Pekka Leino: Vastaus Heikki Hiilamon mietteisiin vihkioikeudesta ja sen poistamisesta

Olli Seppälä referoi Kotimaassa sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamon Kanava-lehden kirjoitusta 16.4. muun muassa Hiilamon kysymystä, olisiko perusteltua, että valtio puuttuisi uskonnonvapauteen, kun kyseessä on samaa sukupuolta olevien parien oikeus kirkolliseen vihkimiseen.

Liikkeellä on Hiilamon tavoin ollut muitakin vaatimassa kirkkoa luopumaan oppinsa mukaisesta  käsityksestä avioliitosta ja omaksumaan yhteiskunnan hyväksymä sukupuolineutraali avioliittokäsitys. Nimenomaan kirkko olisi saatava ”uuteen asentoon”.

Kanava-lehteen toimittamassani vastauksessa olen todennut Hiilamon ymmärtävän kirkon erilaisuutta valtiosta ja viittaavan muun muassa siihen, että kirkon pitäisi vapautua valtiokirkkoluonteestaan ja luopua vihkioikeudestaan.

Kansankirkkomme autonomiseen asemaan sen sijaan näyttäisi huonosti sopivan ehdotettu malli, jonka mukaan ”valtio voisi ottaa pois vihkioikeuden uskonnollisilta yhteisöiltä, jotka eivät hyväksyisi sateenkaariliittoja”. Kovin yksipuoliselta uskonnonvapauden näkökulmasta näyttäisi myös ajatus siitä, että tällainen päätös olisi ennen muuta edistysaskel syrjinnän poistamiseksi ja tasa-arvon toteuttamiseksi Suomessa. Avioliittolain mukaan on avioliiton solmimiseen kaksi tasa-arvoista avioliiton solmimisen tapaa (kirkollinen vihkiminen ja siviilivihkiminen). Tasa-arvon toteuttamiseksi ei siten tarvitse poistaa kirkollisen vihkimisen mahdollisuutta kirkolta, joka toimii oman tunnustuksensa mukaisesti. Päinvastoin tällaista vihkimisoikeuden riistämistä voisi pitää taka-askeleena, jos myös uskonnonvapaus otetaan huomioon perusoikeuspunninnoissa uskonnollista yhteisöä syrjivänä.

Uskonnonvapautta on viime aikoina pyritty tulkitsemaan ajoittain vähän nurinkurisestikin, esimerkiksi niin, että kirkon jäsen (voi) toteuttaa uskonnonvapauttaan erotessaan siitä kirkosta, jonka tunnustuksen mukaan hän nimenomaisesti haluaisi toimia. Pappi sitoutuu pappislupauksessaan toimimaan kirkon tunnustuksen mukaan. Jos kirkon tunnustuksella on kirkolle todellista merkitystä, on vaikea puolustaa sellaista papin uskonnonvapauden tulkintaa, jonka mukaan papilla olisi oikeus saada vihkiä kirkollisesti avioliittoon vastoin kirkon avioliittokäsitystä.

Mielestäni, jos kirkon ei enää sallita pitää kiinni luterilaisen kirkon tunnustuksen mukaisesta avioliittokäsityksestään, kirkko voisi kyllä luopua vihkimisoikeudestaan.

