Alik. Kalle Seppälä
”Olemme pari päivää olleet aivan kauheassa tykistötulessa, pari kranaattia sattui korsun päällekin, mutta hyvin katto sentään kesti.” (Uuno Särkiön kirjeestä 10.2.40). Talvisodan 80-vuotismuisto saa minut palaamaan isovanhempieni kirjeenvaihtoon. Luottamus Jumalaan kovien koettelemusten keskellä on päällimmäinen vaikutelma.
Suo lukija anteeksi tavallista pidempi kirjoitus. Uskon, että sen loppupuoli palkitsee.
Alik. Uuno Särkiön ottama valokuva taistelulähettitoveristaan Toivo Lammista jatkosodassa Syvärillä 8. maaliskuuta 1942. Toivo Lammi (s. 5.10.1905), oli kotoisin Turengin Koljolan kylästä (minulla oli henkilöstä aiemmin väärä tieto, mutta sain sen korjatta U. Särkiön omista muistiinpanoista). Hevosen nimi on tuntematon.
_ _ _
Talvisodan taisteluihin osallistui Padasjoelta koottu komppania päällikkönsä ylil. Lauri Räväsmäen johdolla (3./I JR33/11. Div. Vuoden 1940 alusta numerointi 3./I JR 6/2. Div). Divisioonan komentaja Eino Rafael Koskimies oli jääkärieversti. Olen kirjoittanut tästä äidinäitini pikkuserkusta blogissani 18.2.2018.
_ _ _
Mitä sitten tapahtui? Ensin vedän suuria linjoja. Komppania sai rintamavastuun Mannerheim-linjalla Pasurin alueella Vuoksen lähellä. Tammikuun lopulla oli kovat pakkaset -48. Puna-armeijan päähyökkäys alkoi 8. helmikuuta rajulla tykistötulella.
Lopulta 2. Divisioona ryhmittyi uuteen taisteluasemaansa, Väliasemaan. JR 6 oli Salmenkaitajoen koillisrannan puolustuksessa divisioonan vasemmalla sivustalla.
20.2. puna-armeija hyökkäily vilkastui Salmenkaidan lohkolla JR 6:ta vastaan.
_ _ _
2. Div irtautui Väliasemasta. JR 6 siirtyi Vuoksen itäpuolelle. Divisioonan vastuualueeksi tuli noin 23 kilometriä leveä lohko Kaupinsaaren ja Vuosalmen välillä. III armeijakunnalle alistettujen joukkojen tila oli heikko: ”Tänään elämme vielä, huomenna on täysi hätä ja ylihuomenna 2. divisioonaa ei ole olemassa ellei apua joka suhteessa saada III AK:sta.”
Divisioonan tuleva taistelumaasto oli käytännössä linnoittamaton, koska alueella ei ennakkosuunnitelmien mukaan olisi pitänyt käydä taisteluita.
_ _ _
28.2. puna-armeija sai vakavan murron suomalaisasemiin Salmenkaitajoen alueella ja divisioonan esikunnan tuli hyväksyä JR 6:n joukkojen vetäytyminen jo samana iltana. Puna-armeijan voimakkaasta tulesta huolimatta vetäytyminen onnistui ja pääosat JR 6:sta pääsivätkin JR 23:n valmisteleman uuden pääaseman suojiin. Irtautumista ja vetäytymistä auttoi alueella leijunut sakea sumu ja lumipyry.
Keskellä 2. Divisioonan puolustusaluetta oli Kaskiselän lohko, jonka puolustamisesta vastasi JR 6 ja jonka leveys oli noin viisi kilometriä. Suomalais- ja neuvostojoukkojen välissä ei ollut enää leveää virtaa.
_ _ _
1.3. Neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksensä uutta pääasemaa, Taka-asemaa vastaan Vuosalmen lohkolla. Puna-armeijan ilmavoimat pommittivat suomalaisjoukkoja kiivaasti. Jo aamulla neuvostojoukot hyökkäsivät noin pataljoonan voimin Äyräpään kirkonmäkeä vastaan, mutta suomalaisten onnistui torjua hyökkäys.
