Ludwig van Beethovenin kerrotaan harrastaneen käytännön piloja.
Hänen toivottiin esittävän kevyttä musiikkia hienoissa juhlissa. Ei siis mitään liian vakavaa, vaan juuri jotain sovinnaista.
Yleisö saattoi hetken kuvitella maailman olevan tunnelmallinen paikka missä pohtia yleviä. Beethoven vei musiikillaan kuulijansa yläilmoihin pilvilinnoihin.
Juuri kun viimeiset soinnut olivat loppumassa hän löi koko käsivartensa koskettimiin. Ruma ja kova melu kauhistutti yleisön. Järkytys oli suuri. Nauraen Beethoven katsoi paheksuvaa yleisöään.
Valvokaa, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee, jyrähti Jeesus.
Välillä on hyvä tulla ravistetuksi. Tietty jännite kuuluu uskoon. Se on elävän uskon merkki, sen tosissaan ottamista.
Uskontunnustus ilmaisee uskoa voittoisaan Jeesukseen, joka on ”kirkkaudessa tuleva” ja ”jonka valtakunnalla ei ole loppua”. Lopuksi tunnustetaan, että ”odotan kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää”.
Lopun ajoilla on mässäilty paljon. Erityisesti sen ajankohta ja kauhut ovat kiehtoneet ihmisiä. Maltillisuus on tähän kaikkeen hyvä asenne.
Ei tulisi liiaksi keskittyä odotusajan määrään, vaan nimenomaan sen laatuun.
Esimerkiksi varhaiskirkosta ei kerta kaikkiaan löydy todisteita ”katkerasta pettymyksestä” tai ”yhteisöjen hajaannuksesta” lopun aikojen lykkääntymisestä, muistutti Jaroslav Pelikan.
Kyse on ensisijaisesti odottavasta ja valppaasta asenteesta, ei niinkään päivien tai vuosien pähkäilystä.
Odotuksen iloa, ja ilon odotusta, ei tulisi unohtaa.
Lopun päähenkilö on itse Jeesus, ei hänen toista tulemistaan edeltävävät kauhut tai mullistukset.
Blogikirjoituksen taustalla on saarna Myllypuron ortodoksisessa kappelissa 14.8.2020. Kertomus Beethovenista on N.T. Wrightin kirjasta Luke for Everyone. Jaroslav Pelikanin huomio on kirjasta The Emergence of the Catholic Tradition.