Onkin esitetty näkemyksiä siitä, ettei Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa koskevassa sääntelyssä saisi olla perustavaa merkitystä siitä tunnustuspohjasta, johon kirkko on kirkkolaissa kiinnittynyt. Tätä on perusteltu (mm. OTT Anu Mantilan Edilex-kirjoituksessaan) kirkon julkisyhteisöasemasta johtuvalla velvoitteella noudattaa kirkkoa sitovissa oikeudellisissa normeissa yhteiskunnan yleistä sääntelyä. Tähän uusvaltiokirkolliseen lähestymistapaan lähetin Edilex-sivustolle responsion. Professori Hiilamo on Kanava-lehdessä kirjoittanut näkemyksestään siitä, ettei kirkon ja valtion välinen suhde tältä osin olisi oikeassa asennossa. Voi tuntua yllättävältä, mutta tätä lähestymistapaa voi myös pitää uusvaltiokirkollisena. Kirkon asennon olisi sen mukaan määräydyttävä, ei kirkon tunnustuksen, vaan yhteiskunnallisen lainsäädännön mukaan. Kirkko ei kuitenkaan ole pelkkä sosiologinen yhteisö vaan, ennen muuta se on myös uskonyhteisö, jolla on tunnustuksensa.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oikeudellinen asema perustuu perustuslakiin, joka on turvannut kirkon, sen jäsenten ja työntekijöiden oikeutta ja uskonnonvapautta saada toimia kirkon tunnustuksen mukaan tunnustaen luterilaista oppia ja toimia sen mukaan yhteiskunnassamme.

Risto Tuori kirjoitti osuvasti blogissaan 29.1. siitä, millä tavoin kirkkolaissa olisi säilytettävä kirkon tunnustuksen perustuminen Raamattuun, kolmeen uskontunnustukseen ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Tämä kirkkolain perusta on pyritty korvaamaan yleisluontoisesti kirkkolain säännöksellä, jonka mukaan ”kirkon tehtävä perustuisi kirkon tunnustukseen” ja tarkempi määrittely löytyisi kirkkojärjestyksestä. Tuori on mielestäni oikeassa: ”Perustuslain 80 § edellyttää, että yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla.  Jos tunnustuksen perusteet jäisivät vain kirkkojärjestyksen, on olemassa piispainkokouksenkin toteama vaara, että tavallinen laki menisi normihierarkiassa kirkkojärjestyksen säännösten edelle. KHO:n ratkaisussa 2020:97 viitattiin myös kirkkolain tunnustuspykälään, mikä osoittaa sillä olevan juridista merkitystä. Perimmäiset kysymykset ovat: Mikä on kirkon muuttumaton usko, mistä se löytyy ja miten sen pysyvyys taataan.”

Pekka Leino

Professori, OTT, TT, kirkko-oikeuden ja hallinto-oikeuden dosentti

  1. Kiitoksia keskustelun avauksesta. Perustuslain 76 § ja avioliittolain 16 § takaavat nyt sen, että kirkko päättää itse omista lähtökohdistaan, keitä se avioliittoon vihkii, keitä ei. Kirkolliskokous on tutkinut myös sen vaihtoehdon, jossa kirkko itse luopuisi vihkimisoikeudestaan, eikä se suinkaan ole kirkon niin huono vaihtoehto, että sen pelossa pitäisi luopua oikeudesta omaan avioliitto-oppiin.
    Olenkin samaa mieltä Pekka Leinon kanssa siitä, että kirkko voi luopua vihkimisoikeudesta, jos valtio alkaa lisätä painetta kirkkoa kohtaan. Valtio ei kuitenkaan voi asettaa uskonnonvapauden tulkinnassa evankelisluterilaista kirkkoa eri asemaan kuin muut kirkkokunnat ja uskonnolliset yhteisöt. Se tarkoittaa, että myös näiltä pitäisi poistaa vihkimisoikeus, jos se poistetaan ev.lut. kirkolta. Valtion Digi- ja viestintävirastolla on kuitenkin tällä hetkellä suuria vaikeuksia selvitä edes nykyisistä tehtävistään saati lisääntyvistä vihkimisistä. Siinä mielessä evankelisluterilaisen kirkon merkitys avioliittoon vihkijänä on myös valtion kannalta merkittävä, vaikka se vihkisikin vain eri sukupuolta olevia pareja. Tässä keskustelussa kysymys ei ole vain sateenkaariparien vihkimisestä, kysymys on kirkon oikeudesta omaan uskoon, omaan tunnustukseen ja sen mukaiseen toimintaan.

