Kun ideologiasta tuli uskonto

Alla olevan, Olavi Paavolaista ja 1930-lukua käsittelevän tekstin yhtenä kimmokkeena on ollut viime aikojen poliittinen ilmapiiri, joka on jälleen osoittanut, etteivät ihmisoikeudet ja tasa-arvo missään nimessä ole itsestäänselvyyksiä. Minusta on usein tuntunut, että hän on oivallinen lukuavain myös nykyajan virtauksiin.

Toinen innoittaja on italialainen historioitsija Emilio Gentile, joka on tutkinut ”politiikan sakralisaatiota”. Siinä hänen mukaansa politiikka pyrkii ottamaan uskonnon aseman määritellen esimerkiksi sekä yksilön että yhteisön olemassaolon perimmäisen tarkoituksen. Äärimmäinen versio ilmiöstä on se, kun vaikkapa kansakunnasta, kansasta, valtiosta, rodusta, puolueesta, luokasta tai muusta poliittisesta ideasta tulee kyseenalaistamaton uskonkappale, joka vaatii ehdotonta kuuliaisuutta, kunnioitusta ja uhrautumista. Tässä on kyse poliittisesta uskonnosta.

Esimerkiksi Yhdysvalloille tyypillinen siviiliuskonto puolestaan on ilmiön demokraattinen versio. Siinä pyhänä pidetään yhteiskunnallista järjestelmää, joka takaa tietyt perustuslailliset oikeudet kaikille kansalaisille ja joka perustuu suvaitsevaisuudelle sekä demokraattiselle kamppailulle vallasta. Siviiliuskonto siis koostuu arvoista, jotka liittyvät ”hyvänä kansalaisena” olemiseen. Emilio Gentilen ajattelussa siviiliuskonnossa valtio ja kirkko ovat täysin erillisiä, eikä tämän näkemyksen mukaan meillä Suomessa kansankirkkojärjestelmän vuoksi voi olla siviiliuskontoa sellaisessa merkityksessä kuin Yhdysvalloissa tai Ranskassa.

Hypätään seuraavaksi Olavi Paavolaisen matkaan 1930-luvulle.

Pakenen apokalyptistä ilmestystä, joka täyttää koko horisontin. Koko ympäröivä maailma näyttää sortuvan sen kosketuksesta. Olen nähnyt jotakin, jonka näkeminen on sallittu vain harvoille. Näin kuvaili Olavi Paavolainen vuonna 1937. Kaaos on ympärilläni ja kaaos on sisälläni. En voi nähdä, taistelenko vihollista vai ystävää vastaan, hän jatkoi.

Edellisen kesän Paavolainen oli viettänyt Saksassa ja osallistunut kansallissosialistien Nürnbergin puoluepäiville. Hänen matkareportaasinsa sai ristiriitaisen vastaanoton. Oliko kriittisenä tunnettu esteetikko hurmaantunut natsijuhlasta? Paavolaisen tarkoituksena ei kuitenkaan ollut tehdä ideologian puolustuspuhetta tai tuomita sitä, vaan analysoida, miksi kansallissosialismi oli mullistava ilmiö.

Saksasta palattuaan Olavi Paavolainen totesi, ettei Suomessa oikein ymmärretty, mitä maailmassa oli tapahtumassa. Tilannetta ei voinut ymmärtää historiallisesti, taloudellisesti tai poliittisesti. Bolsevistinen luokkaviha ja fasistinen rotuoppi olivat molemmat saavuttaneet uskonnon syvyyden ja kiihkeyden. Tarvittiin uskonnon näkökulma.

Nürnbergin puoluepäivät olivat uskonnollinen rituaali. Muoto oli kuin kristillisessä jumalanpalveluksessa, vaikka sisältö oli eri. Adolf Hitler oli jumalhahmo, joka tuo seuraajilleen pelastuksen. Hänen ympärilleen oli luotu profeetallinen sädekehä. Bolsevismi oli ”se vanha vainooja”, kuten Martti Luther oli aikanaan paholaista kuvannut eräässä virressään.

Paavolaisen pohdinnat olivat hätkähdyttäviä. Kun Hitler puhui valitusta kansasta, hän jäljitteli Moosesta. Natsien rotu- ja veriopit voisi juutalainen allekirjoittaa. Verellä kansallissosialismi tarkoitti tosin myös psykologisia tekijöitä: veri oli yhtä kuin rotutietoisuus ja -vaistot. Natsijohtaja lupasi voimaa, terveyttä, kauneutta, mahtia ja sankaruutta. Vaikka Hitlerin termit olivat juutalais-kristillisyydestä lainattuja, ristinsä kantaminen, nöyryys ja synnintunto olivat ideoina täysin poissuljettuja.

Kansallissosialismin poliittinen ajatus oli eskatologinen, siksi se ei sietänyt muita uskontoja. Kolmas valtakunta -nimityskin oli harhaanjohtava. Sitä ei seurannut neljäs tai viides. Kolmas valtakunta oli ehdoton päätepiste, tuhatvuotinen valtakunta, Paavolainen totesi.

Kansallissosialismin tavoin bolsevismi oli järjestelmällisellä ateismillaan, fanaattisella fasisminvastaisuudellaan ja henkilökultillaan ottanut uskonnon paikan. Sekä bolsevismi että kansallissosialismi olivat messiaanisia maailmankatsomuksia. ”Uskonsota” niiden välillä oli Olavi Paavolaisen mielestä väistämätön.

Bolsevismin ja kansallissosialismin välinen pyhä sota ei kuitenkaan ollut aikakauden ydin. Se oli kristinuskon ja pakanuuden välinen kamppailu. Paavolaisen mukaan ”valtavoimien taistelussa” oli vastakkain kaksi suurta rintamaa. Toinen oli diktatorinen, kollektiivinen, biologis-pakanallinen ja nationalistinen. Toinen puolestaan oli demokraattinen, yksilöllinen, kristillis-humanistinen ja kansainvälinen.

Ratkaisevassa taistossa eivät siis olleet vastakkain bolsevismi ja kansallissosialismi. Molemmat ideologiat edustivat pakanuutta ja diktatuuria, jotka uhkasivat kristinuskoa. Paavolainen arvioi, että kristinusko oli ollut jo muuttumassa tyhjäksi kliseeksi, mutta nyt siitä oli kasvanut demokratian, ajatuksenvapauden, sovinnollisuuden ja jopa länsimaisuuden symboli. Tapahtumien paine oli puristanut näkyviin sen perussanoman: ihmisten tasa-arvon.

Tätä kehityskulkua ja syntynyttä rintamajakoa ei Suomessa ollut ymmärretty. Oli kuviteltu, että päätös olisi kahden poliittisen ideologian välillä. Suomi luuli ratkaisseensa kaikki kysymykset soveltaessaan koko maailmaan ”sievässä järjestyksessä olevaa poroporvarillista sisäpoliittista näkemystään”. Tähän sopimaton työnnettiin kaikessa hiljaisuudessa ulos ovesta. ”Mutta ajan totuus on tuleva kuin ovesta ulos heitetty piru tulee sisään savupiipusta: mustana ja nokisena”, Paavolainen tuskaili maanmiestensä arvostelukyvyn puutetta. Oli lukkiuduttu kahteen vaihtoehtoon, sen ulkopuolelle ei oikein kyetty näkemään.

Blogikirjoitukseni on muokattu Voima-lehden Kansa taisteli -liitteessä joulukuussa 2019 julkaistusta tekstistä.