Kirkon oppi ja opetus perustuvat kirkon tunnustukseen, joka on määritelty kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä.Eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi maaliskuussa kirkkolain kodifiointia koskevassa lausunnossaan, ettei eduskuntakäsittelyssä olevan kirkkolain 1 luvun 2 § (ns. tunnustuspykälä) kovin hyvin sovellu eduskunnan säätämään lakiin, mutta se voi olla tärkeää kirkon uskonnollisen identiteetin kannalta. Siitähän säännöksessä kirkkohallituksen esityksen mukaan olikin kysymys. Mutta kysymys on sen lisäksi myös vähintään yhtä tärkeästä asiasta: siitä, että tätä tunnustuspykälää on vaikea, ellei mahdoton muuttaa.
Ensimmäinen muutoksen edellytys on, että kirkolliskokouksesta pitää löytyä vähintään vähintään 82 edustajaa, jotka kannattaisivat sellaisen muutoksen hyväksymistä. Toinen, joskin ehkä vähäisempi este tunnustuspykälän muuttamiseen on siinä, hyväksyttäisiinkö sellainen kirkkolain muutos eduskunnassa. Kirkkohallituksen lakiesityksessä esitettiin itsestään selvyytenä, että kirkolliskokouksen ehdotus annetaan eduskunnan tutkittavaksi ja hyväksyttäväksi hallituksen esityksellä. Perustuslakivaliokunta huomautti, että valtioneuvosto voi myös olla antamatta esitystä eduskunnalle. Ja vaikka esitys annettaisiinkin, niin eduskunta voi sen hyväksyä tai olla hyväksymättä.
Kirkkolain tunnustuspykälä sai nykyisen muotonsa vuonna 1993, jolloin v. 1986 kirkkolain sisältö uudistettiin ja uudet säännökset jaettiin kirkkolakiin ja kirkkojärjestykseen. Kirkkojärjestyksen 1 luvun 1 § sai lähes saman sisällön kuin vanhan lain 1 luvun 1 §. Kirkkolain 1 luvun 2 §:ään otettiin vain maininnat Raamatusta, kolmesta vanhan kirkon uskontunnustuksesta sekä luterilaisista tunnustuskirjoista niitä tarkemmin yksilöimättä. Kirkkolainsäädännön vuonna 2019 hyväksytyssä kokonaisuudistuksessa nämä säännökset säilyisivät muuttumattomina. Näin on vuonna 1686 Ruotsin ja Suomen ensimmäisessä varsinaisessa kirkkolaissa esiintyneen tunnustuspykälän sisältö säilynyt kirkkolainsäädännön muutoksissa lähes sanasta sanaan samanlaisena.
Perustuslakivaliokunnan mukaan kirkon tunnustusta koskeva sääntely olisi perustellumpaa sisällyttää kirkkolain sijasta kirkkojärjestykseen. Valiokunta piti ongelmallisena sitä, että kirkkolain sääntelyn myötä kirkon tunnustus voisi olla riippuvainen lainsäätäjän poliittisesta tahdosta esimerkiksi tilanteessa, jossa kirkko haluaa muuttaa tunnustuksen sisältöä, mutta lainsäätäjä ei tällaista muutosta tee. Olisiko tällainen tilanne mahdollinen?
Kirkon tunnustusta koskeva lainsäädäntö on pysynyt asiallisesti samana jo lähes 350 vuoden ajan. Evankelis-luterilaisen kirkkomme käytännöt ovat samaan aikaan muuttuneet huikean paljon ilman, että sen tunnustusta koskeva osa olisi sitä missään vaiheessa kokonaan estänyt, kenties vain viivyttänyt, kuten esimerkiksi virkakäsityksen pitkään kestänyt muutosvaihe osoittaa. Voidaankin perustellusti kysyä, missä tilanteessa ja miksi kirkon tunnustusta pitäisi muuttaa? Tähän ei juristilla ole vastausta, mitä sanovat teologit?
”Voidaankin perustellusti kysyä, missä tilanteessa ja miksi kirkon tunnustusta pitäisi muuttaa? Tähän ei juristilla ole vastausta, mitä sanovat teologit?” (Tuori)
Näin riviteologina minä en näe tilanetta tai syytä tunnustuksen muuttamiselle. Tunnustuksen tulkinnan alueella lienee liikkumatilaa, joillakin enenmmän ja toisilla vähemmän.
Kiitos kirkolliskokousedustajatoveri Ristolle hyvästä blogista ja oivallisista huomioista ja kysymyksistä.
