Emerituspiispa Jorma Laulaja avasi Kotimaa-lehdessä 6.11.2020 keskustelua Suomen Lähetysseuran identiteetin muutoksesta, johon toiminnanjohtaja Rolf Steffansson vastasi. Kyseessä on erittäin tärkeä ja ajankohtainen asia, jota olen itse pohtinut paljon viimeisen kolmen vuoden aikana. Olen saanut työskennellä Lähetysseuran palveluksessa Lähi-idässä lapsi- ja nuorisotyön asiantuntijana. Jaan tässä alla käsityksiäni ja havaintojani, jotka ovat syntyneet omien kokemusteni perusteella.
Suomen Lähetysseura on organisaatio, jolla kaikkien organisaatioiden tavoin on jokin ”elämäntehtävä”. Kaikkia johtamiseen ja organisointiin liittyviä ilmiöitä voidaan tutkia kielen kautta. Kieli ja sen diskurssit ovat voimakas vallankäytön ja sosiaalisten verkostojen muodostamisen väline. Lähetysseurassa on viimeisten vuosien aikana tapahtunut kehitys, jossa avainpaikoille on tullut henkilöitä ulkoministeriöstä ja erilaisten järjestöjen hankehallinnosta. He luovat strategioita, manuaaleja, hankkeita ja mittareita ja näin valtaa käyttävää kieltä. Heillä ei välttämättä ole kokemusta työalueella tehtävästä lähetystyöstä ja sen tarkoituksesta.
Lähetysseura on linjannut kuluvan viisivuotiskauden strategiansa ja tavoitteensa seuraavasti: ”Strategiakaudella 2017-2022 Suomen Lähetysseuran tavoitteet näkyvät Toivon teemoissa: 1) Todistamme Jumalan rajoja ylittävästä rakkaudesta, 2) Puolustamme syrjittyjen ihmisarvoa ja -oikeuksia, 3) Muutamme maailmaa oikeudenmukaisemmaksi ja 4) Rakennamme rauhaa ja sovintoa.” Näiden lisäksi nimetään kolme painopistettä: ihmisoikeudet, taloudellinen oikeudenmukaisuus sekä rauha ja sovinto. Painopisteet linjaavat Toivon teemojen pohjalta nousevaa työtä ja asettuvat strategian ja ohjelmien väliin.
Edellä mainitut teemat ja linjaukset sisältyvät vuonna 2017 julkaistuun Kirkollisen työn ohjelmakirjaan, joka lisäksi esittelee kaksitoista ulkomaantyön tavoitetta. Jokainen tavoite on jaettu erilaisiin hankemittareihin, joita on kirjan lopussa noin 20 sivua. Kirkollisen työn ohjelmaan on lisäksi laadittu kolme läpileikkaavaa teemaa: konfliktisensitiivisyys, ympäristö ja ilmastonmuutos sekä sukupuolten välinen oikeudenmukaisuus. Näiden kolmen läpileikkaavan teeman tulee näkyä kaikissa kahdessatoista tavoitteessa neljän teeman ja kolmen painopisteen lisäksi. Lähetysseuran työn sisällöt kertautuvat siis matemaattisesti eri muuttujien kesken lausekkeen 4 x 3 x 12 x 3 mukaisesti. Tulos (432) antaa muuttujien määrän, jotka tulisi huomioida arjen työtehtävissä.
Kirkollisen työn tekijöiden tulisi vielä hallita vuonna 2015 laadittu 132-sivuinen ohjekirja: ”Successful project management. The Finnish Evangelical Lutheran Mission Church Cooperation”. Se on tarkoitettu edellä esitettyjen hankkeiden menestyksekkääseen toteuttamiseen. Tosin Lähetysseurassa on jälleen menossa organisaation muutos, jossa työtehtäviä ja vastuualueita jaetaan uusiksi. Meillä Lähi-idän työalueella toimivilla oli lisäksi käytössä yksitoistasivuinen Lähi-itä -visio, jota päivitettiin meitä kuulematta keskustoimistolla.