Aamupäivä 2.3. sujui vielä rauhallisissa merkeissä, mutta iltapäivällä vastustaja keskitti divisioonan keskimmäiselle lohkolle lisäjoukkoja noin rykmentin verran ja lisäksi noin 15 panssarivaunua. Neuvostojoukkojen onnistui murtautua Vuosalmen lohkolla aina joenrantaan asti, mutta JR 23:n noin komppanian vahvuinen osasto sai pääaseman palautettua suomalaisten hallintaan. Taistelussa puna-armeijalle aiheutettiin merkittäviä tappioita. JR 6:n Kaskiselän lohkolla tehty samanaikainen voimakas hyökkäys Rommäkeä vastaan pystyttiin torjumaan.
Neuvostojoukkojen suurhyökkäys 2. divisioonaa vastaan alkoi 3. maaliskuuta leveällä rintamalla. 2. Divisioona onnistui sille määrätyssä tehtävässään ja sai estettyä neuvostojoukkojen läpimurron niiden eräässä painopistesuunnassa sodan lopulla.
_ _ _
Siirryn seuraavaksi taistelujen takana olevaan oman sukuni mikrohistoriaan isovanhempieni Uuno ja Anni Särkiön (os. Seppälä) sekä tämän sisarusten Kallen ja Suoman kirjeenvaihdon kautta.
Kannaksella 21.12.1939. (Uuno Annille)
”… Ei minun ole tarvinnut paljon ulkona vartiossa olla, eikä myöskään niillä vaarallisilla partioreissuilla, jotka täällä ovat jokapäiväisiä, mutta sinne on ollut aina vapaaehtoisia lähtijöitä. Kyllä Kalle ja Reino ovat jo monesti ryssien tähtäimessä olleet. Tykistötulen ja kranaatinheittimen ammusten vinkumiseen olemme jo vähän tottuneet. Mutta ei se kuolema tule ennen kuin se on sallittua. …”
Siellä jossakin 28.12.1939 (Uuno Annille)
”… Olemme nyt pääpuolustuslinjalla, ryssät ovat 400-500 m päässä meistä ja ampuvat välillä kranaattia aivan vimmatusti. Herran armolliseen varjelukseen luottaen olen täällä päiviäni viettänyt ja häneen turvaten koetan edelleenkin tehtäväni suorittaa, olkoot ne miten raskaita tahansa, olen valmis uhraamaan isänmaalle kaiken mitä olen valassa luvannut. … Reino Nieminen on nykyään ollut minun ryhmässäni siis taistelulähettinä, hän on iloinen poika, ei välitä eikä pelkää yhtään kuolemaansa, juttelee minullekin vain iloisia vitsejä eikä näitä toisiakaan poikia suru paina…”
Keitä ovat Kalle ja Reino? Molemmat poikamiehet ovat syntyneet 1916. Kalle Hemming Seppälä (14.9.1916) on Uunon lankomies ja suojeluskunta-alikersantti.
Reino Nieminen (20.1.1916) taas on Uunon vanhimman sisaren Alman (2.2.1890) poika. Alma oli naimisissa sekatyömies Jalmari Niemisen (17.9.1890) kanssa, joka kuoli Hennalan punavankileirillä 14.6.1918. Yllättävää kyllä, valkoiseksi tiedetyn Särkiöisten talon lapsista neljä vanhinta sisarta oli avioitunut työmiesten kanssa ja päätynyt kansalaissodassa punaisten puolelle, kun taas Uuno ja neljä veljeään olivat suojeluskuntalaisia (kirjoitan tästä blogissani 18.2.2018).
Uuno on suojeluskunta-alikersantti ja taistelulähetti-tarkk’ampujaryhmän johtaja. Hän tuntee vastuuta sukulaismiehistään, eturivin taistelijoista, jotka ottavat riskejä.
_ _ _
Rintamalla 27.12.1939 (Kalle Annille)
”Hyvä sisko…Tähänkin hommaan tottuu äkkiä. Alussa meinasi olla outoa kun tykistö ampui mutta ei siitä enää osaa mitään välittää. Ryssä ei antanut aattonakaan rauhaa vaan pommitti asemiamme tykistöllä ja konekivääreillä. Sielä kotona on vaarikin*) kuollut me saatiin Uunon kanssa papin kirjat lomaa varten, mutta ne myöhästyi ja eikä me haluttukaan anoa sillä kyllä meidän paikkamme on tällä kertaa täällä.”