    • Esitin viisi vuotta sitten selvitettäväksi, miten kirkko voisi luopua vihkioikeudestaan. Silloin se ei tahtonut oikein kaikille kelvata, kun seuraava riita olisi ollut sateenkaariparien siunaamisesta. Olisiko nyt sateenkaariväki hyväksymässä valtiollisen vihkimisen ja kirkon siunauksen vain kirkon opin mukaisesti?

    • Tuylevaisuudessa koko vihkitoimitus tultanee yksinkertaistamaan (muuttuu ehdollistetuksi ilmoitusasiaksi) ja poistamaan ja seremonoita ja juhlia ihmiset järjestelevät itse haluamaansa malliin.

  2. Blogikirjoituksen osalta haluaisin nostaa esille kaksi näkökulmaa.

    Ensinnäkin ei pidä sotkea toisiinsa uskonnonvapautta ja kirkollista vihkimistä. Kirkko säilyttää uskonnonvapautensa ja oikeutensa määritellä itse omat oppinsa riippumatta siitä, antaako sekulaari yhteiskunta sille luvan toimia vihkiviranomaisena. Tilanteessa jossa kirkolla ei olisi vihkioikeutta, seurakunnan jäsenet vihittäisiin viranomaistoimituksena maistraatissa jonka jälkeen kirkko siunaisi heidän avioliittonsa oman oppinsa mukaisesti. Tämä käytäntö on voimassa useassa maassa.

    Mitä tulee kysymykseen tunnustuksen sijoittamisesta kirkkolakiin tai kirkkojärjestykseen, vertaisin tilannetta muihin Suomessa toimiviin uskonnollisiin yhdyskuntiin. Mielestäni lain pitää mennä normihierarkiassa jokaisen Suomessa toimivan uskonnollisen yhdyskunnan oman järjestyksen yläpuolelle. En näe tässä ongelmaa Evankelis-luterilaisen kirkon osalta, koska kaikki muutkin uskonnollisen yhdyskunnat pystyvät Suomessa toimimaan ilman niiden tunnustuksen säätämistä Suomen säädöskokoelmassa.

    • Ja lisätään nyt vielä sekin, että jos valtio asettaa vihkioikeuden ehdoksi sen, että vihkivän tahon tulee vihkiä myös samaa sukupuolta olevat parit, tällöin on mielestäni johdonmukaista ja oikeudenmukaista, että tätä edellytettäisiin kaikilta uskonnollisilta yhdyskunnilta, jotka haluavat vihkioikeuden itselleen tai nimetyille edustajilleen.

      Vihkiminen on lakiin perustuva viranomaistoimitus ja viranomaisilla on lakiin perustuva velvollisuus edistään yhdenvertaisuutta. Tässä mielessä vihkioikeuden poistaminen heiltä, jotka vihkikäytönnöissään syrjivät seksuaalivähemmistöjä olisi johdonmukainen toimi. Välttämättömänä minä en sitä pidä enkä ole tällaista vihkioikeuden poistamista ajamassa.

    • Meni vastaus väärään väliin, joten kopoin sen tähän: Esitin viisi vuotta sitten selvitettäväksi, miten kirkko voisi luopua vihkioikeudestaan. Silloin se ei tahtonut oikein kaikille kelvata, kun seuraava riita olisi ollut sateenkaariparien siunaamisesta. Olisiko nyt sateenkaariväki hyväksymässä valtiollisen vihkimisen ja kirkon siunauksen vain kirkon opin mukaisesti?

    • Kysymys on siitä, sanoiko Jumala todella. Onhan se nähty, että kärki on hengellisyyden ymppäämisessä kaikkiin liittoihin ja toimituksiin, mitä usko ei edes tunne.

    • > Olisiko nyt sateenkaariväki hyväksymässä valtiollisen vihkimisen ja kirkon siunauksen vain kirkon opin mukaisesti?

