,
Kirkolliskokouksessa käsiteltiin aloitetta, joka lisäisi herätysliikkeiden vapautta messujen pitämiseen.
Suomen ev.lut. kirkon kirkolliskokouksessa käsiteltiin tällä viikolla muun muassa kysymystä ehtoollisenvieton käytännöistä. Edustaja Hannu Kipon aloitteessa ehdotettiin, että messun viettoon ei enää vaadittaisi kirkkoherran lupaa eikä ehtoollisenviettopaikkaa tarvitsisi vahvistaa hiippakuntien tuomiokapituleissa. Ehtoollisjumalanpalvelusta vietettäisiin kuitenkin edelleen kirkkokäsikirjan mukaisesti ja sen toimittavat luterilaisen kirkon pappisvirkaan vihityt papit.
Kirkolliskokous hylkäsi aloitteen. Siksi seuraava kirjoitus.
LUMELÄÄKETTÄ
Jeesuksen asettamasta Pyhästä Ehtoollisesta; sen oikeasta viettämisestä on ollut kiistaa alusta lähtien. Uskonpuhdistaja Martti Luther joutui käymään kovimmat taistelunsa juuri tämän sakramentin halveksijoita vastaan. Erimielisyys päättyi Lutherin sanontaan: ”Meissä on eri henki”. Sovintoon ei päästy ja ero tuli.
Tänä päivänä kristikunta, Suomessa, on samanlaisessa tilanteessa. Syynä erimielisyyteen on Kirkolliskokouksen v. 1986 tekemä päätös: Sanasta poikkeava pappisvirka.
Tapahtui Ehtoollisen vieton merkityksen täydellinen alasajo. Ehtoollisen ensisijainen, vertikaalinen (pystysuora) yhteys Vapahtajaamme vaihtui maallisen tasa-arvo lain johdosta horisontaaliseksi (vaakasuoraksi)yhteydeksi. Maallinen valta mitätöi hengellisen vallan argumentit.
Ehtoollisen vieton tärkeimmäksi tuntomerkiksi tuli kristittyjen yhteys, horisontaalinen yhteys joka sinänsä on tärkeä. Jeesus asetti Ehtoollisen Pyhän Hengen sinetiksi syntien anteeksisaamiseen. Tärkeintä on silloin kristitylle, uskovalle, vertikaalinen (pystysuora) yhteys syntiemme sovittajaan Vapahtajaamme. Tämä häivytettiin pappisviran muutoksen yhteydessä. Kun kirkossamme jaetaan ehtoollista niin usein saadaan, harhaavan viranhoidon johdosta, “kuolemattomuuden lääkkeen” sijasta “lumelääkettä”. ”Papeilta on kadonnut opetus ja vanhimmilta neuvo.” Hes. 7:26
Uskonpuhdistaja Luther on selittänyt:” Oikein toimitetun ehtoollisen tulee olla “demonstratio” eli havainnollinen tapahtuma Jeesuksen asettamasta ehtoollisen vietosta. Kuta lähempänä ehtoollisen viettomme on Kristuksen ensimmäistä ehtoollista, sitä parempi se epäilemättä on, ja kuta kauempana siitä, sitä vaarallisempi.” Pitäytyminen apostolisessa opetuksessa on leivänmurtamisen edellytys. Me pelastumme vain evankeliumin kautta. Paavali kirjoittaa: “Te pelastutte, jos pidätte siitä kiinni semmoisena, kuin minä sen teille julistin.” 1. Kor. 15:2
Kun Kirkon Herran, Jeesuksen asettamasta Ehtoollisen vietosta on luovuttu voidaan yhtyä Uskonpuhdistajan sanontaan: “Epävarma sakramentti ei ole lainkaan sakramentti.” Jumala ei ole Raamatussa esittänyt epävarmoja asioita vaan Jumalan sana on kaikissa kohdissaan varma ja Pyhän Hengen vakuutus annetaan Sanan ilmoitukseen uskovalle. Enemmistö kristikansasta nauttii “lumelääkettä”!