*) Hemming Daavidinpoika Seppälä s. 11.12.1858.
_ _ _
Kannaksella 23.1.1940. (Uuno Annille) ” … Täällä ei ole mitään erikoista tapahtunut, kranaattia saamme vain joka päivä. Reino kävi taas viime yönä eräiden toisten poikien seurassa ryssän puolella. Toivat pari ryssän kokardia ja kiväärin. Poikien valkeat lumipuvut olivat vähän punaisena. Kyllä ne ovat rohkeita poikia. Lahteahan ne ryssän kyyhkyset olivat taas pommittaneet ja samalta puolelta missä Louhivaaran talokin on mutta ei siihen ollut sattunut….”
7.2.1940 Kannaksella. (Uuno Annille) ”…Sota on meidän kohdallamme mielestäni käynyt vähän raskaammaksi. Vaaraa koetan mahdollisuuksien mukaan välttää, mutta kuolemaa en pelkää, sillä tiedän varmasti pääseväni sinne, minne rovasti sanoi vauvammekin*) pääsevän ja siellähän sitä sitten kaikki taas yhdymme. Älä sentään mitään suremaan rupea. Ehkä vielä kaikki hyväksi kääntyy. … Rukoilkaamme vain Jumalaa näinä kovina päivinä että hän meitä auttaisi. Hyvästi näin siis rakkaani.”
*) Edellisenä kesänä perätilasynnytyksessä kuollut tyttövauva
_ _ _
10.2.1940 Kannas: (Uuno Annille) ”…Täällä on toiminta ollut nykyään aika vilkasta. Olemme pari päivää olleet aivan kauheassa tykistötulessa, pari kranaattia sattui korsun päällekin, mutta hyvin katto sentään kesti. Ryssän jalkaväkihyökkäykset on kumpanakin päivänä helposti torjuttu. Reino Nieminen täällä vähän haavoittui, hän oli 8 ja 9 päivän välisenä yönä partiossa Lauri Salosen (Arvela) kanssa ja paluumatkalla he hiihtivät ryssän asettamaan miinaan joka laukesi. Reino sai lihashaavan reisilihakseensa ja istuinlihakseensa, luita ei särkynyt ja käveli hän itse sieltä pois, sukset menivät säpäleiksi. Hänet otettiin sairaalaan ja voi kestää pari viikkoa ennen kuin paranee. Jos satut Alman (Nieminen) näkemään niin sano että ne haavat eivät ole henkenvaarallisia. … Luottakaa vain siellä Jumalaan kyllä hän teistä huolta pitää, täälläkin on hänen varjeluksensa havainnollisesti nähtävissä.”
23.2.1940 Kannas: (Uuno Annille, luettelee kaatuneita –vasta kuusi heidän komppaniastaan, ja haavoittuneita. Pakkasta on -46 astetta) ”… Siellä Laatokan koillispuolellahan suomalaiset taas saivat suuren voiton. Täällä Kannaksella ryssä hyökkää nyt aika voimakkaasti, tuossa meidän edessämme eilen kaatui yksi ryssän komppania. Kyllä sota saisi jo loppua en siitä yhtään välitä.”
_ _ _
Alman pojat kaatuvat
Ida ja Esko Sinervuo
Taipalsaaressa 28.3.-40 (Uuno Annille)
”…Vasta äskettäin sain tiedon Eskon kuolemasta. Hän kaatui kai vasta sodan viimeisinä päivinä. Padasjokelaisia on tainnut kaatua muuallapäin enemmän kuin täällä meidän komppaniassamme… Kyllähän se sota huonosti meni (viittaus Moskovan rauhan ehtoihin?) vaan eihän se meidän syymme ollut ja kylläkai sitä rauhaa jo jokainen sydämestään toivoi…”
Kuka oli Esko? Minulle selvisi kirkonkirjoista, että Esko oli Alma Niemisen – Uunon vanhimman sisaren – ennen avioliittoa syntynyt poika, Esko Omar Almanpoika Ståhl (13.6.1911). Hänet annettiin kasvatiksi Vesijaolle Uunon ja tämän sisarusten äidin, Iida Maria Ståhlin kotitaloon Riihimäkeen. Esko otti nimen Sinervuo. Suojeluskunta-alikersantti Esko Sinervuo (3./JR 19) kaatui Metsäpirtin Terenttilässä Taipaleenjoella 25.2.1940 ja siunattiin kentälle jääneenä.
