Kahden hämäläisen järven välillä parisataa metriä leveä kannas kasvaa vankkaa kuusikkoa. Paikka on minulle 50 vuoden ajalta läpikotaisin tuttu. Siellä on perheemme vaatimaton kesämökki.
Emme ole kuitenkaan paikan ensimmäisiä asukkaita. Ihmisasutuksen jälkiä on niin metsässä kuin järvessä. Kannaksen toisella laidalla pienet, kivistä ladotut mökin ja karjasuojan perustukset kertovat aiemmin eläneistä. Perimätiedon mukaan Pekka-niminen mies asui tätä metsäkulmaa aina 1860-luvulle saakka. Ehkä suuret kuolonvuodet veivät hänetkin perheineen? Millaista oli elämä 150 vuotta sitten Pekan maalla?
_ _ _
Sammaleen peittämien isojen kivien päälle on kasattu pienempiä. Mäen rinteessä on pitkänomaisia, runsaan metrin pituisia painaumia ja rinteen päällä isompi, suppilomainen kuoppa. Matalassa järven pohjassa on pystyssä tolppia ja pohjamudassa makaamassa joitakin koverrettuja tukkeja.
Olen oppinut tulkitsemaan näitä merkkejä. Ne kertovat elämästä ainakin 150 vuoden takaa ja paljon kauempaakin. Syrjäinen metsäseutu on ollut karu elinympäristö, jota mikään tosi-TV:n selviytymisohjelma ei voi tavoittaa.
_ _ _
Ensinnäkin karuudelle on syynsä. Maasto sijaitsee viitisenkymmentä kilometriä pohjoiseen Salpausselkien soraharjuista. Etenevä mannerjää lajitteli mukanaan työntämäänsä kiveä raekoon mukaan kuin jokin jättimäinen seula. Suurimmat, halkaisijaltaan puolesta metristä useaan metriin suuruiset kivet jäämassa pudotti kyydistä tähän maastoon. Metsänpohja koostuu monin paikoin lähes pelkistä kivistä. Puut ovat kuitenkin saaneet tungettua juurensa niiden väleihin ja kasvavat rapautuneessa gneississä hyvin.
Metsän asukas on etsinyt tasaisimmat ja vähiten kiviset, muutaman aarin läntit, polttanut siltä kohdalta puut tuhkaksi ja kylvänyt kaskiruista. Jonkun sadon jälkeen maahan on tuotava lantaa. Jos mahdollista – parin lehmän, Lampaiden, kanojen ja ihmisten lantaa on sotkettu hienoksi hakattuihin havuihin ja muurahaispesiin, annettu kompostoitua ja ajettu pieneen peltoon. Lisäksi vierestä on kaivettu järven rutaa ja suomutaa.
Maata on rakennettu näin vuosikymmeniä ja saatu pintaan multakerros, jossa vilja voi kasvaa. Olen usein kulkenut tällä pienellä, jo umpeen kasvaneella aholla ja ajatellut heitä, jotka puulavoilla vetivät mutaa viereisestä järvestä ja saivat vähitellen nostettua peltotilkun pintaa ylemmäs.
_ _ _
Viljaa tuskin riitti vuosittain jokapäiväiseksi leiväksi. Ympärillä kasvoi suoraa ja oksatonta männikköä. Joka kevät osa männyistä kaulattiin. Kuori nyljettiin noin metrin matkalta ja siitä irrotettiin puisella pettuveitsellä kaarna. Jos kuorta jätettiin puuhun jäljelle kapea elämänlanka, sai puu vielä jatkaa elämää.
Seuraavana keväänä kuorta irrotettiin ylempää. Pettutorvet pantiin pitkänomaiseen maakuoppaan, missä oli pidetty tulta ja peitettiin turpeilla. Kitkerät hartsit haihtuivat nilasta, joka samalla kuivui. Nyt se oli valmis jauhettavaksi ja sitten leivottavaksi.