Apostolisessa, luterilaisessa (gneesio luterilaisessa),ehtoollisen vietossa saadaan, nautitaan ”kuolemattomuuden lääkettä”. Lopputuloksena: Ilm. 19:9 ” Autuaat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle! Nämä sanat ovat totiset Jumalan sanat.“
Jukka Teininen
Forssa
Lutheria ei tainnut kiinnostaa pohtia, kuka on kelvollinen jakamaan ehtoollista. Sen sijaan hän kirjoitti vakavasti ehtoollisvieraan kelvollisuudesta. ”Teemme siis kaikesta sanotusta sen johtopäätöksen, että messu on varsinaisesti valistettu ainoastaan murheellista, ahdistettua, levotonta, hätääntynyttä ja epävarmaa omaatuntoa varten ja että yksin sellainen on kelvollinen ehtoollisvieras.”
Kun kirkkomme virkaan vihityt papit toimittavat ehtoollisen kirkkojärjestyksen mukaisesti oikeita asetussanoja käyttäen ja oikealla intentiolla, niin ei siinä kyllä ole mitään epäselvää.
Jos joku kuitenkin kokee kirkkomme järjestyksen vääräksi, on hänellä täysi omantunnonvapaus väistää ja silti hänellekin tulee suoda mahdollisuus viettää ehtoollista edes joskus.
En nyt ehdi kommentoida enempää, mutta Luther kehotti ottamaan selvää ehtoollisen toimittavan papin ehtoollisopista ja välttämään harhaoppisia ehtoollisia. Papin henkilökohtaisten hairahdusten ja hänen virkansa sekä edustamansa opin välillä on ero. Mm. Jari Jolkkosen väitöskirjassa on hyvät selvitykset tästä aihepiiristä. Tämä ottamatta tässä kantaa kirkkomme virkaratkaisuihin.
”Papin henkilökohtaisten hairahdusten ja hänen virkansa sekä edustamansa opin välillä on ero.” Siitä virastakin on Luther lausunut jotain: ”Piispan vihkiminen ei siis ole mitään muuta, kuin että hän seurakunnan edustajana ja nimessä ottaa yhden joukosta ja, vaikka sen kaikilla jäsenillä on samanlainen valta, määrää hänet kaikkien muiden puolesta hoitamaan tätä valtaa.” Papin virka ei siis ole hänen omansa vaan seurakunnan virka, jota hänet on kutsuttu hoitamaan.
Älä ole huolissasi Jukka. Eiköhän näitä mahdollisuuksia sentään heillä ole. Onhan SLEY maanlaajuinen yhdistys, joka järjestää omia ehtoollisjuttujaan. Ja varmaan tämä jengi voi halutessaan mennä myös Luthersäätiön tai Lähetyshiippakunnan messuihinkin. Eikä lestadiolaisten maallikkojen toimittamissa ehtoollisissa heitä varmaan hyljeksitä. Ja molemmat katoliset kirkot sekä monet vapaat suunnat ottavat heidät avosylin vastaan.
Et sitten lukenut tuota Martti Pentin siteeraamaa Luther-sitaattia. Oppi-isä sanoo siinä aika nasevasti, mitä ehtoolliselle meneminen edellyttää. Se on jotakin muuta, kuin mitä Jukka Teininen esittää.
Teininen tekee karhunpalveluksen hyvälle asialle hyökkäämällä voimassaolevan kirkkojärjestyksen virkakäsitystä vastaan. Jokaisen oikein vihityn papin toimittama ehtoollinen on pätevä, jos sakramentti otetaan vastaan muistaen, että se on Kristuksen läsnäolon konkreettinen merkki. Mutta ko. aloite olisi tarpeellinen siksi, että nykyinen käytäntö johtaa siihen, että seurakuntien välillä voi olla kohtuuttoman suuria eroja siinä, millaisia järjestöjen messuja sallitaan. Tämä koskee eityisesti niiden yhteisöjen oikeusturvaa ja tasapuolista kohtelua, joilla on erityisvaatimuksia messua toimittavan papin suhteen.
