Poliittinen ja ideologinen vaikuttaminen on yhä vahvemmin mukana sotilaallisessa keinovalikoimassa. Tavoitteena on muokata mielialioja oman voimapolitiikan taakse.
”Kaikki halutaan käsittää Venäjän vihollisiksi. Nykyinen hallinto perustelee olemassaolonsa sillä, että on hirveä uhka ja naapuriin ei voi luottaa. Venäjän pitää aseistaa itsensä hampaisiin saakka”, toteaa Helsingin yliopiston dosentti Antti Kujala (HS 29.10.).
_ _ _
Sandarmohin joukkohaudat ja Petroskoin ”keskitysleirit” ovat olleet esillä (HS 27. ja 29.10.). Venäjän sotahistoriallinen seura värittää suomalaisen miehittäjän tekoja Itä-Karjalassa 1941-44. Mukana toimii dosentti Bäckman. Samalla kun Stalinin hirmuteot, kymmenien miljoonien omien kansalaisten surmaamiset ja vankileirien saaristo painuvat taka-alalle vahvan johtajan ihannoin tieltä, korostetaan suomalaisten fasistien tekoja venäläisten kärsimysten aiheuttajina.
Venäjän sotahistoriallisen seuran ”arkeologiset kaivaukset” Sandarmohissa pyrkivät osoittamaan, että haudoissa on tiedettyä vähemmän Stalinin uhreja ja sitäkin enemmän suomalaisten keskitysleirien uhreja.
Suomalaiset historioitsijat ovat perustellusti toista mieltä. Yleisen historiatiedon heikentyessä on korjaavaa, tosiasioihin perustuvaa tietoa kuitenkin entistä vaikeampi jakaa ja saada yleisö tunnustamaan tosiasiat. Siksi jatkuva propaganda porautuu vähitellen mieliin, samalla tavoin kuin pisara uurtaa ajan oloon kiveä.
_ _ _
Tosiasioita ja muistietoa pidetään onneksi esillä myös venäläisten taholta. Svetlana Aleksejevitšin teos Tšernobylistä nousee rukous (suom. 2000) toi hänelle maailman mainetta. 2018 suomennettu Neuvostoihmisen loppu taas antaa kasvot tavallisten ihmisten kärsimykselle neuvostoaikana ja sen jälkeisenä kleptokratian kaudella 1990-luvun alkupuolella.
Aleksejevitš on haastatellut satoja ihmisiä ja litteroinut koskettavat elämän kohtalot vaikuttavaksi kokemusten kymeksi, joka on kuin hiljaa virtaava Don, tai Repinin Ristisaatto Kurskissa: raajarikot ja ryysyläiset Kristus-ikonin jäljessä. Tavallisista ihmisistä tulee kommunismin marttyyreitä, jotka kärsivät vapaista puheistaan tai syyttä, kuten Kristuksen tähden surmatut.
Jelena Jurjevna – puolueen piirikomitean kolmas sihteeri – muistelee (Svetlana Aleksejevitš, Neuvostoihmisen loppu 2018, s. 65-69): ”Isä oli mukana Suomen-sodassa, minkä tähden sitä käytiin, sitä hän ei edes tajunnut, mutta lähteä piti. Siitä sodasta ei puhuttu, sitä ei edes sanottu sodaksi vaan Suomen-kampanjaksi. Mutta isä kertoi meille … Hiljaa. Kotona.
”…Suomalaiset kävivät sotaa suksilla, valkoisissa lumipuvuissa, ilmaantuivat joka paikkaan odottamatta, kuin enkelit. ”Kuin enkelit” – niin isä sanoi … Saattoivat yön aikana tappaa etuvartion, koko komppanian.
”… Meidän isä oli sodassa vain puoli vuotta ja jäi sitten vangiksi. Miten hän joutui vangiksi? He hyökkäsivät järven jään yli, ja vihollisen tykistö ampui jäälle. Vain harva selviytyi rantaan, ja ne jotka jaksoivat uida sinne saakka, olivat jo aivan voimattomia ja aseettomia. Ja puolialastomia. Silloin suomalaiset ojensivat heille kätensä. Pelastivat heidät. Joku tarttui siihen käteen, toinen taas …
”Niitä, jotka eivät ottaneet apua viholliselta, oli paljon. Heidät oli opetettu niin. Mutta isä tarrasi jonkun kädestä kiinni ja hänet kiskottiin ylös. Muistan hyvin isän ihmettelyn: ”He antoivat minulle ryypyn, jotta lämpiäisin. Pukivat kuivat vaatteet päälle. Nauroivat ja taputtivat olkapäälle. ”Olet hengissä, Iivana”. Isä ei ollut koskaan ennen nähnyt vihollisia läheltä. Ei ymmärtänyt, miksi he olivat iloisia.”
_ _ _
Svetlana Aleksejevitšin tallentama Jelena Jurjevnan kertomus tämän isästä jatkuu vankileirikuvauksella. Niitä on kirjassa lukuisia, toinen toistaan pysäyttävämpiä.
