Jatkoin opintojani tunnustuskirjojen parissa lukemalla Martti Lutherin Pääsiäissaarnan,jonka hän piti ilmeisesti pääsiäisenä vuonna 1532. On hän melkoinen sanojen pyörittämisen mestari kyllä. Nostan tässä esiin pari kohtaa tuosta pitkästä puheesta.
Ensinäkin Luther sanoo väkevästi uskovansa, että astumalla tuonelaan Kristus itse henkilökohtaisesti on hävittänyt helvetin ja sitonut Paholaisen. Perkeleen valtakunta ja voima on täysin tuhottu. Juuri näin! Näin minäkin haluaisin uskoa. Miksi hän sitten toisaalla tuntuu ajattelevan, että jumalattomat yhä joutuvat helvettiin ja jopa sanoo samassa Pääsiäissaarnassa, että “tuonela itsessään pysyy tuonelana ja pitää vankinaan epäuskovat”? Käsittämättömän julmaa ja mielestäni myös epäloogista ajattelua. Kuinka kukaan voisi iloita pelastuksestaan, jos ajattelee yhdenkin sielun joutuvan ikuiseen kadotukseen? (Myönnän: tämä teema toistuu blogikirjoituksissani usein, koska se on minulle täysin ylitsepääsemätön asia kristinuskossa.)
Toiseksi mieleni kiinnittyi Lutherin kauniiseen, värikkääseen ja konkreettiseen tapaan avata nisunjyvävertausta sekä puhua ihmisen kuolemasta. Luther kuvailee maanviljelijää, joka heittää jyvän maahan, niin että sen täytyy pilaantua ja turmeltua. Näyttää kuin se olisi täysin menetetty. Kuitenkaan viljelijä ei pelkää, että jyvälle kävisi huonosti. ”On kuin hän unohtaisi, mihin jyvät jäävät. Hän ei kysele niiden perään; mitä niille kuuluu, syövätkö madot ne tai tuhoutuvatko ne muuten, vaan hän kulkee eteenpäin ajatellen vain, että pääsiäisenä tai helluntaina kauniit oraat nousevat ylös ja kantavat paljon enemmän satoa ja jyviä kuin hän oli peltoon heittänyt.”
Tästä Luther siirtyy puhumaan ihmisen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Seuraava sitaatti on ehkä herkin, mihin olen Lutheria lukiessani koskaan törmännyt. Lohduttakoon se meitä tänä erikoisena pääsiäisaikana koronan riivatessa:
”Kristillistä taitoa ja viisautta on itkun ja valituksen keskellä osata vaalia luottavaisia ja iloisia ajatuksia, kuten että meidät Jumalan sallimuksesta haudataan maahan ja me maadumme talvella, jotta kesällä taas nousisimme paljon kauniimpana kuin aurinko. Aivan kuin hautammekaan ei olisi hauta, vaan ihana puutarha, jonne on istutettu kauniita neilikoita ja ruusuja, jotta se kesällä nousisi vehreään kukkaloistoon.”
Emilia Karhu toteat:””Selvää on, että Lutherin juutalaisvastaiset näkemykset ovat pöyristyttäviä ja täysin tuomittavia””
Tuon vain ”blogin aiheen” vierestä senverran että voiko ihminen löytää opettajalta, jonka hedelmää on ”pöyristyttävä ja täysin tuomittava”, mitään hyvää, siis varsinkaan rakkautta ja iankaikkista elämää?
Jeesus varoittaa selkeästi:
15 Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia.
16 Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita?(Matt.7)
Vai voiko nokkospuskasta koota mansikoita?
Hän valoitti aikanaan hyvin uudestikastajien yms.oppien vaarallisuutta ja teki jälkipolvillekin siinä hyvän palveluksen. Koskaan ei väittänyt, että hänen sanomansa ja kirjoituksensa tulisi korvata Raamatun sanaa ja etteikö niitä voisi arvioida sillä. Uskonoppi oli kirkas ja se on oleellisin.
Samuel Kettunen nyt on siis vastakkain kaksi varoituksen sanaa, Lutherin ja Jeesuksen, kumpaa kannattaa uskoa?
Luther muuten antoi ns ”Raamatulliset” perusteet ns ”uudestikastajien” vainoille, siis onko tämä sitä oikeaa evankeliumin sanomaa?