Jokainen ymmärtää, että kaiken edellä luetun sisäistäminen ja osaaminen jää erittäin pienen joukon erityisalaksi. Tämä tekee heistä korvaamattomia ja saattelee eteenpäin organisaation uudistuksissa. Lähetystyöntekijänä olen kokenut olevani muinaismuisto, jota esitellään seurakuntien lähetyskannatusten turvaamiseksi. Kritiikki edellä lueteltujen mallien tarkoituksenmukaisuutta vastaan kaikuu työalueelta tyhjyyteen. Lähetystyön identiteetti tuntuu katoavan kaiken muun tärkeän alle. Kahdestatoista ulkomaantyön tavoitteesta kolmessa mainitaan ohimennen kirkko tai seurakunta. Näiden kolmen kohdan lisäksi 150-sivuisesta Kirkollisen työn ohjelmasta löytyy yhdeltä sivulta lyhyt viittaus lähetyksen ytimeen, Jeesukseen Kristukseen. Tämä ei ole hankeosaamisen perusteella rekrytoitujen ihmisoikeus- tai rauhanaktivistien syytä. He toteuttavat periaatteidensa mukaista näkyä. Tämä työ evaluoidaan sekulaarien, kansainvälisten ihmisoikeus- ja rauhanjärjestöjen mittarein, erityisesti Lähi-idän työalueella. Siellä näiden tulosten luotettavuudesta voi kyseenalaistaa korruption ja aidon avoimuuden puutteen vuoksi. Arjen kokemukset osoittivat, että tilastot saadaan näyttämään siltä, mitä kumppani odottaa.
Lähi-idässä, erityisesti arabikulttuurissa, operoidaan luottamuksen kautta. Se syntyy hitaasti, jakamalla elämää ja arkea. Tällöin paljastuu asioita, joita ei kerrota julkisuuteen. Julkisuudessa esitetään narratiivi, joka takaa ulkomaisen rahoituksen jatkumisen. Näin toimivat myös monet kristillisen vähemmistön johtajat. Varjoon jää kristittyjä perheitä ja seurakuntia, jotka kärsivät tästä politisoituneesta avustusteollisuudesta. Heidän keskuudessaan kytee hiljainen vastarinta, jonka keskeltä nousee piispa Ibrahim Azarin (Jordanian ja Pyhän Maan evankelisluterilaisen kirkon piispa) kaltaisia seurakuntien palvelijoita, ohi poliittisen siiven suosikkien. Työssämme kohtasimme näitä eri kirkkokuntien kristillisiä toimijoita, jotka näkivät tehtävänsä todellisen rauhan rakentajina. Heidän asenteensa pohjautuu anteeksiantamukseen Kristuksen esimerkin mukaisesti. Se on jotain aivan muuta, kuin ”oikeudenmukaisen rauhan” julistajilla, jotka matkustavat ympäri maailmaa hakien rahallista tukea. Tätä ryhmää edustava pastori valitteli meille ensimmäisessä tapaamisessa: ”Niin, olen kuullut, että Lähetysseurassa on edelleen joitakin, jotka pitävät juutalaisista.”
Vastuu tästä Lähetysseuran muutoksesta on korkeimmalla operatiivisella johdolla, joka on tehnyt ihmisoikeus- ja rauhantyön mukaiset rekrytoinnit. Sen tuloksena on uusi Lähetysseura, joka on erittäin kaukana niistä ajatuksista ja odotuksista, joita kohtaamme Suomessa seurakuntien lähetysaktiivien parissa. Tälle joukolle olisi rehellistä kertoa heidän olevan menneisyydessä kiinni. Rahaa toki Lähi-idässä tarvitaan: Lähetysseuran toimintakeskus Jerusalemissa (entinen Shalhevetjah, Herran liekki) odottaa vielä remontin valmistumista, vaikka tähän korjaukseen on rahaa palanut – organisaatio- ja henkilöstömyllerrysten keskellä – jo yli kolme miljoonaa euroa, eikä kukaan oikein tiedä mitä tällä keskuksella tehdään. Alueella toimivat lähetit väsyvät tässä myllerryksessä tai heidät siirretään pois. Jos olisimme vielä Jerusalemissa, meille olisi tulossa kolmen vuoden sisään viides aluepäällikkö. Kertoo aika paljon organisaation tilasta. Kuvaavaa on, että teologisissa, kirkollisissa asioissa saimme enemmän tukea Ruotsin kirkolta kuin Lähetysseuran keskustoimistolta.