      Kirkon sisällä on huomattavaa erimielisyyttä suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteisiin. Olisi mielestäni naiivia ajatella, että tämä erimielisyys katoaisi sillä, että avioliittoon vihkimisestä luovuttaisiin ja kirkko ainoastaan siunaisi avioliitot.

      Jos tarkoituksena on toiminnasta luopumisen kautta väistää tämän konfliktin ratkaiseminen, mielestäni sitä varten kirkon tarvitsisi luopua myös avioliittojen siunaamisesta sekä opillisista kannanotoista parisuhdemuotojen keskinäiseen paremmuuteen tai syntisyyteen.

      Keskustelu kirkossa tulee jatkumaan niin kauan, että tähän kiistaan löydetään kompromissi. Kirkon ratkaisu luopua pappien rankaisemisesta on askel siihen suuntaan ja on synnyttänyt de facto käytännön samaa sukupuolta olevien parien vihkimisten suhteen. Tilanteessa jossa vihkimisestä luovuttaisiin, tämä käytäntö siirtyisi siunaamisiin.

      Lopuksi totean, että jos ”sateenkaariväellä” tarkoitetaan samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen kannattajia, se kattaa yli puolet kirkon jäsenistä. Asiaa edistävistä vain pieni vähemmistö on seksuaalivähemmistöjen edustajia.

  3. Oikeastaan minkäänlaisella yhtenäismuoto-linjalla ei ole enää elinmahdollisuutta. Avioliitto instituution kimppuun kävivät ensimmäisenä ne uskovat heterot, jotka keksivät sanan avoliitto! Tässä tilanteessa ei ole muuta mahdollisuutta kuin hajauttaa kirkko niin, että yksi osa tekee sitä ja toinen osa tätä. Ja omantunnon vapaus vihkijälle toimia oman vakaumuksensa mukaan, koska riittävä määrä palvelijoita näyttäisi olevan molemmissa leireissä.

  4. Kirkon hajauttaminen on hyvä ajatus, jota olen itsekin jo ehdottanut: perustakaa Suomen Luterilainen Sateenkaartikirkko ja tehkää sille sellaiset säännöt kuin haluatte. Sittenpähän nähdään kauanko sellainen kirkko menestyy, eli onko se Jumalasta.
    Nykyisestä kirkosta olen huolissani, sillä kirkko on itse laatinut Kirkkolain, mutta kaikki tuomiokapitulit ja piispat eivät tahdo sitä noudattaa. Siitä voi seurata vain se, että Valtio lakkauttaa koko kirkkolain ja kirkostamme tulee yksi yhdistys muiden joukossa.
    Silloin saattaa aloittaa esimerkiksi joku Suomen Luterilainen Digikirkko, jossa kaikki tapahtuu netissä, sakramentteja myöten (koska Jumalahan on kaikkiaikainen ja kaikkipaikkainen). Silloin voidaan kauniit kirkkorakennuksemme, jotka kuulemma vain rasittavat seurakuntien talouksia, myydä tai vaukrata esimerkiksi moskeijoiksi.

    • Jos kirkko halutaan jakaa, logistisesti olisi järkevämpää, että änkyrät siirtyvät lähetyshiippakuntaan ja se enemmistö, joka on samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen kannalla jatkaa evankelis-luterilaisena kirkkona.

      Tavallaan sääli jos mielipide-erojen kohdalla ainoa ratkaisu tuntuu aina olevan omien kuppikuntien perustaminen. Tuntuu olevan ylivoimaisen vaikea sietää kompromisseja tai eri mieltä olemista. Oma oikeassa olemisen tarve menee kaiken edelle.

    • ”Tuntuu olevan ylivoimaisen vaikea sietää kompromisseja tai eri mieltä olemista. Oma oikeassa olemisen tarve menee kaiken edelle.”