Ehtoollinen on mielestäni aina pätevä, kunhan se uskolla vastaan otetaan. On sen muodot sitten millaiset tahansa. Väitettä, jossa ”vääränlainen” jakaja mitätöi Jumalan armon ei kuulosta Raamatulliselta asenteelta. Jumalan Pyhän Hengen työstä uskovan sydämessä on kyse. Sitä ei saa mennä mitätöimään.
Näen tällaiset ylimääräiset säännökset vastaavina kuin Jeesuksen ajan fariseusten ”isien perinnäissäännöt”. Kun liian tarkkoja ja itsekehiteltyjä sääntöjä asetetaan, käy niin, että yhtään kelvollista jakajaa tai vastaanottajaa ei enää löydy. Sama pätee soveltaen muihinkin asioihin.
Meidän uskomme EI tee ehtoollista ehtoolliseksi. Uskossa ehtoollinen vain otetaan vastaan oikein.
”Meidän uskomme EI tee ehtoollista ehtoolliseksi.” Luther taisi olla toista mieltä uskon merkityksestä ehtoollisen vietossa: ”(Tästä) nyt näet, ettei messun arvokkaaseen viettämiseen tarvita muuta kuin uskoa, joka luottavana turvautuu tähän lupaukseen, uskoo nämä Kristuksen sanat tosiksi eikä epäile, että nämä mittaamattomat lahjat annetaan vapaaehtoisesti ja lahjoina. (Kirkon Baabelin vankeudesta 1520)”
Eikö kaikki ”kristillinen” toiminta ilman rakkautta ole lumelääkkeiden käyttöä?
1. Kor. 13:1
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.
Martti Pentti. Aivan oikein, että paimenvirka on seurakunnan virka. Mutta mitä silloin, kun piispat eivät suostu vihkimään (tai määräämään virkaan) jotakuta, jolla olisi seurakunnan kutsu?
Vielä se huomio, että taustalla on kysymyksenasettelu, jota pitäisi voida pohtia ketään loukkaamatta. Teinisen tarpeettoman kärjistyksen takana on ajatus, jonka mukaan paimenvirka, jolle sakramenttien toimittaminen on uskottu, on Jumalan itsensä asettama (Augsburgin tunnustuksen saksalainen teksti). Ja se on tarkoitettu tunnettujen raamatunkohtien ja kirkon perinteen mukaisesti miehille… Tällöin varmalla eli oikealla sakramentilla on joukko Raamatusta johdettuja ehtoja: leivän ja viinin käyttö, asetussanat, sakramentin jakaminen ja vastaanottaminen sekä oikea virka ja oppi ehtoollisesta (reaalipreesenssi). Toivon, että nekin, jotka eivät tätä käsitystä hyväksy, yrittäisivät ymmärtää. Pohjimmiltaan on siis kysymys siitä, että ei etsitä jotain ”oikean ehtoollisen minimiä” vaan puhutaan vanhan konfessionalismin eli tunnustuksellisuuden hengessä ”oikeasta” ja ”väärästä” ehtoollisesta. Siitä, miten hyvin tämä mustavalkoisuus tai sen soveltaminen toimii vaikka tämän päivän Suomessa, voidaan sitten olla montaa mieltä.
Onko yhtään Uuden testamentin tekstiä, jossa ehtoollisen jakaminen liitettäisiin johonkin seurakunnan virkaan? Mieleeni tulee korkeintaan diakonin virka, sana on joskus käännetty ’pöytäpalvelijaksi’.
”Mitä silloin, kun piispat eivät suostu vihkimään (tai määräämään virkaan) jotakuta, jolla olisi seurakunnan kutsu?” Silloin piispoilla on siihen pätevä syy, joka perustuu kirkon viralliseen päätökseen.