Kun Lutherista kirjoitetaan, niin pieni kertaus kyseisen miehen elämästä lienee paikallaan. Jos meidät ihmiset otetaan esikuvaksi virheettömästä Sanan julistajasta, niin mennään aina metsään. Lutherin elämä ei ollut mikää läpihuuto juttu, eikä kaikki kirjoitukset myöskään olleet juutalaisvihamielisiä, kuten nykyisin näyttää kaikilla olevan huulilla.
https://www.sley.fi/lutherkoulu/kuka-han-olikaan-luther-ennen-luterilaisuutta/
Onkohan niin että Valtakunnan salaisuutta ei voi kokonaan nähdä vain kadun aurikoiselta puolelta. Koska en nähnyt Emilian ajatuksia edellisen bloginsa kommenttiini niin koetan täsmentää sitä tässä.
Kristilliseen uskoon liittyvä paradoksi nousee minun ymmärtääkseni kahden asian samanaikaisuudesta. Jumalan käsittämättömän hyvyyden ja todellisuuden vieressä on perkeleen käsittämätön pahuus ja todellisuus. Voin jotekin ymmärtää asiaa kallistumalla siihen suuntaan, että Raamatun ns. alkukertomukset, luominen ja lankeemus, eivät ole vain jotain myyttisiä alkuhämäryyden sävyttämiä alkukuvia ihmisen psykohistoriasta, vaan ne ovat paljon todellisempia. Luominen puhuu Jumalan hyvyydestä ja lankeemus ja se mitä Raamattu siihen liittää puhuu perkeleen pahuudesta ja todellisuudesta. Jälkimmäisenkin monet monet myöntävät nähdessään perkeleen tekoja ajassamme. Olen sitä mieltä, että perkele ei todellistu vain tässä näkyvässä maailmassamme, vaan perkele sijaitsee varsinaisesti näkymättömissä. Jostain kumman syystä Jumala ei toistaiseksi ole voinut sille (vai hänelle…) mitään tämän enempää.
Itse olen säilyttänyt uskoni hyvään Jumalaan lukemalla paljon Tuomo Mannermaan Pieni kirja Jumalasta -kirjaa. Se että yritän keskittyä Jumalan hyvyyteen – jota en ole kenenkään muun nähnyt avaaavan niin ihanasti kuin Mannermaa – enemmän kuin perkeleen pahuuteen, sitä voi pitää älyllisenä itsemurhana. Minulla se liittyy Sidottu ratkaisuvalta -kirjan osoittamaan paradoksiin, jota en pysty purkamaan.
Ajattelen jopa että hyvin paljon koko uudesta testamentista ja kristillisen uskon historiasta näyttäytyy suureksi väärinkäsitykseksi, jos seuraan jotain järkevämpää tietä ja luovun vanhanaikaisesta uskosta. Jumala ei ole yksi meistä-
Harmittaa vähän se että en osaa sanoa tätä vähemmillä sanoilla. Ja toivon että Emilia (tai joku muu) sanoisi miltä tuo näyttää.
Tässä onkin haastetta vaikka vanha ohje voisi tarkoittaa olla lisäämättä jo todistetun päälle. Lisäksi perisyntikäsitys on niin vahva ettei siihen kannattaisi puuttua vaikka asiasta kauniisti Vanhassa Testamentissa kerrotaan.
Pahan problematiikka liittyy mielestäni Jeesuksen kolmanteen opetukseen. Tästähän emme saa opetusta. Edelleen miksi Jumala kielsi kahdeksannen päivän Ihmisen anomalian erijatkuvuutta eikä käskenyt kuten kuudennen päivän Ihmistä.
Itsekieltäymys on hyvä haaste kasvaville lapsille kuin aikuisille. Huono traditio tuottaa huonoa elämää niin perheissä kuin muotomenojen traditiossa opetuksessa. Augustinuksen ja Calvinin henki elää voimakkaana ja mitään vaihtoehtoista emme kirkolta saa.
Tästä syystä pidänkin kirkkomme opetusta Ihmisarvon vastaisena. Niin, sitten kysymys; millonka ei saanut moittia?
Yksi kysymys on myös siinä miten perkele ja saatana on onnistuttu uittamaan kokemusmaailmaamme vaikuttavina, todellisina voimina, ja vielä persoonina.