_ _ _
Arrakoski 8.4.1940, (Anni Uunolle)
”… Reino kävi eilen meillä, hän on toipumalomalla, kovasti hän on laihtunut ja sanoo ettei vielä haavat ole umpeen paranneet, ontui vielä, käski sinulle terveisiä, sanoi ettei hän ainakaan kuukauteen pääse sinne… Isäkin lupasi koettaa sinulle lomaa että Launa hommaisi. …” Tuolloin 3-vuotias isäni muistaa Reino-serkkunsa saunassa, missä hänen märkivistä haavoistaan kaivettiin pihdeillä ohuita puusäleitä.
Korpraali Reino Jalmari Nieminen (s. 20.1.1916) toipui Talvisodan haavoista, mutta kaatui jatkosodan hyökkäysvaiheessa 11.8.1941, Tuuloksessa (3./JR 44, Esikunta).
_ _ _
Kalle kaatuu
Arrakoski 8.4.1940, (Anni Uunolle)
”…Kävin katsomassa Alman kanssa Kallen arkkua, hän oli sellaisessa puulaatikossa, se Hietanenkin sellaisessa haudattiin. Äiti ja isä menivät myös katsomaan jos saisi muuttaa parempaan arkkuun, kyllähän sankari tarvitsee paremman leposijan, se on hirveän huonosti laitettu, kun niitä tuodaan, Suolahden Mattikin oli aivan alasti, vai paperiin käärittynä pahvilaatikossa. Kyllä Jumala on antanut monelle pelkkää surua toisinaan tuntuu, ettei enää jaksaisi kestää, mutta Herra on suurin Hän tietää mitä tekee ja antaa voimaa kestää nämä suuret koetukset…. ”
Lahti 8.4.1940 (Suoma Louhivaara*) Uunolle)
”…Kiitos siitä, että kerroit Kallen elämänkaaren tauonneen, sillä juuri sinä osasit sen kirjoittaa niin kuin piti. Kyllähän se oli raskas uhri mitä tämä rakas isänmaa multa vaati, mutta olihan se niin kaunis asia minkä puolesta kaatua. varmaan Kallen osa oli näin kaikkein parhain. Eihän me kukaan voida elämäämme minuuttiakaan pidentää kuin mitä sen Jumala on parhaaksi nähnyt, että Kallekin oli lähempänä Luojaansa juuri siellä kun näki ne suuret ihmeet mitä siellä tapahtui – Kävin heti kotona ja Särkiöisissä. Kovin se tieto heihin tietysti koski kaikkiin, mutta kaikkihan meidän on täällä kestettävä mitä Jumala antaa eteen, ja kaikkihan me täältä joskus lähdemme. Hannu**) siellä kotonaan sanoi ”Ei sunkan minunkaan isäni sieltä palaa” ja ”Kalle-eno meni pikku siskoa katsomaan taivaaseen.”
Kallen maallinen tomu tuli sinne maanantaina, me ostettiin tänään hänelle arkku. Ei ole vielä tietoa, koska on hautajaiset. Äiti, isä ja Marjatta ovat käyneet katsomassa häntä. Ei hän ole kovin muuttunut. Koita saada lomaa siksi ne koittavat hakea kyllä lomaa virallisesti, mutta tule sitten ilman muuta niin kuin toisetkin. …”
*) Suoma os. Seppälä (21.3.1910-8.12.1982), Annin sisar ja Hannun kummitäti
**) Hannu Särkiö (30.4.1937-), isäni.
_ _ _
Suojeluskunta-alikersantti Kalle Hemming Seppälä (14.9.1916) kaatui 2.3.1940 Äyräpään Kyläpaakkolassa. Uuno Särkiö tuli komennusryhmän johtajana tutkimaan vainajan todetakseen, että kuolema oli tullut vihollisen luodista tai sirpaleesta. Samalla hän tarkasti lankonsa taskut, joissa oli pieni Browning-taskuase, suurehko summa rahaa ja ranteessa uusi kello. Kalle oli myynyt ennen sotaa moottoripyöränsä, josta saamansa rahat piti näin tallessa.