      -Uskon ulkopuolisen voi olla hyvin vaikea ymmärtää sellaista asiaa kuin vakaumus, ja sen eroa suhteessa”mielipide-eroihin”. Kirkossa on voitu elää ja olla eri tavoin ajattelevien ihmisten kesken, vaikka toki yksilöllisiä eroja on siinäkin kuinka paljon ahdistuu keskustelusta eri tavalla ajattelevan tai eri tavalla uskovan ihmisen kanssa.

      Jos kirkossa on kaksi erilaista avioliittonäkemystä, (tai muuta oppinäkemystä) silloin kyse ei ole enää tai vain siitä kuinka hyvin sietää eri mieltä olevia ihmisinä tai eri mieltä olemista. Vakaumuksessa ei juurikin tehdä ”kompromisseja” samoin kuin mielipide-eroissa ja makuasioissa, tai voidaan yrittää, mutta kompromissi ei ole ratkaisu, jonka jälkeen ongelmaa ei enää ole olemassa. Muuten kuin ”änkyröiden” mielissä. (Tuota sanaa voisi ehkä pyrkiä välttämään, samoin kuin”luopio” tai ”synnin siunaamisen kannattaja” tms. Keskustelu onnistunee ilman leimaamistakin.)

      Edelleen kyse on siitä mikä avioliiton katsotaan sen kristillisessä, hengellisessä ja teologisessa merkityksessä olevan, tai siitä katsotaanko sillä olevan ollenkaan kristillistä, hengellistä ja teologista merkitystä. Jos toisella puolella katsotaana olevan, ja toisella puolella koko vihkikysymys nähdään kirkon tarjoamana ”palveluna” jäsenilleen, ilman sen syvempää teologista merkitystä, niin on selvää, että ”kompromisseja” ei voida tehdä.
      Opin ja näkemysten suhteen.

      Käytönnön tasolla voidaan jotain ”kompromissi”-ratkaisua yrittää, mutta jännitteet jäävät ilmaan. Ei vain eri kantoja edustavien asennoitumisessa, vaan kahden itse asiassa toisensa poissulkevan avioliittonäkemyksen ja käsityksen osalta.
      Ja kyse ei ole vain siitä, että jokainen voi mennä naimisiin kenen kanssa tahtoo.

      Olisi myös toivottavaa, että keskusteluissa ei heiteltäisi niin huolettomasti ”syrjintä”-syytöksiä. Koska avioliitto miehen ja naisen välisenä on kuitenkin perusteltu teologisesti ja opillisesti. (Täälläkin moneen kertaan.)
      On toki perusteltu myös sukupuolineutraali avioliittokäsitys, mutta nimenomaan nämä teologiset perustelut eivät ole yhteensovitettavissa.

    • On siis oikeutettua kysyä myös kuinka hyvin liberaalipuoli on kykenevä, ja valmis, sietämään sitä, että osa kirkosta harjoittaa ”syrjintää”.

      Jos halutaan sopuratkaisua kirkon sisällä, kaikesta tämänkaltaisesta syyttelystä olisi syytä pyrkiä eroon, ja ymmärtämään toista puolta.

    • Mikko Nieminen kutsuu änkyröiksi niitä kirkkomme jäseniä jota uskovat Raamattuun Jumalan sanana.
      Melko erikoista ajattelua. En sano enempää, ettei tule syytteitä.

  5. Risto Tuori: ”Tässä keskustelussa kysymys ei ole vain sateenkaariparien vihkimisestä, kysymys on kirkon oikeudesta omaan uskoon, omaan tunnustukseen ja sen mukaiseen toimintaan.”

