Arkkipiispa Johannes nukkui kuolonuneen tasan 10 vuotta sitten. Siksi 1. heinäkuuta toimitimme vainajan muistopalveluksen, panihidan. Rukoilimme hänelle ikuista lepoa ja kirkkautta ajan rajan tuolla puolen, ”missä ei ole kipua, ei surua, eikä huokauksia vaan loppumaton elämä”.
Liikutuin itsekin rukouksen aikana. En siksi, että Johannes oli kuollut, vaan sen tähden että muistelin häntä syvällä kiitollisuudella. Sain 13 vuotta työskennellä yhdessä ja oppia häneltä paljon piispan tehtäväni alkutaipaleella. Olimme monista kirkon toiminnallisista asioista eri linjoilla, mutta avoin keskusteluyhteys ja luottamus säilyivät aina. Kirkko on yhteisö, jossa samalla tavoin muistamme eläviä ja kuolleita. Kristuksessa kaikki elävät.
Palvelus toimitettiin Stefanos-kodin kappelissa Tapaninvainiolla. Kappeli rakennettiin ja kaunistettiin vapaaehtoisin ponnistuksin senioritalon yhteyteen 45 vuotta sitten. Upeata nähdä ja kokea miten siinä rukous ja ylistys jatkuvat aktiivisesti tänäänkin vapaaehtoisten pappien ja laulajien voimin. Ehkäpä tässä on toivon merkkejä myös koko 2000-luvun kirkolle.
isä Ambrosius
3.7.2020
