Mitä vaaran vuodet (1945–1948) heti sotien jälkeen merkitsivät? Ennen Pariisin rauhansopimusta 1947 Suomessa elettiin epävarmuudessa. Monet pelkäsivät Neuvostoliiton miehittävän Suomen tai kommunistien kaappaavan vallan.
Sotilaat varautuivat pahimman varalle hajavarastoimalla materiaalia eri puolille maata voidakseen aloittaa tarvittaessa sissisodan maan miehittäjiä vastaan. Asekätkennän paljastuminen merkitsi tuhansien pidättämistä.
_ _ _
Vaasan Valpon poliisit pidättivät Jyväskylässä 13.10.1945 sodan aikaisen Jalkaväkirykmentti 56/60 komentajan eversti Matti Aarnion epäiltynä osallisuudesta asekätkentään. Häntä lähdettiin seuraavana päivänä viemään pääosastolle Helsinkiin, mutta Aarnio onnistui matkan aikana karkaamaan.
Veljenpoika Olli-Pekka Aarnio on välittänyt seuraavan tarinan: Valpon miehet pyysivät eversti Aarniota lähtemään kanssaan junalla Helsinkiin, mutta Aarnio ehdotti, että käytetään hänen virka-autoaan niin matka sujuu miellyttävämmin. Matkalle oli varattu pullo konjakkia evääksi. Lahdessa Aarnio ehdotti, että mennään Hennalan upseerikerholle syömään, koska oli jo myöhä.
Aarnion onnistui selvittää tarjoilijalle, että seurueen kahdelle muulle miehelle tuli tarjota runsaasti alkoholia. Näin tapahtui ja heidän tarkkaavaisuutensa herpaantui. Aarnio kävi kahdesti miestenhuoneessa. Jälkimmäiseltä käynniltä hän ei enää palannut. Ensimmäisen käynnin aikana hän oli antanut autonkuljettajalleen määräyksen olla puolen tunnin kuluttua valmiina taka-oven edessä. Aarnio käski ajaa Kouvolan suuntaan ja jäi Iitin kohdalla pois kyydistä keskellä metsätaipaletta. Hän käski kuljettajaa palaamaan upseerikerholle.
Jo matkan aikaisemmassa vaiheessa hän oli onnistunut soittamaan Jämsänkosken tehtaiden kerholta jonkin puhelun ja varoittanut tehtaan johtajaa mahdollisesta pidätyksestä. Iitin Kuuksossa Aarnio yöpyi sukulaisten luona ja oli yhteydessä veljeensä. Tämä auttoi matkan järjestämisessä Uudenkaupungin seudulle.
JR 56:n 1. komppanian päällikkönä toiminut Olavi Pihala järjesti Rauma-Raahe Oy:n Tampereen metsäkonttorin auton noutamaan eversti Aarnion Raumalle. Parin päivän piileskelyn jälkeen kuorma-auto vei hänet Lepäisten kalasatamaan, mistä matka jatkui Ruotsiin 20.–25.10.: Kalastajaksi puettu Aarnio kätkettiin illalla Lepäisistä merelle lähtevien ajoverkkokalastajien toiseen veneistä.
Selkämerellä verkot laskettiin ja pitkän verkkojadan molemmissa päissä oli vene merkkivaloineen. Yöllä Ruotsin puoleinen vene irtautui ja jätti paikalle valopoijun. Vene jatkoi Ruotsin rannikolle eversti Aarnio mukanaan. (Hannu Särkiö, ”Motti-Matti” 1901–1984. Yleisesikuntaeversti Matti A. Aarnio. Saarijärvi 2006, s. 102–104).
_ _ _
Lahden Hennalassa toimi sodan jälkeen II Armeijakunnan esikunta, jonka komentajana oli kenraaliluutnantti Lennart Oesch ja esikuntapäällikkönä eversti Kai Savonjousi. Kyseisiä vaaran vuosia on muistellut jälkimmäisen poika everstiluutnantti Matti Savonjousi, isäni koulutoveri Hämeenlinnan lyseosta. Hän antoi luvan lainata kertomustaan.
