Odotan kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.
Uskontunnustuksen asenne kuolemaan on toiveikas.
Se on elämän suhteen optimistinen.
Johannes Valamolainen opetti perinteisellä tavalla.
Ihminen ei kuole, vaan ainoastaan siirtyy toiseen, iäiseen elämään. Ruumis on maata ja maahan palaa, mutta sielu on Jumalasta ja menee Jumalan luo.
Kuolla voi monella tavalla ja monessa paikassa.
Kuolema voi olla levollinen, rauhallinen ja jopa kaunis poisnukkuminen. Yksin oleminen on kuitenkin monen kuolevan osa. Kuollut voi löytyä irvokkaasti kaatuneena, vaikkapa eteisestä kenkien seasta.
Loppu voi myös olla väkivaltainen.
Syystä rukoillaan ”kivutonta, kunniallista” ja ”rauhallista loppua”.
Katoavaisuuden tunto on arkinen osa ortodoksista hengellisyyttä.
Kuoleman tiedostamisen myötä jopa ”hengittäminen voi olla yhteyttä Jumalan kanssa”.
Kuoleman muistaminen synnyttää kiitollisuutta elämästä. Kaikki elämä on lahjaa. Karu todellisuus ja toivo ovat rinnakkain, voitaisiin kiteyttää.
Se näkyy erityisesti hautajaisissa. Hautajaisten ulkoiset puitteet korostavat, ettei kuolema ole loppu.
Arkku on mieluiten auki. Kuollut on näin kaikkien nähtävillä.
Kuollut on toki muistoissa ollut toisenlainen. Nyt hän kuitenkin on kuollut. Tällaisena hänet on kohdattava, hieman kalmaisena. Se ei ole helppoa. Kasvot ovat hyvin tutut, mutta silti niin erilaiset.
Hautajaisten jumalanpalvelusväri on hohtavan valkoinen.
Vainajan arkkua kaunistavat kukat. Kuollut on myös pesty ja siististi puettu.
Arkkua ympäröivissä kynttilöissä palaa pieni toiveikas liekki. Yhdessä ne muodostavat vaikuttavan näköisen kynttilämeren.
Arkku on keskellä kirkkoa. Katse kohti alttaria, arkisemmin sanottuna jalat alttariin päin.
Ortodoksinen kirkko korostaa, että hautajaiset ovat pyhä toimitus kuolleelle. Toimitusta on toisinaan jopa pidetty sakramenttina.
Sakramentti ei ole jotain mitä ihmiset tekevät, toimittavat, vaan jotain mitä Jumala tekee ihmisille.
Hautajaisissa sakramentaalisessa keskiössä on kuollut, ei niinkään omaiset. Monet hautajaisten rukouksista on jopa sanoitettu kuolleen omiksi sanoiksi.
Omaisia ei tietenkään ole unohdettu. Ortodoksiset hautajaiset ovat heille usein hyvin lohdulliset.
Anthony Bloomin sanat sopivat myös vainajan arkun äärellä seisovalle.
Jokainen meistä on vaurioituneen ikonin kaltainen. Jos meille annetaan maalattu ikoni, jota aika tai olosuhteet ovat vaurioittaneet tai jonka ihmisen syntinen elämäntapa on häväissyt, me kohtelemme sitä hellästi ja kunnioittavasti… Tärkeää on se, mitä ikonin alkuperäisestä kauneudesta on jäljellä, ei se, mikä on kadonnut.
Kuolema on tilinteon aika.
Omaisille läheisen kuolema voi olla tilaisuus päästää irti, tai edes yrittää, hyvinkin pahoista muistoista.
Itse kuolleen haudantakaiseen elämään on suhtauduttava ”viisaalla epävarmuudella”, tähdensi Sergei Bulgakov.
Perinne aiheeseen liittyen on hyvin rikas, jopa vähän villi.
Tilaa kuoleman jälkeen ja ennen kaiken lopullista loppua ja viimeistä yleistä tuomiota kutsutaan välitilaksi.
Sielu kohtaa kuoltuaan erityisen tuomion, erotuksensa siis kaiken lopussa koittavasta yleisestä viimeisestä tuomiosta.
Välitilassa kuolleen sielu saa esimakua tulevasta. Sielu on nyt paljaana, myös itselleen, ilman maallisia naamioitaan.
Sielun ystävänä on oma suojelusenkeli, ”oppaana ja opettajana ikuisuutta varten”.