Hannu Paavolan tavoin edustan vain riviteologeja, mutta olen silti valtuutettu omalta osaltani kommentoimaan tätä kysymystä ”missä tilanteessa ja miksi kirkon tunnustusta pitäisi muuttaa?”.
Itse näen ainoaksi mahdollisuudeksi muutokselle sen, että kirkon ymmärrys Raamatusta ja siihen perustuvista luterilaisista tunnustuskirjoista (erit. sen päätunnustuksesta Confessio Augustanasta) muuttuisi aivan radikaalisti.
Kuten jo Hannu Paavola viittasi, kirkon historiassa on aina ollut toleranssia Raamatun tulkinnan ja tunnustuksen sisällä – tiettyyn rajaan saakka. Nämä rajat tulevat käsittääkseni vastaan kirkon ekumeenisissa uskontunnustuksissa. Jos niitä muutetaan eli käytännössä niistä luovutaan, kirkkoa ei voine enää pitää kristillisenä kirkkona.
Kysymys on viime kädessä siis siitä, kuka on Jumala, johon kirkko uskoo ja jota kirkko palvoo. Siinä ainakin on ehdoton muutoksen raja.
Ainakin tuosta kammottavasta ja perversistä sadistisesta helvettiopista pitäisi kiireesti luopua kun siitä jo muutenkin suht.häveliäästi vaietan ja puhutaan perin eufemistisesti.
Niin, kysymys on myös siitä, pidetäänkö Raamattua, vanhakirkollisia tunnustuksia ja tunnustuskirjoja Jumalan itseilmoituksena ja tämän itseilmoituksen tarkkoina ilmaisuina sekä eksaktina selityksenä. Vaiko ihmisen uskonnollisen kielen yrityksinä sanoittaa ja tulkita jotakin yliluonnollista alati muuttuvissa tilanteissa.
Itse asiassa voidaan kysyä myös niin, onko yllä kirkon joustavaksi sanotussa toleranssissa sittenkin ollut kysymys myös kirkon omaan tunnustukseen kohdistetusta itserajoituksesta. Suoralta kädeltä tulee mieleen jo mainitun virkakysymyksen lisäksi yhteinen julistus vanhurskauttamisesta, Porvoon julkilausuma sekä huoneentaulun poisto katekismuksesta.
Ei kukaan varmaan pyri tunnustusta muuttamaan. Kirkossahan saa jo nykyään edustaa ihan mitä tahansa tunnustusta. Pahanlaatuisena syöpänä leviävä Tulkaa kaikki -liike edustaa juuri ihan mitä tahansa tunnustusta.
Siihen kuuluu jopa pappeja eikä heille ole tästä mitään seurauksia. Mikään muu työnantaja ei hyväksyisi työntekijöiltään tällaista. Mersun myymälässä työskentelevä ei voisi jukisuudessa sanoa, että kyllä se BMW on parempi.
”Pahanlaatuisena syöpänä leviävä Tulkaa kaikki -liike edustaa juuri ihan mitä tahansa tunnustusta.” Tällainen väite vaatii mielestäni täsmällisempiä perusteita. Muuten se on vain populistista propagandaa.
Ensiksi voisit, Juhani Ketomäki, osoittaa, miten nämä liikkeen sivuilta löytyvät ajatukset ovat vastoin kirkkomme tunnustusta:
Näin tehdään tietä Kristukselle:
– Kirkollisen keskustelun ja päätöksenteon on oltava avointa.
– Kirkon on kasvettava lähimmäisenrakkauden ja oikeudenmukaisuuden yhteisöksi:
* Naispuolisten pappien syrjiminen on lopetettava kaikissa seurakunnissa.
* Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat on ehdoitta toivotettava tervetulleiksi seurakuntien jäseniksi ja työntekijöiksi.
* Eronneiden, avoliiton valinneiden ja yksin elävien elämänratkaisuja on kunnioitettava.
– Meidän on yhdessä jaettava aineellista hyväämme oman maamme ja maailman köyhien kanssa.
– Eri tavoin ajattelevien kirkollisten ryhmien välille on rakennettava luottamusta ja sovintoa.
Tunnustuspykälän muuttaminen tulee kyseeseen silloin, jos kirkko tietoisesti päättää luopua luterilaisen reformaation perinnöstä. Tämä ei siis välttämättä tarkoittaisi kirkon itseymmärryksessä kristillisestä opista luopumista, vaan nimenomaisesti luterilaisuudesta luopumista.
Luterilaisuus ei ole pelkästään kirkon nimessä, vaan se on kiinteästi sidoksissa siihen, että kirkon opetuksen mukaan yksimielisyyden kirjassa luetellut tunnustuskirjat sisältävät Raamatun oikean tulkinnan.