Välirauhansopimuksen jälkeen 19. syyskuuta 1944 elettiin levotonta aikaa ja yleisesti pelättiin kommunistien vallankaappausta sekä Neuvostoliiton miehitystä. Valtaosa suomalaisista piti puolustuslaitosta itsenäisyyden turvana. Olihan Suomen armeija pysäyttänyt Neuvostoliiton suurhyökkäyksen Kannaksella edellisenä kesänä. Mannerheim oli antanut kesäkuussa luottomiehelleen kenraali Oeschille Kannaksen Armeijan komentajuuden ja tehtävän pysäyttää vihollisen hyökkäys. Tässä onnistuttiin.
_ _ _
Vielä sodan aikana elokuussa 1944 syntyi ajatus varautumisesta sissisotaan, jos Neuvostoliitto yrittää rauhan tultua vallata maan. Suojeluskunta- ja sotilaspiireittäin hajavarastoitiin materiaalia 35 000 sotilasta varten eri puolille maata. Tarkoitus oli perustaa 35 vahvennettua pataljoonaa.
Pääsuunnittelijana oli evl. Usko Sakari Haahti apunaan majurit Reino Lukkari ja Reino Arimo. Pitkän harkinnan jälkeen Päämajan operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä antoi 15.8. suostumuksensa hankkeelle ja otti siitä vastuun. Kyse oli sotilaiden tehtävään kuuluvasta varautumisesta valmiuden ylläpitämiseen, jonka järjestely annettiin kussakin suojeluskunta- ja sotilaspiirissä 2. ye-upseerin vastuulle.
Hanke paljastui huhtikuussa 1945, kun eräs apumies oli Oulun torilla myymässä varastosta kavaltamiaan elintarvikkeita ja yritti kiristää Oulun sotilaspiirin majuri Keravuorta sekä ilmiantoi tämän punaiselle Valpolle. Paljastusten vyöry johti tuhansien pidätyksiin ja Pohjoismaiden suurimpaan oikeudenkäyntiin. Siinä yli 1400 upseeria tuomittiin erilaisiin rangaistuksiin. Pahimmalta kuitenkin vältyttiin, kun kiivaimmat äänet olivat vaatineet kuolemanrangaistuksia. (Pertti Kilkki, Valo Nihtilä-Päämajan eversti. 1994).
_ _ _
Hennalan rakennuksessa numero 5 asui seitsemän upseeriperhettä. Savonjousten alapuolella asui eversti Valo Nihtilä ja Nihtilöiden alapuolella majuri Antero Aakkula, joka oli saanut käskyn toteuttaa asekätkentä Lahden suojeluskuntapiirissä. Alimmassa kerroksessa asui everstiluutnantti Hiiskero.
Näistä upseereista ja kahdessa naapuritalossa asuneista upseereista viisi oli pidätetty tai lähtenyt maasta. Heistä tuomittiin kenraaliluutnantti Lennart Oesch, eversti Valo Nihtilä, sekä everstit Oinonen ja Hiiskero. Majuri Aakkula lähti Ruotsiin.
Ruotsissa Aakkula elätti perhettään metsätöillä. Syksyllä 1946 Ruotsi karkotti maasta siellä olleet asekätkijät ja Aakkula siirtyi Yhdysvaltoihin. Siellä hän palveli mm. Alaskassa, Pohjois-Carolinassa, Coloradossa, Saksassa ja Vietnamissa. Hänet ylennettiin everstiksi 1968. Aakkula kirjoitti 1972 muistelmakirjan Asetakista toiseen. Vaikka siitä oli jätetty pois kaikki tuolloin arkoina pidetyt asiat, WSOY julkaisi sen vasta vuonna 2002. Siitä neljän vuoden kuluttua 2006 Aakkula kuoli 97-vuotiaana.
_ _ _
Naapuritalossa asui kenraaliluutnantti Lennart Oesch, Leni-setä, kuten lapset häntä kutsuivat. Oeschille ilmoitettiin päivää ennen pidätyksestä ja annettiin mahdollisuus lähteä maasta. Viimeisenä iltana perheystävät viettivät ikimuistoisen illan. Tulevaisuudelle juotiin malja ja lasit rikottiin vanhan tavan mukaan huoneen nurkkaan paiskaamalla. Irja Savonjousi laittoi kuitenkin oman lasinsa talteen käsilaukkuun.