    Juurikin näin. Asian kärki ei nyt ole siinä, muuttaako kirkko omaa tunnustusperustaansa, eikä myöskään siitä, tuleeko kirkon tunnustusperustuksesta poikkeamisesta kirkon viranhaltijoille jotain seuraamuksia. Kyse on siitä, kohdistetaanko kirkkoon ulkopuolelta käsin paine toimia toisin kuin kirkko tunnustusperustaltaan käsin katsoo oikeaksi. Kyse on siitä, painostetaanko kirkkoa lakkauttamaan itsensä hengellisenä yhteisönä ja jatkamaan toimintaansa jonkinlaisena virastona. Virastona vailla sisäistä missiota ja arjen herätyskristillisyyttä.

    Kyse on paljon isommasta asiasta kuin pelkästään kirkon avioliittokäsityksestä.

    • Risto Tuori ja Jukka Kivimäki ovat siinä oikeassa, että kirkon oikeus omaan uskoon, omaan tunnustukseen ja sen mukaiseen toimintaan on elintärkeää. Avioliittoasiassa ei kuitenkaan ole kyse näiden kieltämisestä. Kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitosta ei ole kirkolle tunnustuskysymys. Jos se olisi sitä, tuomiokapitulit olisivat tuominneet samaa sukupuolta olevia pareja vihkineet papit tunnustuksen vastaisesta toiminnasta. Tätä ne eivät nimenomaan tehneet. Eräät kapitulit sen sijaan määräsivät asiasta seuraamuksia järjestysrikkomuspohjalta. Tästä on kyllä ollut jo aiemmin puhetta, mutta näkyy asia unohtuneen.

    • Kiitos kommentista Vesa. Nähdäkseni on ensiarvoisen tärkeää nähdä erikseen millä perusteella haetaan muutosta kirkon vihkikäytäntöön. On täysin eri asia keskustella kirkon tunnustusperustasta käsin erilaisista mahdollisista raamatuntulkinnoista taikka toisaalta arvioida kirkkoa kuten se olisi mikä tahansa yhteiskunnallinen instituutio. Jälkimmäisen lähestymistavan esimerkiksi kirkkomme piispat ova aika yksimielisesti torjuneet.

    • Niin, kyllä kirkossa on ensisijaisesti arvioitava asioita uskon ja tunnustuksen näkökulmasta. Ja se onkin hyvin dynaaminen ja kiinnostava näkökulma valtionkin kannalta: luterilainen tunnustus arvostaa suuresti esivaltaa ja näkee sillä ratkaisevan roolin yhteiskunnallisen vanhurskauden toteuttamisessa.

  6. Miksi ihmeessä juuri ”änkyröiden” tai sellaisiksi leimattujen pitäisi siirtyä omasta hengellisestä kodistaan jonnekin muualle? Uuden kirkkokunnan perustakoot ne, jotka haluavat muuttaa kirkkomme avioliittokäsityksen. Tämä(kin) on muuten tunnustuskysymys, koska kirkkomme uskoo, opettaa ja tunnustaa Raamatun kanonisten kirjojen yksin olevan kristillisen uskon ja kirkon elämän ylin ohje ja normi. Ja tähän liittyy myös neljäs, lähes kuoliaaksi vaiettu linjaus: väärän opin hylkääminen. Kirkolliset päättäjämme ja hallintovirastomme tasapainoilevat toki päätöksenteossaan erilaisten keskenään täysin vastakkaisten voimien ristipaineessa.

    Avioliittoon vihkimisoikeudesta luopuminen ja sitä seuraava heteroparien kirkollinen siunaaminen pyydettäessä olisi järkevä ratkaisu suhteessa maalliseen esivaltaan, jos mikään muu ei auta. Ikävä kyllä olemme jo vuosikymmenien ajan mainostaneet rippikouluakin nimenomaan sillä perusteella, että sen käytyään pääsee kirkossa vihille…