Antropologiasta saa huomata ettei moisia vaivoja heimoilla ole nykymuodossa ollut vaan huoli on liittynyt enemmän säähän ja tunnistamattomiin vaivoihin. Toki vainajien asia on katsonut muotomenoja aina siihen asti vanhuksen lähtiessä yksinäiseen paikkaan kuolemaan. Erilaista luonnon kanssa seurustelua löytyy, ja toki kahakkoihin on pitänyt varautua metsästysmaista kilpailtaessa. Nuoret on tietyssä iässä suorittaneet ”rippikoulunsa” aikuistumisen riiteissä, mutta eivät ne koskeneet ylimaallista pahaa vaan käytäntöä arjen haasteissa selviytymisessä kuten hyväksi havaitun perimätiedon säilyttämisessä.
Näin hyvin saa kysyä mistä viisaus erilaisen pahan asiaan kulttuurissamme on tullut ja millä pahan olemassaololla vielä tahdotaan selittää asioiden tilaa.
Yhteenvetona edellisistä persoonallisten pahanhaluajien merkitys syntyy vanhasta kirkkopolitiikasta korostaa kirkon statuksen ja sen hallinnoimien substanssien merkitystä ja asiaa vastapoolina Jeesuksen rakkaudessa ja suuressa Armon sallimisen mahdollisuudessa osaksemme ja tämä kylläkin vain saadessamme oikean uskon Jumalan työnä, ja jolloin ehkä meiltä hyvää ja oikeaakin tekemistä syntyy.
On myös käytäntöjä jolloin ihminen yllykkeensä purkaa fetissiin jolloin intentio ei purkaudu hetkelliseen kohteeseen ikävilläkin seurauksilla.
Onko edellisessä kuitenkin kyse huonon tradition mallista käyttäytymisessä, vaikko siitä että ihminen ei huomannut lähteä lenkille, johonkin työasiaan, tekemään ruokaa, vaikko siitä ettei vaan huomannut toista mahdollisuutta käyttäytymisessä.
Jumalani, minä huudan päivällä, mutta sinä et vastaa, ja yöllä, enkä voi vaieta.
Meidän isämme luottivat sinuun, he luottivat, ja sinä pelastit heidät. He huusivat sinua ja pelastuivat, he luopuivat sinuun eivätkä tulleet häpeään. (Ps.22:3, 5-6)
[Nämä sanat kuulostavat pahasti kateudelta ja Jumalaa vastaan nurisemiselta. Sillä vaikka Jumala pysyy samana Jumalana, kuuli hän kuitenkin isiä ja pelasti heidät, kun he luottivat häneen ja huusivat häntä. Mutta tästä puhujasta, joka myöskin luottaa ja huutaa, hän on kääntynyt pois ja hylännyt hänet. Onhan raskasta ja epätoivoon ja herjaukseen kiihottavaa, että sama Jumala kohtelee eri tavoin eri ihmisiä, vieläpä kokonaan ilman heidän omaa syytään. Sillä niin tuntuu siitä, jota sellainen kiusaus koettelee.
Näyttää suuresti siltä, kuin Jumala olisi erittäin epäoikeudenmukainen. Kadotetuthan syyttävät Jumalaa siitä, että hän huolimatta ihmisten yleisestä samankaltaisuudesta kuitenkin pelastaa toiset, mutta hylkää heidät vain sen vuoksi, että hän niin tahtoo. Näet siis, miten Kristuksessa tässä leimahtaa ilmi kiroamisen ja herjaamisen kiusaus. Sillä hän on ollut kaikessa kiusattu. Ja juuri tämän kiusauksen tunteminen, jolle hän kuitenkaan ei tahdo antaa myöten, saa hänet puhkeamaan näihin sanoihin voittaakseen siten meidän kiusauksemme itsessään.] (Luther, Ps22)
Tuo Lutherin selitys avaa sitä tuskaa, jonka Kristus joutui kokemaan meidän edestämme vaeltaessaan kohti ristinkuolemaa, jolla Hän kukisti itsessään Perkeleen, kuoleman ja helvetin vallan. Erityisen ajankohtaiselta se tuntuu tänä pääsiäisenä, kun koko maailma on pantu polvilleen.