Seuraavana aamuna Oesch lähti kohti Ruotsia, mutta myrskyn ja vuodon vuoksi häntä kuljettanut moottorivene joutui palaamaan ja Oesch ilmoittautui poliisille. Oesch pidätettiin nimettömän ilmiannon perusteella vankien ampumisesta. Hän ei ollut allekirjoittanut mitään paperia, mutta todettiin syylliseksi alaistensa eri yhteyksissä syksyllä 1941 toteuttamiin 17 vangin ampumisiin. Sotaylioikeus tuomitsi Oeschin kahdeksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen yllytyksestä 17 tappoon.
Hennalan tuon aikaiset lapset ovat myöhemmin muistelleet tapahtumia. Rainer Nihtilä on kertonut seuraavasti: ”Eräänä pimeänä iltana Aitanga (Oesch) tuli meidän keittiön ovesta. Äitini pyysi pöydän ääreen istumaan. Aitanga kertoi miehensä saaneen kahdentoista vuoden kuritushuonetuomion ja jatkoi: ”Kyllä sinun miehesi pääasekätkijänä varmasti hirtetään.” Vaimot olivat alkaneet yhdessä itkeä.”
_ _ _
Kahta vuotta myöhemmin Oeschin tuomio aleni kuitenkin kolmeen vuoteen. Huolta perheelle aiheutti perheen isän pidättämisen lisäksi palkkatulojen loppuminen, kunnes yli kahden vuoden kuluttua joulukuussa 1947 tuli myönteinen päätös eläkkeestä.
Mannerheim tuki henkilökohtaisesti vaikeuksiin joutuneita, ansioituneita kenraaleitaan. Mannerheimin nimeä kantavasta rahastosta myönnettiin lokakuun lopussa 1945 kolme 50 000 markan palkkiota Oeschille, Heinricshille ja Airolle. Oeschin puoliso Aitanga lohdutti miestään, että Hennalan upseerien raamattupiirissä Kai ja Irja Savonjousen luona rukoiltiin vangitun puolesta.
Kun Oesch oli vapautunut vankilasta ja Hennalan ystävät olivat taas koolla, palautti Irja Savonjousi viimeisen yhteisen illan muiston muiden mieleen ja otti laukustaan lasin, jonka oli ottanut talteen. ”Leni-setä” nosti sillä maljan ystävyydelle.
_ _ _
Valvontakomissio oli määrännyt armeijan ylärajaksi 37 000 miestä, mikä merkitsi noin 3500 upseerin ja aliupseerin toimen lakkaamista. Ilmapiiri maassa oli painostava ja sen saivat tuntea erityisesti isänmaata puolustaneet sotilaat. He, jotka muutamaa vuotta aiemmin olivat torjuneet Puna-armeijan hyökkäyksen ja turvanneet maan itsenäisyyden, olivat muuttuneet rikollisiksi.
Mustat autot ajoivat ovien eteen, tehtiin kotitarkastuksia ja pidätyksiä. Monien mielissä olivat Baltian tapahtumat, missä kymmenet tuhannet ylemmät upseerit oli pidätetty ja teloitettu. Viron teloituksista ja pakkosiirroista kertoo Tallinnan satamasta Piritan suuntaan mustasta kivestä tehty vaikuttava muistomerkki Eesti Kommunismiohvrid 1940–1991.
_ _ _
Simopekka Nortamon artikkeli suomalaisesta itsesensuurista Hesarin kuukausiliitteessä (24.8.1991) on paljon puhuva. Tammi päätti 1974 olla julkaisematta Solzhenitsynin Vankileirien saaristoa. ”Itsesensuurin selvitystyössä oman lukunsa tulee tarvitsemaan historian ja yhteiskuntaopin oppikirjojen tarkastelu: miten oikea kuva niissä annettiin Neuvostoliiton poliittisista oloista ja kansalaisvapauksista tai vaikkapa Baltian tasavaltojen miehityksen vaiheista.”