Näin tuo kertomus jatkuu: ”Neuvostoliittolaiset sotavangit vaihdettiin suomalaisiin, jotka olivat jääneet meidän puolellemme vangiksi. He kulkivat rivistöinä toisiaan vastaan. Kun suomalaiset pääsivät omiensa luo, heitä ruvettiin halaamaan, puristamaan käsiä … Meikäläisiä ei otettu vastaan samalla tavoin vaan kuin viholliset. ”Veljet! Rakkaat!” He huusivat syöksyessään kohti omiaan. Остановить! Seis! Askelkin sivuun, niin ammumme!” Sotilaat saartoivat koirien kanssa rivistön ja johdattivat vangit tarkoitukseen varattuihin parakkeihin. Parakkien ympärillä oli piikkilanka-aita. Alkoivat kuulustelut … ”Miten sinä jouduit vangiksi?” kysyi kuulustelija isältä. ”Suomalaiset kiskoivat minut järvestä.” ”Sinä olet petturi! Pelastit oman nahkasi etkä synnyinmaata.”
”…Leirillä ollessaan hän unohti kuudessa vuodessa, millainen oli omena ja millainen kaalinpää … lakana ja tyyny … Heille annettiin kolme kertaa päivässä jotain litkua ja limppu kahdellekymmenelleviidelle miehelle. Nukkuessa heillä oli halko pään alla, patjan sijasta lautoja lattialla.
”…Yhteen aikaan hän kuljetti leirissä vainajia. Päivän aikana kertyi kymmenen-viisitoista ruumista. Elävät palasivat parakkeihin jalkaisin, vainajat reellä. Heille annettiin määräys riisua vainajilta vaatteet, ja ne makasivat reissä alastomina kuin hyppyrotat.”
”… Ensimmäisten kahden vuoden aikana leirissä ei kukaan uskonut selviävänsä hengissä, kotia muistelivat ne, joilla oli viiden kuuden vuoden tuomio, mutta jos jollekulle oli määrätty kymmenen-viisitoista vuotta, hän ei puhunut kodista mitään. Ketään he eivät muistelleet, ei vaimoa, ei lapsia. Ei vanhempiakaan. ”Jos alat muistella, et selviä hengissä”. Kuuluivat isän sanat.
”Mutta me odotimme häntä… ”Kohta isä tulee … eikä tunne minua…” Meidän isukki…”. Teki mieli sanoa se sana, ”isä” yhä uudestaan. Ja hän tuli takaisin. Mummo näki portin luona miehen sotilasmanttelissa: ”Sotilas, ketä te etsitte?” ”Äiti, etkö sinä tunne minua?” Mummo kaatui niille sijoilleen. Sillä tavoin isä palasi.”
”…Hänellä oli joka tilanteeseen sopiva sananparsi: ”Pidä pintasi – pahin on vielä edessä.” En muista …En muista missä se tapahtui …missä paikassa? Siirtoleirissäkö vai missä? Siellä ryömittiin nelinkontin ympäri isoa pihaa ja syötiin ruohoa. Aliravitut punatautiset. Isän kuullen ei saanut valittaa mistään, hän tiesi: ”Selvitäkseen tarvitsee kolmea asiaa: leipää, sipulia ja saippuaa.” Ei sen enempää.”
_ _ _
Tämä on tuttua jokaiselle, joka on lukenut Dostojevskin ”Muistelmia kuolleesta talosta” (1862) tai Solzhenitsynin kirjat Ivan Denisovitšin päivä (1962), Syöpäosasto (1967) ja Vankileirien saaristo (1973). Silti Aleksejevitšin välittämät tavallisten venäläisten kertomukset ovat tuoreudessaan ja yksinkertaisuudessaan vielä koskettavampia.
Niiden rinnalla puheet suomalaisten ”keskitysleirien” erityisestä karmeudesta tuntuvat oudoilta.
Kiitos tästä blogistanne kenttäpiispa Pekka Särkiö. Tärkeä asia.
Itseäni tämä rohkaisee myös tarttumaan esilläpitämiinne neuvostoliittolaisen/venäläisen kirjallisuuden teoksiin.
Sekä venäläiset että saksalaiset käsittelivät sotavankeja hyvin raa’asti, tämähän on vanhaa tietoa. Valitettavasti Suomalaisilla olisi myös katumuksen paikka siitä miten täällä kohdeltiin venäläisiä sotavankeja.
Jatkosodassa Suomi otti n 64 000 sotavankia ja saksalaiset Pohjois-Suomessa n 20 000 sotavankia. Miten saksalaisten vankien kävi, siitä ei ole tarkkaa tietoa mutta se tiedetään että he telottivat suuren määrän poliittisiksi vangeiksi siis Neuvostoliiton armeijan poliittisia komisaareja. Suomikin poimi omista vangeistaan n 520 poliittista vankia joista n 49 oli juutalaisia, jotka luovutettiin saksalaisille. Nämä todennäköisesti teloitettiin välittömästi.