    • Jos kenenkään ei tarvitsisi lähteä hengellisestä kodistaan, vaan yhdessä voisimme tehdä toisillemme tilaa? Kuten olen aiemminkin sanonut, sellaista tilaa ei kenenkään pitäisi pyytää, jossa toiset olisi suljettu pois. – Tunnustusta voi tietysti tulkita eri tavoin. Kirkossamme nyt ei vain ole tulkittu tunnustusta niin, että samaa sukupuolta olevien avioliitto olisi sen vastainen harhaoppi. Eihän piispainkokous muuten olisi vuonna 2016 pitänyt mahdollisena, että samaa sukupuolta olevien avioliittojen (huom. avioliittojen, ei vain puolisoiden) puolesta voitaisiin rukoilla päiväjumalanpalveluksessa siinä missä muidenkin avioliittojen. – Minusta olisi evankeliumin tähden viisasta olla hirttämättä kristillistä uskoa aikojen myötä muuttuviin ihmis-, avioliitto- yms käsityksiin.

  7. Mielenkiintoista keskustelua, mutta ihmettelen näkökulmaa, jossa kokonaan jätetään seurakuntalaiset sivuun, heidät eri ja samaa sukupuolta olevat parit, jotka haluavat tulla kirkollisesti vihityksi avioliittoon ja haluavat, että heidän liittonsa kirkossa siunataan. Miten kirkossa voidaan asettua sen yläpuolelle?

    • Kyllä, ja juuri siksi keskustelu on esimerkki sensitiivisyydestä mitä harjoitetaan.

      Yksinkertaista olisi luopua vihkioikeudesta mutta sitä ei haluta.

      Maistraatin vahvistaman avion konsensuksen siunaa uskova maallikko siinä kuin pappikin. Etuna on myös vaiva ymmärtää minne kirkon pappi siunauksen statuksen sen substanssissa sijotti samansukupuolisessa asiassa.

      Toki se lisäisi mielenkiintoa kaffeilla mitä pappi oikeastaan tuli siunanneeksi. Siunasiko pappi näin samansukupuolisen perheen kodin jäsenineen vaikko pelkät seinät.

      Edellisen kompetenssi on Lutherilta ripin päästön asiassa välittää hengellistä substanssia. Asia on myös Augsburgin Tunnustuksessa.

    • Samansukupuolisen tahtomisen muistaminen kuulutuksissa on yksi mainio asia. Oulussa aikanaan asia määrättiin diakonille ettei työvuorossa olleen papin turkki olisi kastunut, ja samalla vettynyt huonoista sanoista.

    • Olet Markku oikeassa siinä, että keskustelussa tulee ottaa huomioon ne henkilöt, joita asia kontekstuaalisessa todellisuudessa koskee. Toisaalta emme voi mukauttaa kirkkoamme sellaiseksi, että kirkko näyttäytyisi kaikille jäsenilleen kuten kuka tahansa postmodernisti ajatteleva ihminen sen tahtoisi itselleen näyttäytyvän. Siksipä kyse ei voi olla vain kunkin jäsenen henkilökohtaisesta halusta.

    • > Siksipä kyse ei voi olla vain kunkin jäsenen henkilökohtaisesta halusta.

      No periaatteessa siitähän tässä joka tapauksessa on kyse. Enkä siis tarkoita vihittäviä pareja vaan niiden kirkon jäsenten henkilökohtaisia haluja, jotka tästä asiasta ovat keskustelemassa ja päättämässä.

      Kukaan meistä ei puhu Jumalan suulla. Kaikki me olemme täällä kertomassa vain siitä, miten me itse haluaisimme näitä vihkipareja kohdella…

    • Fundamenttia löytyy jokaiselle kun painottaa aina uudesta kulmasta miksi samansukupuolinen asia ei käy.

      Tässä on sensitiivisyyden syvin olemus kohtaamatta varsinaista kysymystä Ihmisten eriarvottomasta katsomisesta yhden aviolain puitteissa. Kirkko luopukoon vihkimisen mandaatista kun näin koville ottaa Ihmisten samarvoinen katsominen.

Vierasblogi
Vierasblogi
Kotimaan Vierasblogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa.fi:ssä. Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä Kotimaan toimitukseen.