Otava julkaisi vielä kylmänsodan aikana eversti Matti Lukkarin Asekätkentä -kirjan (1984, 2. painos 2005), mikä herätti runsaasti huomiota. Maanpettureiksi leimatut asekätkijät saivat maineen palautuksen. Matti Lukkarin isä, Mannerheimristin ritari, majuri Reino Lukkari (1908–1951) oli asekätkennän keskeinen valmistelija ja pidätettynä asiasta 1946–48. Matti Lukkari (1936–2012) ja isäni olivat samaa 43. kadettikurssia.
_ _ _
Mikä merkitys asekätkennällä oli? Se vakuutti suomalaisten maanpuoulustustahdosta ja -kyvystä. Asekätkentä ja sen paljastuminen saivat sekä sisäiset että ulkoiset vastustajat luopumaan mahdollisista aikeistaan horjuttaa maan itsenäisyyttä.
Valo Nihtilä kertoo tavanneensa Pariisissa (1954) Arvo ”Poika” Tuomisen, pitkään Neuvostoliitossa olleen kommunistin, joka totesi: ”Kätkiessänne aseita teitte suunnattoman palveluksen maalle, sillä valvontakomission johtaja, kenraalieversti Zdanov otti kaikki suomalaiset kommunistit mukaansa ja tuli Suomeen ja ryhtyi hoitamaan Stalinin käskystä asioita samalla tavalla kuin oli hoitanut Virossakin. Sitten tuli selville, että täällä oli kätketty aseita, joten heidän oli luovuttava suunnitelmistaan.” Kysyin, mahtaako hän olla varma, että näin on. Hän sanoi: ”Aivan varmasti on. En puhu Teitä lohduttaakseni.” (Pertti Kilkki, Valo Nihtilä – Päämajan eversti, s. 179).
Kiitos Pekka mielenkiintoisesta blogista. Uskon, että Arvo Poika Tuomisen kertomus pitää paikkansa, vaikka VTT Pekka Visuri onkin ollut asiasta toista mieltä. Omat tietoni kotiseutuni asekätkijöistä tukevat sitä, että Neuvostoliiton miehitysyritys olisi kohdannut lujaa vastarintaa koko maan alueella. Vaara oli kuitenkin suuri, sillä kommunistien uho oli kova. Eräs asekätkijä kertoi paikkakunnalla tunnetun kommunistin kovaan ääneen julistaneen, miten lahtarit viedään kohta Siperiaan. Kovasti olisi silloin tehnyt mieli kertoa, kuinka paljon aseita oli juuri silloin matkalla kätköön.
Harmillista on, että asekätkentä tuomittiin julkisesti eivätkä kätkijät enää suurimman vaaran väistyttyäkään uskaltaneet paljastaa kätköjään vaan niitä siirrettiin jokien ja järvien pohjiin, missä niitä on vieläkin.
Siispä asekätkennän paljastuminen olikin pelastus. Ilman sitä, olisi kätkettyjä aseita pian tarvittu ja sen seuraukset olisi olleet ikäviä. Kiinnostavaa on havaita miten jotkut muutkin suuret tappiomme ovat paljastuneet lopulta suurimmiksi varjeluksiksi. Yhtenä sellaisena näen Viipurin yllättävän nopean menetyksen. Kerrotaan että se tuli myös Venäläisille yllätyksenä, eivätkä voineet jatkaa hyökkäystä saman tien kanavan yli, kun ylimenokalusto ei ehtinyt ajoissa paikalle.
Si vis pacem para bellum. Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Pitänee tässä asekätkennässä paikkansa. Ilmeisesti asekätkennän paljastuminen sai valvontakomission varovaiseksi. Sissisota Suomessa olisi voinut lähettää vaarallisen signaalin keskiseen ja eteläiseen Eurooppaan, jossa Neuvostoliitto oli varmistelemassa pitkää rintamaansa länsiliittoumaa vastaan.
Kiitos Pekka Särkiölle kiinnostavasta ja ansiokkaasta artikkelista.