Suomalaisten ottamista vangeista kuoli erisyistä 19000-22000 vankia (lähteet ovat erimieltä näistä luvuista) eli noin 30%. Suomalaiset teloittivat 1019 vankia . Vangiksi joutuneita ammuttiin suuri määrä välittömästi vangiksi joutumisen jälkeen ennen kuin heidät rekistöröitiin sotavangeiksi, niistä ei ole mitään varmaa lukua. Ne jotka kuolivat vankileireillä, kuolivat nälkään ja sairauksiin . Kuolinprosentti on hyvin korkea jos verrataan Länsimaitten ( joihin Suomi vertasi itseään) vankien käsittelyyn. Niinkuin Pekka Yllä kertoo, niin venäläisten sotavankien kohtalo oli kurja myös kotiin palattua. Viidestä kymmeneen vuotta työleireillä oli tavallinen tuomio heille. Itseasiassa työleirit olivat orjatyöleirejä joita Neivostoliitto käytti halpana työvoimana maan jälleenrakennustyössä. Venäläiset kohtelivat myös saksalaisia vankeja julmasti. Kun Stalingradista saatiin n 90 000 sotavankia niin heistä selvisi n 5 000 hengissä kotiin 50-luvun alussa.Miten saksalaiset kohtelivat omia sotavankeja on tapaus sinäänsä.
Sodan jälkeen Suomen oikeusistumissa tuomittiin 213 henkilöä vankien käsittelystä ja ampumisista. Monet leireillä vartioina olleista pakeni Ruotsiin. Eskilstunan kaupungin kirjastossa kokoontui lauantaisin parinkymmnen hengen porukka heikäläisiä juttelemaan kokemuksistaan. Kun salakuuntelin heitä monen vuoden aikana , niin se sai aikaan sen ,että minulle tuli vaikeuksia varauksetta ihailla Suomen sotapanosta Jatkosodan aikana.
Sotavankileireillä kuolleisuus oli suurta, mutta niin oli myös esimerkiksi B-mielisairaaloissa. Laitoksissa elintarvikepula korostui erityisesti ja sairaudet levisivät. Siksi sotavangit olivat hyvillään päästessään töihin maataloihin ja saadessaan siellä kunnon ruokaa. Nälkä alkoi helpottaa 1944 kun Saksa toimitti elintarvikepulasta kärsivään Suomeen viljaa ja muita elintarvikkeita.
Sotavankien surmaamisiin ei suhtauduttu välinpitämättömästi. Päämajan määräyksestä aloitettiin keskellä jatkosotaa 1942 tutkimukset kenraaliluutnantti Oeschin alaisten komennossa olleiden sotavankien surmaamisista.
Oesch itse joutui lopulta kantamaan vastuun ja hänet tuomittiin 1946 kahdeksitoista vuodeksi vankeuteen 17 sotavangin taposta. Korkeimmassa oikeudessa tuomio muuttui kuolemantuottamiseksi ja vankeustuomio aleni kolmeen vuoteen vankeutta. Oeschin joukkojen 1941 vangitsema neuvostokenraali Vladimir Kirpitshnikov sai ankaramman rangaistuksen vangiksi antautumisesta: Hänet teloitettiin kotimaassaan maanpetturuudesta 1950.
Näin oli. Oesch ei ollut kuka tahansa. Hän oli se rintama komentaja joka ainakin kahteen otteeseen Karjalan Armeijan komentajana ohjasi sotatoimia pitäen joukot yhdessä ilman että rintama murtui. On puhuttu paljon siitä että hän olisi ansainnut täyden kenraalin leijonat mutta niin ei käynyt.
Itselleni on tullut sellainen käsitys, että monella neuvostoliittolaisilla sotavangilla oli Suomessa paljon paremmat olot, jos vertaa esimerkiksi saksalaisten vangitsemiin.
Olen kuullut aikalaisten muisteluita, että sotavankeja oli muun muassa töissä suomalaisilla maatiloilla ja heitä kohdeltiin usein hyvin inhimillisesti melkein kuin perheenjäseninä pitäen.
Tämän blogin teemaan, sekä myös poliisille tehtyyn tutkintapyyntöön kansanedustaja Päivi Räsäsestä, ja hänen viimekesäisistä sosiaalisen median kommenteistaan liittyen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon mukanaoloon Helsinki-pridessa, tulee mieleeni vahvasti seuraava ajatelma:
Totalitarismissa Totuus hukataan eikä suvaita kuin yksi totuus.
Esirukous todellisen sanan- ja uskonnon vapauden puolesta, niin Suomessa, kuin muuallakin, on todella ajankohtainen ja paikallaan.
Pyhä Kolmiyhteinen Jumala maatamme varjelkoon ja siunatkoon!