Kaatunut kuljetettiin ahkiolla pari sataa metriä etulinjan taakse. Siellä Uuno saattoi todeta, että Kallen taskut olivat tyhjät ja kello puuttui ranteesta.
Ruumis oli ryöstetty? Ehkä niin olikin. Tai sitten eräs rintamatovereista toteutti kaatuneen todellisen tai kuvitellun toiveen – välitti kaatuneen rahat ja arvoesineet omalle sisarelleen Eilalle? En kirjoita tähän henkilöiden sukunimeä, joka on tiedossani.
Joka tapauksessa Eila julkaisi lehdessä Kallelle omistetun sankarirunon ja toi myöhemmin tämän syntymäpäivinä kukkia sankarihaudalle.
_ _ _
Loppunäytös
1950-luvun alussa Nyystölän Seppälään käveli Kallen rintamatoveri, lestadiolainen, kädessään sinivalkoisella paperinarulla ruskeaan käärepaperiin sidottu paketti, kaksi flanellikerrastoa. Hän oli ottanut samanlaiset kaatuneen Kallen repusta. Se oli jäänyt painamaan tuntoa. Mies pyysi anteeksi.
Kalle Seppälän sankarihautajaiset Padasjoen kirkossa
Niin, viime sodissa kaatui pyöreästi 90 000 henkeä ja haavottui n 200 000.Jokainen heistä oli yksilö ja joka koki sodan persoonallisella tavallaan. Jokainen kaatunut ja haavoittunut toi sodan hyvin konkreettisesti jokaiseen kotiin ja järkytti siviliväestöä.
Sen lisäksi se kaaos minkä siirtolaiset aiheuttivat yrittäessään löytää uutta asuinsijaa itselleen. Samin Lapin polttaminen jätti mentaalisen jäljen kansakunnan sieluun.
Suomi kärsi sodasta ,mutta pääsi kuitenkin verraten vähällä, kun ei ajatella yksilöitä vaan kokonaisuutta.
Sota ja sen seuraukset auttoi Suomea siirtymään maatalousvaltiosta teollisuusvaltioksi. Kansakunnan perspektiivistä katsoen , sotakorvaukset olivat parasta mitä Suomelle sodan seurauksena tapahtui. Syntyi suuri määrä uusia teollisuuksia jotka työllistivät väestöä ja pitkän päälle teki Suomesta yhden todella rikkaan valtakunnan. Sodan uhrit eivät pelastaneet vain kansakunnan itsenäisyyttä, vaan olivat siemen kansakunnan uudelleen syntymiselle modernina valtiona muitten joukossa.
Kiitos Markku, hyvä näkökulma sodan ja siinä saadun torjuntavoiton tuomista hedelmistä tulevalle kehitykselle hyvinvointivaltioksi.
Markku Hirn kirjoittaa_ ”Kansakunnan perspektiivistä katsoen , sotakorvaukset olivat parasta mitä Suomelle sodan seurauksena tapahtui. Syntyi suuri määrä uusia teollisuuksia jotka työllistivät väestöä —”
Sodan jälkeen maata piti rakentaa ja teollisuutta kehittää. Jos Neuvostoliitto ei olisi määrännyt meille sotakorvauksia, olisi kaikki teollisuuden tuotteet voitu myydä joko sille tai muille maille ja saada niistä maksu ja näin hyödyttää omaa kansantaloutta.
Nyt tuotteista suuri osa piti luovuttaa Neuvostoliitolle ilmaiseksi. On järjetöntä väittää, että tuotteiden tekeminen ja ilmaiseksi Neuvostoliittoon lähettäminen oli parasta mitä Suomelle sodan jälkeen tapahtui tai että se ylipäänsä oli myönteistä Suomen kannalta. Päinvastoin, Suomi oli erittäin suurissa vaikeuksissa niiden suorittamisessa.