Risto Tuori viitannee kirjoituksessaan seuraavaan kohtaan esityksessä uudeksi kirkkolaiksi: ”Kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.”
Omista oikeustieteen opinnoista on liian monta vuosikymmentä, mutta muistelen, että kutsumme termillä ”lex imperfecta” sellaista lainkohtaa, jolla ei ole tosiasiallista oikeusvaikutusta. Laws without teeth.
Pykälä vahvistaa tietynlaisen ideologian, mutta sen sanamuodon laveus tekee pääsääntöisesti mahdottomaksi sen soveltamisen mihinkään käytännön tilanteeseen. Emme pysty käytännön tilanteissa useinkaan ratkaisemaan, onko jokin toiminta pykälän mukaista vai vastaista. Taitaa myös olla siten, että pykälän rikkomista ei ole sanktioitu tai sanktion antaminen olisi käytännössä usein mahdotonta täsmällisen laintulkinnan vaikeuden johdosta.
Mietin olisiko yksi vaihtoehto ollut kirjoittaa toinen pykälä vaihtamalla ehdotetun tekstin tilalle ensimmäisen pykälän toinen momentti: ”Kirkon toiminnasta sekä (tarkemmin) kirkon tunnustuksesta, järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkojärjestyksessä. Jumalanpalveluksista ja kirkollisista toimituksista määrätään lisäksi kirkkokäsikirjassa.”
Olisiko tämä vastaus perustuslakivaliokunnan huomioon?
Tässä on se ongelma, että kirkkolain mukaan kirkon pappi, joka ei ole pysynyt kirkon tunnustuksessa on erotettava pappisvirasta. Tätä pykälää on sovellettu myös käytännössä. Tosin viime vuosikymmeninä harvoin.
Tunnustusta ei tarvitse määritellä laissa, mutta pappien oikeusturvan vuosi se on syytä identifioida lain tasoisesti. Tämä on aika tyypillistä muuallakin lainsäädännössä, eli laissa viitataan käsitteeseen, joka tarkemmin määritellään alempitasoisissa säädöksissä.
Kiitoksia tästä kommentista. Kuten Jukka Kivimäki toteaa, kirkkolain tunnustuspykälä ei suinkaan ole vailla merkitystä. Se ensinnäkin määrittelee lakitasolla sen kirkon olemuksen, jolla on perustuslain 76 §:n mukainen erityisasema. Toiseksi on huomattava, että mm. OTT Pekka Leinon ja OTT Arto Seppäsen väitöskirjoista ilmenevin tavoin kirkon tunnustuksella on myös vaikutus kirkkolain ja sitä alempien kirkon säädösten tulkintaan: mitään kirkon säädöstä ei voi tulkita kirkon tunnustuksen vastaisella tavalla. Kolmas ulottuvuus on Jukka Kivimäen mainitsema papin velvollisuus kirkkolain 5 luvussa mainittujen sanktioiden uhalla pysyä kirkon tunnustuksessa.
Kiitoksia kaikista tähän astistista kommenteista. Jounin ja Hannun kommenttien perusteella oli jo valmis uskomaan, että kirkon tunnustus on niin pysyvä, ettei sitä milloinkaan tulla muuttamaan. Jukka Kivimäen ensimmäinen kommentti herätti kuitenkin epäilyksen siitä, olisiko kuitenkin jossakin tilanteessa mahdollista, että kirkko luopuisi luterilaisesta perinteestään. Mikko Niemisen kommentti vahvisti tätä pelkoa, sillä muutoksen avaimet ovat juuri siinä, että ensin helpotetaan muutoksen tekemistä. Sitten vedotaan kansa yleisiin mielipiteisiin ja tehdään sen mukainen muutos. Raamattu kuitenkin varoittaa eksyttäjistä, joten näissä kirkon peruskysymyksissä on syytä olla tarkkana.
En ole kirkon tunnustuksen muutoksen kannalla, ainakaan vielä. Mutta lukiessani tätä, arvoisan blogisti Riston, kommenttia tuli mieleeni tämä: Uskonpuhdistuksen aikaan kirkon tunnustusta muutettiin aika reippaasti. Se koski myös Raamatun tulkintaa. Tässä valossa uusi uskonpuhdistus myös luterilaisuuden sisällä voi olla mahdollinen. Luther ja ”uskonpuhdistuksen ihmiset” löysivät tärkeät asiat. Voidaanko vastaavia löytää uudessa tilanteessa uudelleen? Mahdollisesti!
