Kirkolliskokouksen nelivuotinen toimikausi päättyi viime perjantaina. Helmikuun vaaleissa valitaan uudet edustajat ja uuden kirkolliskokouksen kausi alkaa toukokuussa. Ensin katseet kääntyvät taakse päin: mitä on saatu aikaan näinä neljänä vuotena?
Askeleita eteenpäin on otettu. Moni olisi toivonut pidempiä askeleita, mutta hyvään suuntaan on kuitenkin menty. Kirkossa uudistukset etenevät hitaasti, mitään ”konkariaskeleita” ei juuri oteta.
Monta pientä asiaa on päätetty ja merkittäviä keskusteluja on käyty täysistunnossa ja valiokunnissa, unohtamatta ruokapöytä- ja käytäväkeskusteluja.
Isoista ja merkittävistä asioista nostan tältä nelivuotiskaudelta kärkeen kaksi:
- Tulevaisuustoimeksianto, jossa on 17 kohtaa. Niitä on toteutettu vähitellen. Osa niistä jää tulevalle kaudelle, mutta siinäkin suunta on oikea, vaikka tarve olisi ollut pidempiin askeliin. Se on ollut kuitenkin käänteen tekevä asiakokonaisuus.
- Talousratkaisut, jossa seurakuntien asemaa on helpotettu ja keskushallinnon menoja supistetaan hallintoa keventämällä, päällekkäisyyksiä poistamalla, toimintakulttuuria muuttamalla ja pohtimalla, mikä oikeasti on tarpeen. Siinäkin on tärkeintä, että suunta on käännetty.
Moni ehkä lisää tähän ainakin pitkään ja hartaasti tehdyn kirkkolain kodifioinnin, jonka tulokset astunevat voimaan ensi vuoden alussa. Iso juttu pohjoisen väelle oli pohjoissaamenkielisen Raamatun käännöstyön valmistuminen ja julkaiseminen. Virsikirjakin sai lisäosan, jota kirkoissa jo veisataan.
Itselläni päättynyt kausi oli jo toinen. Koko tätä kahdeksaa vuotta ajatellen isoin pettymys oli seurakuntarakenneuudistuksen kaatuminen 4-5 äänellä edellisen kauden lopussa. Se oli myös iso yllätys. Pettymys, mutta ei yllätys, on ollut samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen junnaaminen paikallaan. Toivottavasti siihen löytyy seuraavalla kaudella sovintoratkaisu.
Sanovat keskustelukulttuurin muuttuneen viime vuosina sovinnollisemmaksi. Kun on kirkosta kysymys, sen ei pitäisi olla yllättävää.
Viime viikolla päätettiin mm. nuorten vaikuttajaryhmien perustamisesta seurakuntiin ja yhden kummin riittämisestä kasteella. Ne olivat tärkeitä tulevaisuuspäätöksiä.
Ehkä viikon merkittävin asia oli kuitenkin talousvaliokunnan mietintö kirkon ensi vuoden budjettiehtouksesta ja toimintasuunnitelmista. Talousvaliokunta on kirkolliskokouksen valiokunnista se, jolla on käytännössä ehkä eniten valtaa – muita ja varsinkaan peruste- ja lakivaliokuntia unohtamatta.
Talousvaliokunnan puheenjohtaja Tapio Tähtinen sanoi valiokunnan käyttäneen täysimääräisesti sitä valtaa mikä heillä on – mutta vastuullisesti.
Peruskysymys on, miten keskushallinto (= kirkkohallitus ja hiippakunnat) sopeutetaan supistuviin tuloihin. Seurakuntien keskusrahastomaksuahan pienennettiin jo pari vuotta sitten ja keskushallintoa on siitä lähtien sopeutettu siihen.
Valiokunta ei hyväksynyt sitä, että seurakuntien saamia avustuksia olisi pienennetty. Se olisikin ollut vähän outoa, että seurakunnat olisi pistetty maksamaan takaisin ainakin osa siitä, minkä toista kautta säästivät. Vähään kuin hölmöläisten hommaa peiton jatkamisessa.
Myöskään juustohöylää valiokunta ei hyväksynyt. Supistukset tulee tehdä hallintoa keventämällä ja toimintakulttuuria muuttamalla.
