On ollut sykähdyttävää lukea, kuinka koronakriisi on synnyttänyt halua auttaa. Esimerkiksi Helsingin seudulla ihmiset ovat perustaneet naapuriapuryhmän, jota Lauttasaaren seurakunta on ryhtynyt organisoimaan. Samanlaisia hankkeita puuhataan vähän siellä täällä ja seurakunnat kautta maan ovat ryhtyneet rohkeasti kehittelemään uusia tapoja pitää yllä toivon sanomaa ja konkreettista apua. Eikä toiminta todellakaan rajoitu seurakuntiin vaan ihmiset eri taustoista ovat saaneet saman kipinän.
Kriisit ovat kauheita. Niissä on kuitenkin se hyvä puoli, että ne tuovat ihmisiä lähemmäs toisiaan ja synnyttävät luovia tapoja välittää. Ne murtavat hierarkisia sosiaalisia rakenteita synnyttäen ennen kokematonta yhteenkuuluvuutta. Näin on käynyt halki historian. Joskus pahasta siis syntyy jotain hyvää. Niin opettaa Raamattukin: Jumala kykenee laittamaan pahan palvelemaan omaa suunnitelmaansa.
Kirjoitin aiemmin blogin, jossa sanoin, että koronaepidemia on kirkolle mahdollisuus ja haaste julistaa evankeliumia. Sain tekstistä paljon korjaavaa palautetta – se oli kai koettu niin, että iloitsisin katastrofista ja näkisin siinä jonkinlaisen kirkollisen ”bisnesmahdollisuuden”. Että empatia oli unohtunut. Jälkeenpäin lukien tekstini voi varmasti nähdä noinkin ja siinä mielessä kaikki kritiikki on ansaittua. Kiitos siitä!
Nyt vielä tarkennan, että en näe koronaa minään pelipaikkana. Se on itsessään kauhea asia ja toivon sekä rukoilen, että se menisi pian ohi. Pelkään myös läheisteni puolesta. Samalla kuitenkin tragedioissa on myös mahdollisuus hyvään. Niiden kautta ihmisestä voi tulla esiin jotain kaunista. Niiden avulla voi avautua ovi Jumalan rakkauden uudenlaiseen kokemiseen, kun ihmistekoiset turvarakennelmat sortuvat ja ihmiset etsivät perustustaa, joka kestää.
”Kriisit ovat kauheita. Niissä on kuitenkin se hyvä puoli, että ne tuovat ihmisiä lähemmäs toisiaan ja synnyttävät luovia tapoja välittää. ”
Ja juuri kun on kehoitettu pitämään etäisyyttä, ettei saa tartuntaa, tai levitä tartuntaa.
Ristiriitaista tiedotusta.
TP! Metrin päästä voi välittää toisesta ihmisestä ihan valtavasti. Tämä olisi todella mahdollisuus ajatella yksinäisiä sukulaisia, vanhempia ja isovanhempia, miten he pärjäävät. Miten saavat ruokaa ja muuta apua. Tämä välittäminen pitäisi vaikuttaa sitä, että huonoja ihmissuhteita käsitellään uudelleen ja autetaan sitäkin setää/tätiä, jonka kanssa ei ole oikein synkannut.
Lahtinen: ”Metrin päästä voi välittää toisesta ihmisestä ihan valtavasti.”
Jaa, että sylki ei lennä metriä pidemmälle, kun päin naamaa yskitään ja aivastellaan, eikä virus pinnoille tartu, jos ollaan metrin päässä toisesta ihmisestä? Aika hölmöä logiikkaa.
Siksi toiseksi, ei kai toisesta välittäminen ole metreissä mitattava suure.
Onneksi useimmat meistä osaavat olla aivastelematta ja yskimättä läheltä päin toisen naamaa.
Kiviranta: ”Onneksi useimmat meistä osaavat olla aivastelematta ja yskimättä läheltä päin toisen naamaa.”
Niinhän sitä voisi kuvitella ja toivoa, mutta kyllä yksi kaupassakäynti jo kertoo ihan muuta.
Kiitos hienosta kirjoituksesta! Olen täysin samaa mieltä.
Pöyhönen: ”että koronaepidemia on kirkolle mahdollisuus ja haaste julistaa evankeliumia”
Eikös sitä evankeliumia voi ilman epidemiaa julistaa? Onhan sitä (kai) tähänkin asti joka sunnuntai kirkoissa tehty. En ymmärrä mitä tekemistä jollain tautiepidemialla on evankeliumin julistamisen kanssa??? Vai tarkoitatko, että haaste on siinä, että kirkkoihin on vaikea saada porukkaa sanankuuloon ja epidemianlevitystalkoisiin? Eikö olisi parempi, että porukkaa ei tulisi?
Se on niin yksinkertaista, joku julistaa sanaa ja joku haluaa kuulla. Ei kukaan kai mene ostelemaan, jos ei ole tarvetta, mutta saallii toisten mennä..
Eikö vaan todellakin ole näin ? Että kriisi laukaisee ihmisten parhaat piirteet toimintaan. Minä uskon nykyjään ihmisten haluun olla auttajana enemmän kun olla toisten elämän tuhoajina. Perisyntioppia pitäisi mietiskellä syvemmin , lähtien siitä mitä elävässä elämässä näemme.