Uusi Lähetysseura koostuu hankeosaajista, joiden tieltä poistuvat niin alatien körtit kuin konservatiivikristityt. Suomen kirkkokansa koostuu kuitenkin kristityistä, liberaaleista karismaatikkoihin. Lähetysseuran pitäisi olla seurakuntien ”omaisuutta”. Piispa Teemu Laajasalo piti kirkolliskokouksessa loistavan puheen, josta voi lähetystyöhön lainata lauseen: ”Mutta Kristuksen asettama tavoite ei ole elämä vastakulttuurissa, vaan absoluuttinen voitto. Kaikkien kansojen, joka ikisen ihmisen voittaminen Kristukselle.” Lähetysseuralle sopii myös viesti: ”Meidän pitäisi tehdä vaikeista asioista yksinkertaisia, mutta joskus teemme yksinkertaisista asioista vaikeita.”
Kuka pelastaisi Lähetysseuran takaisin suomalaiselle kirkkokansalle?
Marko Piittala
Entinen Suomen Lähetysseuran lapsi- ja nuorisotyön asiantuntija.
Kuka pelastaisi paikallisseurakunnan kirkkokansalle
Kuka toimittaisi joululaulu vihon jossa olisi vaan nuotit ja sanat. Ja seurakuntalaiset voisivat pitää omia joululauluhetkiä. Sellaisia vihkoja oli aiemmin.
Virsikirjan joululaulu lisävihko
Werner. Ei kukaan estä kysymästä ylivuotisia lauluvihkoja omaan käyttöön seurakunnista vaikkapa joulun jälkeen. Mutta ajatus on kai, että SLS painaa ja jakaa vihot. Ja saa vastineeksi laulajilta fyrkkaa (rahaa, hynää, pesetaa) omaan työhönsä kuten sopivaa onkin. Ja kyllä niitä joululauluja muuten löytyy virsikirjasta ja sen liiteosasta ihan ilman erillisvihkojakin. Ei siinä menetä kuin muutaman uuden laulun.
Mitä hyötyä on painaa samat laulut eri numerojärjestyksessä joka vuosi. Ei ainakaan ekologista.
”Ylivuotisia lauluvihkoja” virsikirjojakin voi käyttää vähän kauemman kuin vuoden
Parempi, että olisi toinen julkaisija kuin SLS, posti jakaa muidenkin tuotteita.
Vaikka 77 tai 101 rakkainta joululaulua. Ilman kampanjoita ja tilinumeroita. Niitä voisi käyttää kodeissa ja muissa tilaisuuksissa. Ilman, että pappien pohjaton säkki on kokoajan muistuttamassa.
Tämmöisen vihon painatus varmaankin maksaisi 20 centtiä. Sitä voisi myydä eurolla.
Tai jos joku järjestö julkaisisi perusteellisen. Voisi myydä 5 eurolla.
Kriittiset puheenvuorot ovat tärkeitä ja tämä kirjoitus on hyvä esimerkki sellaisesta. Samalla on tarpeen tarkastella positiivista muutosta ja kehitystä, mitä myös SLS:ssa on tapahtunut. Esim. ehdotus yhdistymisestä Kirkon ulkomaanapuun on sellainen, jossa ei tunneta kummankaan taustaa ja toimintaa. Lähetysseuralla on oma tärkeä paikkansa suurimpana lähetysjärjestönä. Esitettyyn kritiikkiin on sanottava myös, että myös pienemmät, viidesläisestä taustavat tulevat lähetysjärjestöt tekevät kehitysyhteistyötä valtion rahoituksella. Siten yksioikoinen ajatus “vain lähetystyötä” tai “vain evankeliumin julistamista” ei ole tätä päivää.
Onko tästä keskustelussa pääteltävissä, että Lähetysseura mielletään vain Kauneimpien joululaulujen laulattajana?
Voi hyvin tässäkin katsoa Lähetysseuran budjetin, mikä kerätään, mitä saadaan tukina toimntaan, ja mikä menee kotimaahan kuin kotimaan kuluiksi.
SPR.n kanssa voi hyvin tehdä saman asian.
Näin puheilla on merkitystä kuin faktoilla.
Pienissä väestötappio kunnissa joissa syntyy 3-20 lasta vuodessa voitaisiin ensimmäisenä ottaa käyttöön nämä uudet joululaulu vihot ja pitää oman kylän joululauluseuroja.