Hautarekisterijärjestelmän hankkimisen valiokunta hylkäsi. Tietohallintohankkeita ja Kipan asioita valiokunta on seurannut tarkasti. Aloite nuorten osallistumisen tukemiseksi saanut määrärahaa, vaan todettiin sen sisältyvän kehykseen. Sen sijaan pyhiinvaelluskoordinaattorin palkkaaminen ja pyhiinvaelluskeskuksen perustaminen yhdessä muiden tahojen kanssa sai määrärahan.
Hiippakunnat joutuvat säästämään yhteisestä kokonaistarpeesta 25 prosenttia, loppu säästötarve menee keskushallinnolle. Alun perin hiippakunnille ehdotettiin puolta kokonaissäästötavoitteesta.
Seurakuntien keskusrahastomaksu säilyy entisellään, mutta valtion kirkolle/seurakunnille maksama tuki hieman nousee.
Valiokunnan esitykset menivät sellaisiin läpi myös täysistunnossa. Valiokunta on tehnyt paljon töitä pitkin vuotta, ja sen mietintö olikin hyvin perusteltu ja sisälsi täsmäehdotuksia.
Toiset tykkää, toiset ehkä eivät.
Kiitos työstäsi ja hyvästä katsauksesta kirkolliskokouksen viime kauteen. Myös minulle seurakuntarakenneuudistuksen kaatuminen oli sekä yllätys että iso pettymys. Se oli erinomaisesta sekä teologisesti että käytännöllisesti perusteltu. OIkea suunta on tiukentuvaan talouteen varautuminen ja kirkon keskushallinnon keventäminen. Seurakunnan eivät voi olla kirkon talouden sopeutuksen ainoat ”maksumiehet” ja seurakuntien taloutta on jo sopeutettu viimeiset 10 vuotta. Yksi kirkon ”möhläys” oli Kipan toteuttaminen. Itse asia ei ole huono, mutta se toteutettiin huonossa ”paketissa”. Ensi kaudella tarvitaan kompromissiratkaisu avioliittokysymyksessä.
Millainen voisi olla kompromissi. Onko ehdotuksia?
Ns. Helanderin mallin kaltainen toimintamalli. Samaa sukupuolta olevat voitaisiin vihkiä ja/tai siunata avioliittoon, mutta sen toimittaminen olisi vapaaehtoista. Kirkossa todettaisiin, että miehen ja naisen liittoo on perinteinen avioliiton malli ja että sen rinnalle tulevat samaa sukupuolta olevien liitot.
Pastori Loikkanen kommentoi: ”Kirkossa todettaisiin, että miehen ja naisen liitto on perinteinen avioliiton malli ja että sen rinnalle tulevat samaa sukupuolta olevien liitot.”
Mitä uutta nämä samaa sukupuolta olevat liitot edustavat sinulle kristillisen tradition mukaan, pastori Toivo Loikkanen? Onko sinulla näihin liittoihin Kristuksen lupaama siunaus Uudessa Testamentissa? Voisitko vihkiä kirkon kirkolliskokouksen, 2/3 enemmistön päätöksen jälkeen samaa sukupuolta olevan parin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kristilliseen avioliittoon? Kuinka paljon kuvittelet tai tiedät nykyään olevan ihmisiä, jotka haluaisivat kristillisen vihkimyksen samaa sukupuolta olevalle liitolleen? Voisitko ajatella, että jos tämä käytäntö olisi mahdollista, niin siitä huolimatta Suomen luterilaisen kirkon jäsenet pysyisivät yksimielisinä ja olisivat samaa mieltä tästä päätöksestä?
Kysyn tätä sinulta, koska näytät olevan sillä kannalla, että tällainen menettely olisi mahdollista Suomen luterilaisessa kirkossa. Olet ollut aktiivinen monilla blogeilla kompaten tätä monien kannattamaa uutta käytäntöä. Kyselen tätä ”silkasta ja sulasta” uteliaisuudesta, koska monissa kirjoituksissa olet myös esittänyt toivon Kristuksen kirkon ja evankeliumin leviämisen puolesta.