Eletty elämä on nyt lopullisesti takanapäin. Sielu löytää nyt edestään, sen minkä on taakseen jättänyt. Hyvässä sekä pahassa sielu läpivalaistaan.
Sielu on nyt riippuvainen muiden esirukouksista. Esirukousta kuolleiden puolesta ehtoollisjumalanpalveluksessa pidetään parhaimpana. Laupeudenteot kuolleen nimissä ovat myös suosittuja.
Kyse ei ole kaupankäynnistä, eikä myöskään kiirastulesta, jonka ortodoksisuus hylkää sopimattomana opetuksena Jumalan loputtoman anteliaalle rakkaudelle.
Parasta on ehkä nähdä esirukous sinnikkäänä vetoamisena kuolleen puolesta luottaen ihmisiä rakastavaan ja armolliseen Jumalaan.
Saata oi Kristus palvelijaisi sielut lepoon, pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua, eikä huokauksia.
Blogikirjoituksen taustalla ovat luennot Kirkon koulutuskeskuksessa Järvenpäässä 21.3.2017 ja etäyhteyksin 27.11.2020. Johannes Valamolaisen lainaus on kirjasta Valamon vanhuksen kirjeitä, huomio hengittämisestä on Alexander Schmemannin kirjasta Maailman elämän edestä, Anthony Bloomin lainaus on elämänkerrasta Tämä pyhä mies ja Sergei Bulgakovin huomiot ovat kirjoista The Orthodox Church ja Jacob’s Ladder.
Sakramentin salaisuus. Siinä Jumala tekee jotain ihmiselle. Kiitos tuosta tiedosta ja viisaudesta
Kiitos.
Asian on ilmaissut kauniisti Andrew Davison kirjassa Why Sacraments?: ”The sacraments are occasions when we encounter Christ. Or, since the emphasis should rest on him, not on us, the sacraments are occasions when Christ reaches out to us.”
Elämä on armon aikaa, jolloin Jumala pyrkii tarjoamaan ihmiselle pelastusta ja viimein ,jos ihminen ei sitä halua ,niin Jumala antaa ihmisen päättää” tapahtukoon ihmisen oma tahto”. Kuolema on armon ajan päättymistä ,joka ratkaisee hänen ikuisuutensa. Kuolleen ihmisen puolesta rukoukset ei muuta tilannetta ja hautajaiset ovat puhuttelevia tilanteita,joissa Jumalan rakkaudella voidaan kutsua ihmisiä Jumalan yhteyteen.
Eräistä hautajaisista kerrotaan , kun pappi sanoi että mummi meni sinne taivaaseen, niin lapsen lapsi pieni tyttö sanoi , että ei mummi mennyt taivaaseen ja joku sanoi että et voi noin sanoa, mutta pieni tyttö sanoi, että mummi aina kertoi mihin se meni ja hän ei koskaan sanonut menevänsä taivaaseen.
Kiitos kommentistasi. Esittämäsi opetus on tuttu. Suuri osa kristinuskosta ajattelee, ja on ajatellut, toisin. Tämä ei tietenkään ole todiste, mutta ehkä on ns. tänka på.
Niin ilmeisesti tässä on yksi luterilaisuuden ja katolilaisuuden ero.
Niin on. Eikä vain katolisesta kirkosta, vaan myös ortodoksisista kirkoista ja orientaalisista kirkoista.
Blogissa mainitaan Johannes Valamolaisen opettaneen, että ”Ruumis on maata ja maahan palaa, mutta sielu on Jumalasta ja menee Jumalan luo.”
Ensimmäinen osa on konkretiaa, jonka voimme omin silmin havaita. Jälkimmäinen osa opetuksesta perustuu johonkin muuhun. Raamattuunko?
Miten sinä Lars ymmärrät käsitteen sielu? Ja miksi juuri sillä tavoin?
Lainaus Johannekselta on blogikirjoituksessa esimerkkinä perinteisestä toiveikkaasta ja jopa mutkattomasta asenteesta kuolemaan.
Johannes ei paljon kouluja käynyt, mutta oppi lukemaan. 13 v. hän meni kolmeksi vuodeksi työhön vanhemman veljensä omistamaan kapakkaan Pietariin.
Harva varmaan pystyy määrittelemään sielun.