Minä ajattelen, että kirkkoa sisältäpäin repivien kiistojen ydin ei ole ollut ja tuskin tulee jatkossakaan olemaan kirkkolain yksittäinen pykälä. Paljon enemmän näissä kiistoissa on keskiöön noussut erilaiset raamatuntulkinnat.
En pidä todennäköisenä, että pystyisimme lakipykälillä pakottamaan kirkkoa haluamaamme raamatuntulkintaan tai olemaan kulkematta mukana niissä kulttuurisissa muutoksissa, jotka ovat yhteiskuntia muokanneet kautta vuosituhansien.
Tämän päivän uudistusmieliset ovat rakentamassa sitä kirkkoa, jota huomispäivän konservatiivit puolustavat. Tämä on yksi niistä ihmiselämän lainalaisuuksista, jolle kukaan meistä ei voi mitään.
Kerrankin olen Mikko Niemisen kanssa täsmälleen samaa mieltä. Kysymys on Raamatun tulkinnasta. Kirkkojärjestyksen 1 luvun 1 § muistuttaa tunnustuskirjojen periaatteesta, jonka mukaan kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan. Perustuslakivaliokunta ja sen kuulemat perusoikeusjuristit eivät nyt ehkä ymmärtäneet kirkon tunnustuspykälän merkitystä kirkolle. Eivät tosin taida enää kaikki kirkon jäsenetkään olla kovin hyvin perillä edes Raamatusta saati tunnustuskirjoista.
> Eivät tosin taida enää kaikki kirkon jäsenetkään olla kovin hyvin perillä edes Raamatusta saati tunnustuskirjoista.
Uskallan väittää, että alle 10% kirkon jäsenistä edes tietää, että moisia tunnustuskirjoja on olemassa ja alle 5% on koskaan sellaista lukenut.
Tosin epäilen, ettei tämän osalta ole viimeisen sadan vuoden aikana tapahtunut merkittävää muutosta.
Ja kun tarkemmin mietin, todennäköisesti olisin voinut edellisessä kommentissa puhua prosenttien sijaan promilleista.
Niinpä pitääkin kysyä, ovatko kirkon jäsenet kelvollisia päättämään kirkon opin muuttamisesta.
> Niinpä pitääkin kysyä, ovatko kirkon jäsenet kelvollisia päättämään kirkon opin muuttamisesta.
Kuka olisi, jos ei kirkon jäsenet?
Kiitoksia Toivo Loikkanen uudesta näkökulmasta. Uusi uskonpuhdistus voi olla lähempänä kuin uskommekaan, mutta merkitseekö se edellisen uskonpuhdistuksen tavoin kirkon jakautumista? Osa jäsenkunnastamme on jo valmiina lähtökuopissa. Tänään kuulin myös, että eduskunnan hallintovaliokunta on päättänyt keskeyttää uuden kirkkolakiehdotuksen käsittelyn ja odottaa kirkolta uutta kokonaisvalmistelua, joka täyttää perustuslakivaliokunnan tekemät huomautukset . Sen tulee sisältää vain perustuslain 76 §:n mukaisesti kirkkolain alaan kuuluvia säännöksiä, mikä merkitsee, että tunnustuspykälänkin kohtalo tulee uudelleen pohdittavaksi. Siinä työssä toivotan viisautta ja Taivaan Isän siunausta kirkkohallituksen juristeille ja uudelle kirkolliskokoukselle.
Luterilaisessa kirkossa toteutui hajaannus jo sata vuotta sitten, kun ei luterilaiset vapaakirkolliset perustivat oman kirkkonsa.
http://www.svk.fi/historia/
Kiitoksia kaikille kommentoijille asiallisesta keskustelusta. Jouni Turtiaisen ja Jukka Kivimäen kommenteista ymmärrän, että tunnustuspykälää ei voi muuttaa niin, että kirkko luopuisi luterilaisesta perinteestään. Mikko Niemisen kommentti antaa aiheen pohtia, kun kirkkolain kokonaisuudistus palaa kirkkohallituksen valmisteltavaksi, olisiko syytä kirkkolakiin jättää ainoastaan viittaus kirkkojärjestykseen, jossa olisi kirkon tunnustus tarkemmin määritelty. Käytännössä kirkon tunnustus riippuu kuitenkin pitkälti siitä, miten itsekukin tulkitsemme Raamattua. Joka tapauksessa kirkolla on oltava kirkkolain tasoinen säännös kirkon opin perusteista oman identiteettinsä, kirkkolainsäädännön tulkintaperustan ja kirkon opetuksen tunnustuksen mukaisuuden turvaamiseksi. Tunnustuksen muuttaminen ei muodostu eduskunnalle ongelmaksi, jos kirkko itse ei koskaan tee esitystä sen muuttamisesta.