En pyri vastaamaan Toivon puolesta Karille, mutta korjaan tätä Karin kysymystä: ”Voisitko vihkiä kirkon kirkolliskokouksen, 2/3 enemmistön päätöksen jälkeen samaa sukupuolta olevan parin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kristilliseen avioliittoon?” Jos viittaat sellaiseen kirkolliskokouksen päätökseen, joka vaatii määräenemmistön, tarvitaan 3/4:n enemmistö. Pappi ei enää nykyisen käsikirjan mukaan vahvista kenenkään avioliittoa ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, kuten aiemmin. Yhtään paria ei myöskään enää kuuluteta ”kristilliseen avioliittoon”, sellaiseen kuuluttaminen poistui jo 1960-luvun lopulla. Kaikki tämä kertoo siitä, että vihkiminen ja avioliitto ovat luterilaisen teologian mukaan ensisijaisesti maallisia instituutioita ja valtion hallinnassa. Papit voivat Lutherin mukaan pyydettäessä vihkiäkin, mutta kirkon varsinainen tehjtävä on kaunistaa avioliitto siunauksin ja rukouksin, kuten Luther sanoo.
Vesa Hirvonen, kiitos oikaisusta: ”Jos viittaat sellaiseen kirkolliskokouksen päätökseen, joka vaatii määräenemmistön, tarvitaan 3/4:n enemmistö.”
Toivo Loikkanen, jos päätös samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä tehtäisiin, niin vihkisitkö/siunaisitko? Olet tämän suuntaisesti ollut aktiivinen.
Millä tavalla se olisi kompromissi ? Mikä siinä pehmentäisi vastustajien kantoja? Kompromississa kun molemmat voittaa ja häviää jotakin.
Kanattajat saisivat hyväksynnän asialle, mutta mitä vastustajat saisivat?
Ne konservatiivit jotka evl-kirkosta eivät vielä ole eronneet, saisivat vihon täyteen kukkuramerkkejä.
Pekka, samaa sukupuolta olevat parit saisivat käytännön sallimisen vihkimiselle (joka on ainakin osassa kirkkoa totta jo nyt), mutta tasa-arvosta se jäisi kauaksi. Kaikkien pappien ei tarvitsisi vihkiä, kuten tarvitsee vihkiä heteroparit. Tällaista vastustajat saisivat.
Eikö parempia vastauksia ole ?
On.
Vain hiilineutraaliin avioliittoon voidaan vastaisuudessa vihkiä :). Kunhan kirkolliskokkous niin päättää.
Nykyisessäkin avioliittoon vihkimisen kaavassa vihkivä pappi kuitenkin julistaa edessään seisovan parin aviopuolisoiksi sen valtuutuksen nojalla, joka hänelle on annettu. Tätä seuraa välittömästi parin siunaaminen juurikin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kaava ei myöskään salli tämän siunauksen jättämistä pois eli papin toimimista vain ”yhteiskunnan edustajana” ja avioliiton ymmärtämistä puhtaasti ”yhteiskunnallisen järjestyksen” piiriin kuuluvaksi. Sanoisin parin vuosikymmenen kokemuksella, että tavallisille vihkipareille on aika vaikea hahmottaa, missä mahdollisesti kulkee yhteiskunnallisen ja kirkollisen välinen ero. Ja edes vihkimisen ja siunaamisen ero.
”Nykyisessäkin avioliittoon vihkimisen kaavassa vihkivä pappi kuitenkin julistaa edessään seisovan parin aviopuolisoiksi sen valtuutuksen nojalla, joka hänelle on annettu. Tätä seuraa välittömästi parin siunaaminen juurikin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kaava ei myöskään salli tämän siunauksen jättämistä pois eli papin toimimista vain “yhteiskunnan edustajana” ja avioliiton ymmärtämistä puhtaasti “yhteiskunnallisen järjestyksen” piiriin kuuluvaksi.”, Kiitos Marko Sjöblom Vesa Hirvosen kommentin oikaisusta. Tarkistin kirkkokäsikirjasta, että asia todella on näin
Avioliiton vahvistaminen (kirkkokäsikirja):
P ”Te olette nyt ottaneet toisenne aviopuolisoiksi ja tunnustaneet sen julkisesti Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan (näiden todistajien) läsnä ollessa. Vihkisormus on annettu avioliittonne merkiksi. Sillä valtuutuksella, joka minulle on uskottu, vahvistan teidän liittonne ja julistan teidät aviopuolisoiksi.”
Kirkkokäsikirjan teksteissä näyttää olevan paljon sellaista sisältöä, joka pitäisi muuttaa pastori Loikkasen toivoman ”avioliittokysymyksen kompromissiratkaisun” jälkeen.