Kaulatut puut pihkaantuivat. Muutaman vuoden kuluttua ne voitiin pilkkoa tervaksiksi ja polttaa pienissä tervahaudoissa. – Tämä on vain oma oletukseni, että petun ottaminen ja tervaspuiden koloaminen kannatti yhdistää, jos vain samankaltaiset männyt kelpasivat molempiin tarkoituksiin. Terva valutettiin savetusta ja turpeilla peitetystä haudasta puukourua pitkin astioihin. Pienissä mäkihaudoissa kerralla ehkä parikymmentä litraa kotitarpeiksi poltettua tervaa tarvittiin työkaluihin, köysiin, rakennusten kattoihin, peitteisiin ja veneisiin.
_ _ _
Tällä metsäseudulla järvet ovat pieniä. Isoa ja kallista venettä ei tarvita. Lautojen sahaaminen oli hidasta käsityötä. Tai sitten laudat ja naulat olivat kallista ostotavaraa. Ainakin tällä pienellä järvellä on käytetty yhdestä puusta kirveellä ja telsolla koverrettuja ruuhia. Olen löytänyt niitä järven pohjasta useita. Dokumentoin löytöpaikat, mittasin ja valokuvasin pari ruuhen kappaletta ja toimitin ne Museovirastolle elokuussa 1992. Luultavasti niiden säilyttämiseen ei ole ollut tarvetta, koska vastaavia ruuhia on niin paljon?
Tällä järvellä ruuhet näyttävät olleen noin 50 cm leveitä ja alle 30 cm korkeita, pituus ehkä 4-5 m. Ruuhen halkeamisen estävä perälauta on kiinnitetty kolmella nelikulmaisella puutapilla. Pohjassa on tappi veden poistamiseksi. Lisäksi olen löytänyt ruuhen profiilia noudattavia puolikuun muotoisia puukappaleita, jotka on voitu kiinnittää keskelle ruuhta tukemaan laitoja.
Ruuhilla on varmaankin käyty kokemassa pohjassa olevia liistekatiskoita – paaluista ja niiden väliin punotuista oksista ja päreistä punottuja häkkejä johdinaitoineen – kaikki nämä ovat näkyvissä järven pohjassa. En tiedä, miten kalat saatiin kiinteästä pyydyksestä – pikkukalat haavilla, isot kalat atraimella? On selvää, että tällaiset ruuhet ovat kiikkeriä ja uimataidottomalle hengenvaarallisia.
Tämä aikanaan asumaton erämaajärvi on ollut kuulu hauistaan. Hauet – kuivatut kapahauet – olivat yksi osa veronmaksua, jota jokainen aikuinen mies suoritti kruunulle. Sukumme on naapurijärveltä, Särkiöisten talosta. Siellä matala ja hiekkapohjainen lahti oli helluntain aikaan tärkeä särjen kutuapaja, josta talon paikka oli saanut nimensä. Suolattu särki oli pitkin talvea perusravintoa niin ihmisille kuin kanoillekin samaan tapaan kuin silakka rannikkoseudulla.
Suunnittelin 2004 Särkiön vaakunan (Sinisellä kilvellä kaksi punavaruksista hopeasärkeä pystyssä vastatusten, saatteenaan kolme hopeista auranvannasta kärjet alaspäin 1 + 2), joka julkaistiin teoksessa Suomalaisia vaakunoita juoksevalla nunmeroinnilla no 1355. Piirroksen teki Tapani Talari (Suomen Heraldinen seura 2006). Väestörekisterin mukaan tällä hetkellä on elossa 25 Särkiö -nimistä henkilöä (12 miestä, 13 naista).
_ _ _
Korona-kevään poikkeustilaa on eletty puolitoista kuukautta. Pandemian johdosta annetut liikkumisrajoitukset koettelevat taloutta ja ihmisten mielialaa.
Kuolonuhreja on toistaiseksi ollut alle kolmesataa. Asenteet ovat muuttuneet nopeasti. Ennen maaliskuun 12. päivää kaikki oli vielä mahdollista ja sallittua. Vuoden uudissanaksi voi tulla viruslinko. Se kertoo suhtautumisesta vastuuttomaan vapauteen. Vapaaseen yhteiskuntaan eivät kuuluneet edes elämää puoltavat rajoitukset. Nyt uuteen normaaliin kuuluu suostua rajoituksiin, että elämä voisi lopulta voittaa.