Esitetty väite sisältää myös sen ajatuksen, että ilman sotakorvauksia Suomen teollisuus ei olisi kehittynyt. Ajatukselle ei löydy mitään pohjaa. Stalin jossain vaiheessa alensi jäljellä olevien sotakorvausten määrää. Hirnin logiikan mukaan Stalin teki tässä Suomelle karhunpalveluksen, koska emme enää ”saaneet” tehdä ilmaista työtä-
Juhani Ketomäki
Ota huomioon se, että sotakorvaukset pakottivat luomaan monipuolisen teollisuuden jota maassa ei ollut olemassakaan. Olisimme jatkaneet teollisuusvaltioksi muuttumista hyvin paljon hitaammassa tempossa.
Totta myös, että kaikki suvut ja perheet ovat saaneet kantaa raskaita menetyksiä sodista: kaatuneita, haavoittuneita, kodin ja kotiseudun menetyksiä. Voisiko se myös olla eräänä taustana kansallisen yhtenäisyyden kokemukselle: yhdessä kärsittiin, mutta yhdessä selvittiin?
Tänään voi olla toisin: jotkut kärsivät ja toiset selviävät voittajiksi?
Sodasta selviäminen antoi meille mahdollisuuden olla meidän tavallamme eri mieltä. Kukin saa pitää päänsä ja esittää rankaisematta mitä merkillisimpiä suunnitelmia yhteiskunnan eteenpäin menolle.
Sodan aikainen yhteisyyden kokemus on myyttinen asia. Se ei kokonaisuudessaan ollut totta edes sodan aikana , tai ehkä vain Talvisodan aikana. Sotaankin totuttiin ja tarvittiin sensuuri mielipiteiden ohjausta ja astämistä varten.
Yhtenäisyyden henkeä idealisoidaan . Hetken verran oli Isänmaa ja Koti ja joillekin jopas Jumala ,joiden puolustaminen antoi ainutlaatuisen merkityksellisyyden tunteen ja kokemuksen . Mutta Suomen kokrkea maanpuolustushenki ei perustu enää tuollaisiin arvoihin vaan itsestään selvään asiaan siitä että kutsumatta ei kylään tulla.
Jos tulisi jokin todella vaikea kansainvälinen kriisi niin kyllä se henkikin löytyisi vetoamatta arvoihin jotka tuntuvat vanhentuneilta . Sitä voisi kutsua kodinsuojeluvaistoksi ja reviirin puolustamiseksi.Juuri meidän ajassamme näemme ,miten ajatusta isänmaallisuudesta väärinkäytetään itseasiassa epäisänmaallisten ideologien puolustukseksi.
Kodinsuojeluvaisto ja reviirin puolustaminen kuvaavat hyvin maanpuolustushengen taustalla olevia vaikuttimia. Tosin termeinä nuo vähän kalskahtavat biologisilta. Suomen asema idän ja lännen sekä Itämeren ja Pohjoisen Jäämeren välissä pakostakin herättelee oman reviirin – niin maa-alueen kuin lakien ja oikeuksien, elämäntavan, arvojen ja instituutioiden suojeluun.
Salmenkaita mainitaan monen Heinolalaisen kaatumispaikkana. Olen ollut epätietoinen siitä, missä se oli ja nythän sekin selvisi.
Sotakorvauksista vielä. Sotakorvaukset ja Karjalan ja Petsamon menetys oli maksu itsenäisyyden säilyttämisestä. Sillä ei ole merkitystä oliko tämä oikeudenmukaista tai ei ,mutta sodan häviäjä maksaa ina sodan viulut.
Siihen nähden ,että Jakosodassa olimme historian väärällä puolella, voimme sanoa että selvisimme kuitenkin paremmin kun kukaan muu Saksan rinnalla sotinut kansa.