Kun tutkii kaavojen historiaa, käy ilmi, että nykyisen kaavan vahvistus ”sillä valtuutuksella, joka minulle on annettu” tuli käsikirjaan ensimmäistä kertaa vuonna 1958, kun haluttiin lähinnä eronneiden vihkimistä varten kaava, jossa ei olisi vahvistusta kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Nyt tämä sanamuoto on ainoa vaihtoehto. Valtuutuksella viitataan nimenomaan yhteiskunnan valtuutukseen. Siunaaminen sen sijaan tapahtuu, kuten Marko sanoo, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja kaava ei todellakaan mahdollista vihkimistä ilman siunausta. Ns. kompromissi ei varmaankaan tarkoittaisi pelkästään yhteiskunnallista vihkimistä ilman siunausta. Siunaus on kirkon ominta tehtävää, ja sitä myös samaa sukupuolta olevat parit tarvitsevat.
Vesa Hirvonen: ”Kun tutkii kaavojen historiaa, käy ilmi, että nykyisen kaavan vahvistus “sillä valtuutuksella, joka minulle on annettu” tuli käsikirjaan ensimmäistä kertaa vuonna 1958, kun haluttiin lähinnä eronneiden vihkimistä varten kaava, jossa ei olisi vahvistusta kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Nyt tämä sanamuoto on ainoa vaihtoehto. Valtuutuksella viitataan nimenomaan yhteiskunnan valtuutukseen.”
Kiitos Vesa mielenkiintoisesta tiedosta 61 vuoden takaa! Ehkä harvat ovat tietoisia tästä lähimenneisyydessä tehdystä muutoksesta? Näin siis aika ja uudet käytännöt linjaavat kirkkokäsikirjaa. Jatkossa näemme, miten kirkkokäsikirjan sisältöä tullaan muuttamaan edelleen?
Kirkon homomyönteisyyden tähden on jo monet ovat eronneet ja on selvää, että tuollainen päätös lisäisi lähtijöiden määrää huomattavasti. Kompromissi kuulostaisi pappien keskinäiseltä sopimukselta ja kirkon muut jäsenet unhodetaan.
”Moni toivoi pidempiä askelia kirkolliskokoukselta”, blogi
Pastori Loikkanen toivoo edellä blogin keskusteluketjussa ”“avioliittokysymyksen kompromissiratkaisua”. Toive on esitetty monen muunkin suulla. Jotkut papit ovat valmiita vastaamaan kuinka toimisivat, jos toive toteutuisi. Jotkut toimivat jo ohi voimassa olevan ohjeistuksen.
Piispat ja tuomiokapitulit kehittävät toisistaan poikkeavia sanktioita varas-lähdön ottaneille papeille ilman yhteistä linjaa.
Toteutuessaan Loikkasen toivoma kompromissiratkaisu jatkaisi samalla hämmennyksen tiellä (Ei Emmauksen tiellä), jota nyt on kuljettu jo vuosia. Vanhojen kirkkojen perinteestä irti haluavat, yhä jäsenkatoa jatkavan pienen, Suomen luterilaisen kirkon uudistajat irrottavat itsensä samalla suurten kirkkojen avioliitto näkemyksestä.
Hyvä Kari Paukkunen: Tunnut monessa kommentissasi tässä ketjussa sekä haastavan minua vastaamaan että syyllistävän minua esittämäni kommentin ja toiveen takia. En ole vastaamisvelvollinen sinulle, mutta esitän muutaman näkökohdan:
Vihkiminen tapahtuu tosiaan valtiovallan valtuuttamana (pappi toimii vihkijäviranomaisena, vihkioikeus) ja pappi myös siunaa toimituksessa parin kolmiyhteisen Jumalan nimeen.
Vihkiminen on juridisen toimen ja kirkollisen toimituksen yhdistelmä.
Samaa sukupuolta olevien parien vihkimisasiassa on kyse yhdenvertaisuusasiasta. Sillä on vahva kytkös teologiseen näkemykseemme ihmisestä tai ihmiskuvasta. Ovatko homoseksuaalit meidän ihmisten edessä ja Jumalan edessä tasaveroisia muiden kanssa? Minusta ja monen muunkin mielestä ovat!
Vihkimisasia ei ole helppo ja se edellyttää tosiaan vahvaa teologista työskentelyä. Sellaisen pohjalta voi päätyä myös siihen, että samaa sukupuolta olevien vastuullinen liitto toteuttaa Jumalan tahtomaa elämää yhteiselämässä.