Vuonna 1867 hallat tuhosivat viljasadon, ja seuraavan talven ruokavarastot menetettiin. Kevääseen 1868 mennessä vajaasta kahdesta miljoonasta suomalaisesta menehtyi lähes joka kymmenes, siis noin 200 000, nykyiseen väkilukuun suhteutettuna yli 500 000.
Hämmästelen tuon neljän tai viiden sukupolven takaisen suomalaisen uskomatonta sitkeyttä. Tahdolla ja taidolla hän selvisi katovuosista ja kulkutaudeista, pian myös vallankumouksista ja sodista. Nyt apunamme on sentään aivan toisella tavalla vaurautta ja teknistä osaamista. Tosin nekin ovat rajallisia kun kriisit pitkittyvät ja vaikeutuvat.
Arvaamaton kulkutauti on nykyihmiselle vaikea, sillä se haastaa tietämisen ja elämän hallinnan rajoja. Se pakottaa nöyrtymään ja tunnustamaan ihmisen rajallisuuden luonnon edessä. Ehkä tämä onkin vaikeinta hyväksyä?
Mieheni kanssa olemme korona-aikana patikoineet n 50 metsälenkkiä. Netistä löytyvän kuntamme maastokartan perusteella etsimme n 3-4 kmn pituisia lenkkejä, ajamme autolla niiden lähistölle ja sitten patikoimaan. Toinen polveni ei tykkää pidemmistä lenkeistä. Vain pari lenkkiä on tehty kahdesti, muuten aina etsitty uusi lenkki. Joskus sama lenkki toisin päin.
Tabletilla tai puhelimella kuvaamme mielenkiintoisia näkymiä ja lähetämme perheelle. Pysyvät kärryillä, missä mennään. Kunto kai kohenee, yöunet paranevat, kotiseututuntemus kasvaa, luonto lääkitsee.
Samoilla Pekan maan seutuvilla ehkä liikutaan, ainakin hyvin kivikkoisilla. Joka reitin varrella on valtavia siirtolohkareita, myös lähteitä. On luonnonrauhaa ja lintujen sirkutusta. On tuntunut ihmeelliseltä, että koko tämän pian 2 kkn ajan sää on ollut aurinkoinen. Kiitos siitä on lähtenyt joka päivä ylös.
Lisäänpä vielä, että mieheni pitää patikkapäiväkirjaa, johon kuvailee kulkemamme reitin näkymiä ja kokemuksia, lintujen ääniä ym. Hän tulostaa sen kyseisen karttalehden kääntöpuolelle.
Yhden pienehkön tervahaudan mekin löysimme, mutta eräs tuttavamme päätteli, että se oli ollut hiilimiilu, koska vallissa ei ollut tervan juoksutusuraa.
Kiitos Anita kommenteista. Tänä korona-aikana mekin olemme löytäneet aivan uusia patikointimaastoja. Kaunis luonto ja kevään tulo lisäävät toivoa siitä, että elämä jatkuu. Muuten tervan juoksutusura ei useimmiten näykään tervahaudan vallissa, sillä se on kaivettu näkymättömiin maan sisään. Tervan sivutuotteena saatiin sysiä, eli puuhiiltä.
Niin, osa jäi henkiin nälkävuosistakin . Miksi? Oli pakko.
Oli toisaalta pakko, mutta myös kykyä selvitä hengissä. Aina se ei ole itsestään selvää. Miten selvisi 150 vuotta sitten ihminen vuosien ajan metsässä mukanaan päällä olevat vaatteet, varavaatteita ja peitteitä, eväänä säkilllinen leipiä ja suolaa, kirves, puukko, viikate, saha, pussillinen nauloja, muutama astia ja pussillinen siemenviljaa, joitakin kotieläimiä. Entä tämän päivän ihminen?
Viinan salapoltto oli huipussaan vuonna 1867. Ei selvitty, kännissä oltiin.
Ennen kotomaan luontomatkailun varaan kotimaassa ei oikein uskottu. Joten tuostakin lähirannasta kaupunki myy mökkitontteja alueelta, joka olisi pitänyt rauhoittaa kokonaan. Rantapolku ja pienten saarten muodostama ketju muodostaa aivan ainutlaatuisen luontokokemuksen ainakin nyt vielä rakentamattomana. Vielä kun se on lähellä kaupunkia, niin sillä olisi ollut huikeita matkailullisia mahdollisuuksia. Olen iloinnut paljon tuosta polusta, jota pian en voi enää kulkea.
