. Nyt kun Sadinmaa erosi kirkosta, tuskin toisinajattelijoita enää paljon on jäljellä ja hekin varmaan tekevät lähtöä. Olen kyllä kuullut konsevatiivien itsensä suusta että tämä taistelu kirkosta käydään juurikin juristien välityksellä. Siinähän sitä on positiivista missiota kerrakseen!!!
Jukka Kivimäki: ”tunnustukseensa sitoutunut Suomen ev.lut. kirkko on joutunut sekularismin taholta paljon suuremman ryöpytyksen kohteeksi verrattuna vaikkapa Suomen ortodoksiseen kirkoon, vapaakirkoon, helluntaikirkoon taikka katoliseen kirkoon Suomessa.”
Kansankirkko instituutiona herättää erilaisia näkemyksiä. Kenen joukossa seisot, kenen lippua kannat? Monia aatteita sekä ”lippujen kantajia” on.
Herätysliikkeiden, puolueiden, sekä muiden omasta näkökulmasta hyvää asiaa ajavien suuntausten agitaattorit pettyvät, koska eivät välttämättä kirkossa tule kuulluiksi sillä tavalla kuin odottavat.
Kaikki saavat tulla, mutta harmoniasta on turha haaveilla. Kirkko Suomessa on historiansa aikana kokenut useita murroksia yhteiskunnallisten muutoksien johdosta. Lisää on tulossa? Tunnustus tutisee?
Sadinmaa/Kotimaa: ””Minulle on hoettu vuosikaudet kuinka kirkkoa voi uudistaa vain sisältäpäin. Se ei ole totta, koska ongelmat ovat syöpyneet kirkon rakenteisiin ja käytäntöihin. Jos joku oikeasti pyrkii uudistamaan ja haastamaan aikansa eläneet rakenteet, hän löytää itsensä ulossuljettuna, demonisoituna, erotettuna.”
Monia uudistajia löytyy. Kuka pitäytyisi vain tunnustuksessa? Useita pappeja on erotettu siksi, että pysyvät tunnustuksessa. Tunnustuksessa pysyminen ei moniääniselle kansankirkolle kelpaa?