Samaa sukupuolta olevien parien vihkimisasia on minullekin henkilökohtaisesti suuren mietintäprosessin asia. Mikäli kirkko päättää asiasta, olen valmis toimittamaan vihkimisen ja siunaamisen.
Selvitykset osoittavat, että enemmistä papeista ja suuri osa kirkon jäsenistä on samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen kannalla. Papeilta asiaa selvitti muistaakseni pappien ammattiliitto eli Suomen kirkon pappisliitto. En jatka tässä aiheesta enempää.
Pastori Toivo Loikkanen. Kiitos selvästä ja suorasta vastauksesta!
Olen näitä kysynyt, koska mielestäni asiaa ajavan tulee myös seistä sanojensa takana. Sinä seisot omien valintojesi ja johtopäätöstesi takana kuten vastauksessasi kantaasi perustelet, vastaus on kirkkaan selvä.
Sinä et ole ollut millään muotoa velvollinen vastaamaan minulle, mutta vastasit kuitenkin. Kiitos siitä.
Minä en ole halunnut sinua kysymyksilläni syyllistää, mutta sinä olet syyllistynyt. Olen pahoillani siitä.
Näillä palstoilla ollaan monta mieltä monista asioista. Valitettavasti herkkien asioiden käsitteleminen voi satuttaa, ja erittäin valitettavasti myös eriävät mielipiteet saattavat syyllistää ketä tahansa herkkää blogistia tai kommentoijaa oppineisuudesta huolimatta.
En millään muotoa haluaisi haastaa sinua jatkamaan keskustelua kanssani samasta asiasta enää saatuani sinulta perustellun vastauksen.
Oman mieleni pahoitus on se, että olet joutunut ajattelemaan, että ”se” Paukkunen haluaisi edelleen ”jankuttaa” samaa asiaa: ”Tunnut monessa kommentissasi tässä ketjussa sekä haastavan minua vastaamaan että syyllistävän minua esittämäni kommentin ja toiveen takia” ”En jatka tässä aiheesta enempää.”(Toivo Loikkanen).
Enemmistö papeista ja kirkon jäsenistä ovat kanssasi samaa mieltä Toivo. Et ole yksin.
Pyydän anteeksi sitä, että olen sinua vastauksesi/kommenttisi mukaan syyllistänyt, anteeksi.
On parasta, että en enää ota mitään kantaa näillä blogeilla. Puolesta ja vastaan puhujia on ihan tarpeeksi ilman minua. En ole täällä ”roikkunut” sitä varten, että haluaisin lähimmäistäni satuttaa. Olen ottanut kantaa. Ilmaisuni on kömpelöä sekä teologinen tietämättömyyteni ja asioiden hallinta sitäkin heikompaa. Tasa-arvo kysymys tämä ei kuitenkaan missään mielessä ole. Tasa-arvo mitataan miehen ja naisen välillä. Tasa-arvoa haluan kaikella tavalla kunnioittaa.
Suomen luterilainen kirkko on kriisissä ja kriisi jatkuu kompromisseista huolimatta. Asia ei näillä blogeilla valmiiksi tule. Eri kirkoilla on erilaiset näkemykset ja vastaukset tämänkin asian edessä.
Näkemiin, kiitos sinulle Toivo antamastasi opetuksesta erityisesti tässä hankalassa keskustelussa!
Pekka Pesonen kirjoitti: ”Kompromissi kuulostaisi pappien keskinäiseltä sopimukselta ja kirkon muut jäsenet unhodetaan.” Minusta sovintoratkaisu muistaa ja ottaa huomioon juuri kaikki kirkon jäsenet. Uskon asioissa ollaan toisaalta aina erimielisiä ja toisaalta niissä on vahva yksin oikeassa olemisen perinne. Minusta on päästävä eteenpäin: on etsiittävä yhteistä tietä ja kuljettava sitä. Se edellyttää omasta ”oikeasta” kannasta periksi antamista. On löydettävä sovintoratkaisuja ja jatkettava matkaa sen kanssa. Avioasiaa tuskin voi pitää kristinuskon keskeisimpänä kysymysenä, joten pitäisi satsata enemmän tärkeämpiin kohtiin ja niihin, jotka meitä yhdistävät vahvemmin kuin tuo.