Luulen, että kotimaan ja lähiluonnon matkailuarvot huomataan jatkossa paremmin. Kaukomaissa lomailu alkaa olla ympäristön kannalta yhä ongemallisempaa, samoin kulkutaudit leviävät matkailun myötä. Kotimaan matkailu edellyttää huolenpitoa kohteista, jotka tuottavat elämyksiä: lepoa, rauhaa, virkistystä, elämyksiä.
Sattumoisin kovin samoja mietteitä oli itsellä viikko sitten. Laipanmaassa kiersin lenkin (missä se on, ei ole tärkeää) ja katselin mitä on jäänyt savupirtistä jäljelle. Ei paljon — maauuni, kehikko kiviä joka on aikanaan ollut osa karjasuojaa. Uskomatonta sitkeyttä on eläminen vaatinut nykypäivän mittapuilla.
Lopun hallinnan tunteen menetystä en oikein allekirjoita. Koko ajan kuolee ihmisiä harvinaisiin tauteihin, onnettomuuksiin, joskus synnynnäisiin ongelmiinkin jotka paljastuvat vasta silloin. Uskoisin nykyihmisenkin jollain tasolla tiedostavan elämän epävarmuuden.
Totta, Jori, illuusio TV-sarjojen iskostaman nuoren ja terveen elämän kuolemattomuudesta särkyy tosielämässä aina uudelleen – sairaudet ja onnettomuudet ovat kuuluneet elämään myös korkean elintason ja ”helpon elämän” – mitä se tosiasiassa tarkoittaakaan – vuosina. Nyt vain havahtuminen elämän ja ihmisen rakentamien järjestelmien haavoittuvuuteen on ollut samanaikainen ja perusteellinen.
Suoralta kädeltä en usko, että pystyt esittämään sukuselvityksen 1335 eläneeseen Särkiöön eli että kun lähdet vanhemmistasi taaksepäin joko isä- tai äiti-linjaa, et pysty sanomaan, kuka ja minä vuosina elänyt Särkiö on esi-isäsi. Siinä on joka tapauksessa 15-17 sukupolvea, joka tarkoittaa, että 1335 eläneellä Särkiöllä on kymmeniä tai satojatuhansia jälkeläisiä.
En niin ole väittänytkään. Vaakunan alla oleva luku 1355 ei ole vuosiluku, vaan Heraldisen seuran julkaisemien sukuvaakunoiden juokseva numerointi.
Sitä paitsi Särkiö on suvussamme uusi nimi. Torppari ja sotilas Heikki Ståhl osti Särkiöisten talon 1900-luvun alussa ja hänen poikansa ottivat Särkiö -nimen talon mukaan 1930. Se kyllä tunnetaan, että Heikki Ståhlin yksi sukulinja tulee Ruotsista, Barkerydin kirkkoherra Johannes Barkista 1500-luvulta, jota seuraa kaksi hänen saman nimistä poikaansa kirkkoherroina. Sukulinja tulee Suomeen Uppsalan kautta. Isoäitini Anna Särkiön äidin suvun yksi linjoista tulee puolestaan Virmailan (alunperin Widmarla) saarelta ja suvun kantaisäksi on päätetty ottaa 1580 syntynyt rusthollari ja hakkapeliitta Heikki Pietarinpoika Virmaila. Nyt suvun tunnettuja jäseniä on kymmeniätuhansia.
Tosin asiakirjamateriaalia Virmailan saarelta on 1400-luvulta alkaen, mutta sukuyhteyksiä ei voida aukottomasti osoittaa. Asiakirjoissa toistuu nimi Widmar ja on arveltu, että harvinainen nimi periytyisi saaren uudisasukkaalta 1200-1300 -luvuilta. Kun saaren kantatalot ovat olleet vuosisatoja saman suvun viljeltävinä tähän päivään asti, ei ole poissuljettua, että näin on ollut saaren asuttajasta alkaen.