Ajattelen tietyllä kauhulla sitä että mitä olisi tapahtunut jos Saksa ja sen myötä Suomi olisi voittanut sodan . Suomi olisi saanut Suur-Suomensa ,mutta miten olisi kaikkien slaavilaisten kansojen käynyt? Ne olisi vähitellen eliminoitu tai orjuutettu kokonaan ja me olisimme olleet päälle katsojia voimatta tehdä mitään. Saksa olisi lopulta miehittänyt myös Ruotsin ja Suomi olisi jäänyt saarekkeeksi Suur -Saksan sisälle.
Eli mielummin sotakorvaukset ja Karjalan menetys kun Suur- Suomi.
Suometa olisi tehty luonnonpuisto ja asukaat laitettu savupiipusta taivaalle. Semmoiset kaiketi oli todelliset Saksan suunnitelmat meidänkin varalle. Sodan häviämisessä oli monta siunausta. Jopa rintaman nopea murtuminen esti maamme miehityksen. Venäläisten hyökkäys pysähtyi Viipuriin, koska heiltä puuttui kalusto kanavan ylittämiseen. Sen tuominen oli suunnitelmissa, mutta meidän liian nopea peräytyminen sotki suunnitelmat. Korjatkaa jos olen väärässä.
Tähän on ”pakko” vastata, kun olen tuota sotahistoriaa aika laajalti lueskellut. Natsi-Saksan suunnitelmista sodanjälkeiselle ajalle Suomen suhteen ei ole mitään varmaa tietoa. Luultavasti sellaisia ei ollut tehty. Yhtäältä Hitler arvosti Suomea ja suomalaisia talvisodan saavutusten sekä sen takia, että Suomi oli arvokas liittolainen pohjoisella rintamalla. Tämä näkyi mm. siinä, että hän kävi Mannerheimin 75.vuotispäivillä 1942. Toisaalta suomalaisia ei pidetty arjalaisena kansana. Jos Saksa olisi voittanut 2. Maailmansodan, niin mitä sitten olisi tapahtunut, kukaan ei sitä tiedä.
Venäläisten suurhyökkäystä ei pysäyttänyt Saimaan kanava, hyökkäys ei edes edennyt sinne asti. Kanavan ylitys sinänsä olisi ollut melko helppoa, ei siihen mitään kummallista ylimenokalustoa olisi tarvittu. Kanavan leveys oli vain 7,42 m sulkujen kohdalta ja muualla leveys 15-20m. Pioneerien pikasillat olisivat hyvn riittäneet ylitykseen. Eihän myöskään leveä Viipurin lahti ollut esteenä vaan venäläiset pääsivät sieltäkin ylitse heinäkuun alussa -44.
Suurhyökkäyksen pysäytti Suomen Armeija Tali-Ihantalassa, jossa Neuvostoliiton Lennigradin Rintaman eteneminen pysähtyi sen takia, että sen 6. Armeijan hyökkäysvoima ehtyi. Sen kärsimiä suuria tappioita ei pystytty enää korvaamaan, sillä Stalin keskitti joukkoja jo hyökkäykseen toisaalla, operaatio Bagration oli alkanut 21.-23.6.-44 . Kannakselta alettiin jo vetää tukiyksiköitä pois.
Stalin tajusi, että Suomen valtausyritykseen ei kannata laittaa kaikkia voimia, vaan pitää keskittyä olennaiseen, eli Saksan lyömiseen. Samaan aikaan länsiliittoutuneet nimittäin alkoivat päästä ulos Normandian niemimaalta, ja edetä kohti Saksaa. Aika loppui kesken Suomen suunnalla.
Hyökkäykset myöhemmin Vuosalmella ja Ilomantsissa eivät enää olleet ns. strateginen läpimurtohyökkäys, vaan paikallisin joukoin tehtyjä. Suomi oli ainoa maa joka onnistui pysäyttämään Stalinin strategisen läpimurtohyökkäyksen, joka alkoi Valkeasaaresta 10.6. ja loppui 5.7.-44 Tali-Ihantalassa. Hyökkäyksen tavoitteena oli edetä Saimaan kanavalle ja edelleen valmistautua jatkamaan Kymijoen linjalle. Saksan armeija ei kyennyt pysäyttämään yhtään strategista läpimurtohyökkäystä v. 1942 jälkeen.