Ihminen on joku, eikä jotain. Tätä kai ilmaisu tai käsite sielu yrittää tavoittaa. Tai sanat elämä, sydän, mieli, tietoisuus, henki ym.
En tiedä.
Niin, eipä sitä sielua Raamattu yhdellä lauseella määrittele, ja siksi meillä on erilaisia käsityksiä siitä. Kirkollinen sanakirja ”Aamenesta Öylättiin” viittaa aluksi luomistapahtumaan, jossa sielusta kerrotaan seuraavaa: ”Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.”(1.Mo2:7) Uudempi käännös käyttää muotoa ”Näin ihmisestä tuli elävä olento.”
”Sielun kuolemattomuus kuuluu Platonin opetuksiin eikä kristinuskoon”, totesi edesmennyt eksegetiikan professori ja piispa Nikolainen usein. Olisin kiinnostunut tietämään mihin Raamatussa kirjoitettuun perustuu ajatus sielun kuolemattomuudesta ja sen paluusta Jumalan luo, kuten tuossa Johannes Valamolainen ja monet muut opettavat.
Kaipa jotain osviitta saat mistä tahansa dogmatiikasta tai teologisten aiheitten yleisesityksestä.
On toki hyvä huomata, että kreikkalainen perinne ei ole vain platonilainen, vaan myös mm. aristoteelinen.
Raamattuunko?
Käy ilmi mm. Jobin kirjan luvusta 19 , minkä mukaan Job ei viihdy tuonelassakaan, vaan kertoo sielunsa liikkuvan sieltä edelleen
kohti Jumalaa:
Sitten kun tämä nahka on yltäni riistetty ja
olen ruumiistani irti, minä saan nähdä Jumalan.
Siis Job elää kuolemansa jälken ja palaa Luojansa luo.
Kuolema on mielenkiintoinen aihe ja ylösnousemus ja Taivas kaikkinensa.
Paavali oli Juutalaisten edessä syytettynä juuri ylösnousemus uskon tähden (Apost.t 24 luku) ja vahvistaa ainakin minulle, että hän uskoi kaikkien ihmisten ylösnousemukseen, mutta jakoi ylösnousemuksen kahden ryhmän välillä:
”Mutta sen minä sinulle tunnustan, että minä sitä tietä vaeltaen, jota he lahkoksi sanovat, niin palvelen isieni Jumalaa, että minä uskon kaiken, mitä on kirjoitettuna laissa ja profeetoissa, ja pidän sen toivon Jumalaan, että on oleva ylösnousemus, jota nämä itsekin odottavat, sekä vanhurskasten että vääräin.”
Ovatko väärät niitä, jotka joutuvat Jumalan eteen ilman Kristuksen tuntemista?
Kuolemasta puhuttaessa, Kristinuskolla on lohduttava sanoma ylösnousemuksesta, mutta myös ikävä tehtävä kertoa, että niille, jotka eivät Kristuksen Uhrista perusta, taistelevat Jumalan tahtoa vastaan. Mitään puoleetonta tilaahan ei ole olemassa Kristuksen suhteen, ihminen on joko puolesta tai vastaan, joko Kristuksen kanssa rakentaen tai Häntä vastustaen.
Paavali piti Areiopagilla vakavan puheen ylösnousemuksesta aikansa viisaille:
”Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä, eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella, ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken. Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat,
että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää-hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme, niinkuin myös muutamat teidän runoilijoistanne ovat sanoneet: ’Sillä me olemme myös hänen sukuansa’.
Koska me siis olemme Jumalan sukua, emme saa luulla, että jumaluus on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen kuvailema. Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus.
Sillä hän on säätänyt päivän, jona hän on tuomitseva maanpiirin vanhurskaudessa sen miehen kautta, jonka hän siihen on määrännyt; ja hän on antanut kaikille siitä vakuuden, herättämällä hänet kuolleista.”
Kuullessaan kuolleitten ylösnousemuksesta toiset ivasivat, toiset taas sanoivat: ”Me tahdomme kuulla sinulta tästä vielä toistekin”.
Ja niin Paavali lähti heidän keskeltänsä. Apost.t.17:24-33
Kaikille ihmisille annettu vakuus ylösnousemuksesta on Kristuksen kautta tullut pian kaikkien kansojen ja ihmisten tietoon.
Miten me siihen suhtaudumme, ei ole lainkaan vähäpätöinen asia. Monet tietenkin ivailevat, mutta näin on myös kirjoitettu tapahtuvaksi.
”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä.” Joh.1:12
Johannes Valamolaisen lainauksen laajempi yhteys on seuraava.
”Luin kirjeesi, ymmärsin kaiken, elin hengessä mukana enkä salaa, että itkinkin. Älä vaivaa mieltäsi pohtimalla, miten järjestäisit elämäsi uudella tavalla, jättäydy Jumalan tahdon varaan ja rukoile, aika kyllä vähitellen muuttaa kaiken. Ihminen ei kuole, vaan ainoastaan siirtyy toiseen, iäiseen elämään. Ruumis on maata ja maahan palaa, mutta sielu on Jumalasta ja menee Jumalan luo. Siellä taas toteutuu Hänen pyhä tahtonsa, tekojensa mukaan joutuu iankaikkisessa elämässä kuka minnekin. Olkoon, Herra, laupeutesi kanssamme, sillä Sinuun me panemme toivomme.”
Raamattu ei anna tukea kuolleitten puolesta pyytämiseen, sillä he ovat jo toisella puolella. Tätä aikaa kutsutaan armonajaksi, siellä ei ole enää aikaa, vaan iankaikkisuuden odotus joko autuaana tai kadotettuna.
Kiitos kommentista. Tuttu juttu.
Pieni kevennys. Miten muuten siellä odotetaan, jos ei ole aikaa?
Yksin Jumala taitaa olla ajaton. Ainakin perinteisesti ymmärrettynä.
Tässä kohtaa oli tarkoitus kuvata sitä ”tilaa” ennen viimeistä tuomiota, jota kutsutaan myös tuonelaksi. Tosin Raamattu kertoo siitä vähän, kuitenkin jotain. Ero on kuitenkin selvä. Ikuisuus on kuitenkin meille käsittämätön käsite, koska tämä nykyinen ajan käsite ja laskemisen tapa päättyy.
Haudantakaiseen elämään on suhtauduttava ”viisaalla epävarmuudella”, tähdensi Sergei Bulgakov, yllä blogikirjoituksessa.
Ortodoksisen teologian perusjutut siitä on blogikirjoituksessa yritetty ilmaista.
Rukous vainajien puolesta on varhaisesta kirkosta jo alkanut perinne. Se esiintyy monen kirkkoisän kirjoituksessa ja näkyy myös varhaisissa hautamuistomerkeissä.
Toki voi todeta, että tämä tai se tai tuo juttu ei esiinny Raamatussa. Se on ihan okei.
Raamattu kertoo varsin niukasti tuonelasta, jonne kaikki kuolleet menevät. Jeesuskin sinne päätyi, mutta vain väliaikaisesti: ”Daavid… näki ennalta Kristuksen ylösnousemuksen. Sitä hän tarkoitti sanoessaan, ettei Herra hylkää häntä tuonelaan eikä hänen ruumiinsa maadu.(Apt2:31)
Alkuperäiset tuonelaa merkitsevät sanat Raamatussa ovat heprean ” šeʼṓl” ja kreikan ” haídēs”. Niistä kerrottu ei todellakaan tue sitä ajatusta, että kuolleen puolesta olisi syytä esittää rukouksia tai että vainajat rukoilisivat edelleen tuonelassa.
Kuolleesta Lasaruksesta Jeesus itse kertoi, että ” Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen herättämään hänet.”(Joh11:11) Saman Kristus totesi tyttärestä, jonka hän myös herätti.
Syvä uni on hyvin sopusoinnussa sen kanssa, mitä Jeesuksen aikainen Raamattu kuolleista toteaa. Esimerkiksi ”Eivät kuolleet ylistä Herraa, ei yksikään, joka on hiljaisuuteen laskeutunut.”Ps115:17) Ja ” Kuoltuaan ei kukaan sinua ylistä, ei kukaan kiitä sinua tuonelassa.”(Ps6:5)
Olisiko syy Raamatun niukkaan tarjontaan se, ettei tuonelasta ole paljon kerrottavaa? Siksi Jumalan sana keskittyy kertomaan ylösnousemuksesta, jonka ansiosta meillä on mahdollisuus jälleen ylistää Tekijäämme tietoisessa tilassa ja ikuisesti. .
Maltti on valtti haudantakaisen suhteen. Rukous vainajien puolesta ja heidän muistaminen on hyvä tapa, ajattelee ortodoksinen teologia.